Armas J. Pulla (1904 – 1981) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun kirjan Hullut vuodet eli iloista 20-lukua. Kyseinen 20-luku eli kesäänsä sata vuotta sitten, 1920-luvulla. Armas J. Pullan ensimmäinen matka Pariisiin tapahtui kesällä vuonna 1929. Elämänsä aikana Pulla vieraili Ranskassa satakunta kertaa. Hän ehti nähdä Pariisin 1920-luvun hurmioituneen taiteilijayhteisön ja menon muun juuri ennen Ameriikan suurta pörssiromahdusta, joka veti koko maailman talouden lamaan.
Nyt puheena olevaan teokseen Pulla on koonnut mukavat ainekset 1920-luvun kiehtovista, julkisuudesta tutuista, tehostuneen tiedonvälityksen kautta elämää suuremmiksi versoneista ilmiöistä. Tapahtumien keskuksina ovat paitsi Pariisi myös suuri Ameriikan maa.
Erityisen huomion kirjassa saa Italia, joka erikoistui kuvatun ajanjakson diktaattorien tuotantoon. Pulla nostaa esiin Benito Mussolinin, joka kohosi Italian johtohahmoksi 1920-luvulla. Koska kirjassa keskitytään 1920-luvun tapahtumiin, ei Mussolinin elämän loppuvaiheita kuvailla. Mussolini on Pullan valitsemien anekdoottien, lehtiuutisten ja muitten yksityisten kuvausten perusteella ollut epävakaan ajan poliittinen nousukas ja lisäksi naistenmies.
Toinen italialaistaustainen diktaattori, jolle kirjassa on luku omistettu, on Al Capone, chicagolainen gansteripomo, joka piti koko kaupunkia taskussaan. Kieltolain aikaan alkoholin kauppaamisella rikastunut Capone oli paikallisen puhelinluettelon mukaan ammatiltaan kauppias. Hänen kotitalostaan turistioppaat käyttivät nimitystä Caponen linna. Linnaan hän lopulta päätyikin.
Kolmas italialaistaustainen diktaattori oli Rudolph Valentino, Pullan sanojen mukaan naissydänten diktaattori. Valentino oli näyttelijä, joka katseli valkokankaalta katselijoittensa sydämiin ja sai osakseen joukkohysterian kaltaista palvontaa. Oliko osa 20-luvun hulluutta peräisin juuri tehokkaan tiedonvälityksen mukanaan tuomasta ilmiöstä, joka nostaa viihdemaailman henkilöt idoleiksi, joihin jokainen voi samastua omalla tavallaan?
Kirjan lopuksi Pulla kuvaa Pariisin Montparnassea, sen ravintoloita ja suuria Montparnasse-setiä ja -tätejä. Useimmat kuvatuista henkilöistä ovat taiteilijoita, ehkä juuri senaikaisen maailman taiteilijoitten keskuksena Pulla haluaakin Pariisin lukijalle esitellä. Joka taidetta tekee hän taiteesta puhuu, niin kait se lienee?
Kirjassa on paljon kuvia eikä tekstikään ole mitään kuivakkaa historiankirjoitusta. Lukija pääsee helpolla ja tästä voisi oppiakin jotain, kun maltilla lukisi ja yrittäisi painaa asioja mieleensä. Minä aloin lukea kirjaa torstaina. Perjantain ja lauantain pidin taukoa, kun oli muuta puuhaa. Tänään sunnuntaina sitten lukaisin kirjan loppuun. Ei harmita, kun tuli hankittua, vaikka toimitus ei tullutkaan noutolokeroon vaan jouduin hakemaan ärrältä. Kirjassa on 98 sivua.
Kyllähän nykyihmisillekin on välittynyt kuva nimenomaan 20-luvun Pariisista, tuttu monista klassikkoromaaneista ja elämäkerroista, joista sitten elokuviakin on kuvattu. Se on näyttänyt värikkäältä ja jännittävältä taiteilijoiden ja kirjailijoiden boheemilta valtakunnalta.
VastaaPoistaNo, sepä hienoa että nykyihminenkin sen tietää!
Poista