Powered By Blogger

torstai 7. joulukuuta 2023

Armas J. Pulla: Neljä virtaa

Armas J. Pulla (1904 – 1981) kirjoitti vuonna 1956 julkaistun teoksen Neljä virtaa, kuvailevana alaotsikkona Retkiä Ranskan suurten jokien varsilla. Kirjassa on 16 liitekuvaa, Pullan omia piirroksia ja valokuvia niistä paikoista, joista tekstissä kerrotaan.

Ranskanmaalla on neljä suurta jokea, joista Rhône saa alkunsa Sveitsistä, Alpeilta, Garonne Espanjan Pyreneiltä, Loire Ranskan keskiylängöltä ja Seine joltain toiselta Ranskan ylängöltä. Näitten jokien varsilta on kirjailija ja Ranskantuntija Pulla koonnut kirjaan kivaa tietoutta ja hauskoja tarinoita.

Kuvaukset jokivarsien seuduista eivät ole kaikenkattavia, Pulla valikoi kerrottavansa oman mielensä mukaan. Siten teos on tietokirjaksi kepeätä ja viihdyttävää luettavaa, mitä seikkaa Pullan taito rytmittää kerrontaansa edesauttaa miellyttävästi. Pulla käyttää kerronnassaan moninaisia keinoja, lyhyitten anekdoottien sarjaa saattaa seurata pitkähkö tuntemattoman paikallisen kanssa käyty keskustelu, josta lukija saa itse mielessään arvailla, onko kirjoittaja koskaan sellaista keskustelua käynyt vai onko kyseessä vain taitava tyylikeino monenlaisten tietojen, tapojen ja asenteitten kuvailemiseksi. Jokilaaksojen vaiheita selostaessaan Pulla ottaa geografian avuksi myös geologian – eikä ihan muuten vain vaan esitelläkseen mm. Ranskan keskiylängön muinaista vulkaanista toimintaa ja sen jälkien esiinpistämistä vielä nykyään (ks. Le Puy-en-Velayn kolme ”laavakekoa”). Katedraalien sijasta Pulla kertoilee linnoista, mutta niistäkin pintapuolisesti.

Tärkein osuus seutujen kuvailussa ovat kuitenkin erilaisiin merkkihenkilöihin liittyvät anekdootit. Taiteilijat, varsinkin kirjailijat, kuten Anatole France, Honoré de Balzac ja Alphonse Daudet, ovat hyvin edustettuina. Vaikka tällaisessa teoksessa ei olekaan varsinaisia päähenkilöitä, tuntuvat Napoléon ja Jeanne d’Arc pulpahtavan esiin varsin usein ja näyttävästi.

Koska Pulla on myös gastronomi, antaa hän oman osuutensa ruokien ja viinien kuvailulle, jaarittelematta yksityiskohdista. Ranskalaiseen elämästä nauttimisen taitoon kuuluvat niinikään lemmenseikkailut, joita kuvataan hyvän maun rajoissa. Itse nauroin kyllä eniten tarinalle, jossa Loire-joen yläjuoksulta lähettiin alajuoksun nunnaluostariin jokilaivalla papukaija, jolle oli opetettu virsien veisuuta. Pitkän jokimatkan aikana kuitenkin rakuunat kerkesivät opettaa papukaija-paralle ns. tuhmia juttuja.

Hauskan kiteytyksen ranskalaisten näkemyksestä itsestään ja ehkä suomalaisistakin saa keskustelusta, jonka Pulla väittää käyneensä ennen toista maailmansotaa nimeämättömän ranskalaisen kirjailijan kanssa. Kirjailija oli tuskastunut ranskalaisten terävään älyyn:

Sanovat meitä ranskalaisia maailman älykkäimmäksi kansaksi. Ehkä olemmekin sellainen. Mutta se ei ole suinkaan onneksi eikä onnea. Kaikki ylen terävät aseet ovat vaarallisia. Juuri terävässä älyssä on usein hillittömyyteen menevän ristiriitaisuutemmekin perussyy. Teidän suomalaisten viileä viisaus on paljon arvokkaampi ominaisuus kuin meidän leikkaava älymme!

Parhaimman kuvauksen kirjassa saa itseoikeutetusti Seine ja Pariisi, jonka läpi joki virtaa. Kaunokirjallisuuden sepittäjien lisäksi kirjailija Pulla kuvaa Pariisissa työtään tekeviä bouquinisteja, käytettyjen kirjojen kauppiaita, jotka hän mieltää vapaasti työtään tekeviksi ja filosofisiksi.

Pullan teos Ranskan neljän suuren virran vaiheilta on kuin matka, jonka aikana voi nähdä paljon ja kaikenmoista ammattinsa hallitsevan oppaan selostamana. Jääkö kirjasta sitten enemmän mieleen kuin jäisi matkalta? Yhtä hyvin voisi kysyä mitä kaikesta näkemästämme ja kokemastamme ylipäätään on tarpeen jäädä mieleen? Minulle tämä riittää varsin mainiosti. Lukiossa opettelin ranskaa, mutta Ranskassa en ole koskaan käynyt enkä tule käymään. Tämän kirjan myötä jäävät kalliit matkat tekemättä ja jos jotain jää näkemättä, eiköhän niin liene parempi.

Kirjassa on 304 sivua. Luin sitä ehkä viikon.

4 kommenttia:

  1. Olen opiskellut aikoinaan ranskaa kohtuullisen pitkään, käyttämättä sitä kuin kerran Pariisissa. Kieli kuulostaa kuin sen puhumiseen menisi paljon energiaa. Sitä ärrän sorauttelua, yhteen sidottuja sanoja, ylipäätään iso ero lausumisella kirjoitettuun verrattuna. Mon Dieu! - Saamme kiittää Ranskan vallankumousta tärkeästä perinnöstä demokratialle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ranskalaiset ovat niin demokraattisia ja vallankumouksellisia. Saahan nähdä kenet valitsevat johtoon, jahka Macron jääpi eläkkeelle.

      Onhan se tavallaan lohdullista saada tietää, jotta Leena on opiskellut pitkään, mutta käyttänyt sitäkin vähemmän. Aika paljon on puhuttu vieraitten kielten opettelemisen tärkeydestä. Pitäisi kumminkin muistaa muistuttaa, jotta kielitaito ei aina yksin riitä, olisi syytä osata jotain sellaistakin mistä joku on valmis maksamaan.

      Poista
  2. Voi kuinka hyvä analyysi tuosta teoksesta ja varsinkin Pullan tavasta kertoa! Hän on ollut minulle kirjoittamisessa jonkinlainen esikuva. Pidän ajatuksesta, että kaikki asiat ovat merkityksiä täynnä, ne täytyy vaan löytää. Pulla on tästä ajattelutavasta erinomainen esimerkki.

    Viimeisessä kappaleessa siirryt jo metafysiikan puolelle, mutta toden totta: hyvät kirjat korvaavat kyllä huonot matkat. Jos haluaa vielä pyöriä vanhan Ranskan kanaaleilla ja joilla, on Göran Schildtin "Toivematka" ehdottoman hyvä teos - se on yksi matkakirjasuosikkini.

    Pulla kuuluu suomalaisen kirjallisuuden Atlantikseen, kuten V.A.Koskenniemi, Lempi Jääskeläinen tai Tatu Vaaskivi: aikanaan merkittäviä kirjailijoita, joita kukaan ei enää lue (tai tunne).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pullan tapa kuvailla ilmiöitä muistuttaa virtaavan veden pyörteilyä. Hän siirtyy asiasta toiseen vaivattomasti, mutta ei toisinna kerrontatyyliään maneerinomaisesti. Niinpä lyhyitä pikku kertomuksia voi luontevasti seurata pitempi osuus, joka ei sekään ole puuduttava sen enempää pituudeltaan kuin kerrontatavaltaan. Pulla oli tosiaankin mainosmies ja hänellä on taito kiteyttää asiansa siten, ettei se kiteytys muodostu miksikään teräskuulamaiseksi vaan pikemminkin se leijailee kuin poutapilvi ja silti se sisältää olennaisen. Tässä suhteessa Pulla ja Waltari sopivat kirjoittajina hyvin työpariksi. Vaikka Waltari tuottikin ns. tiiliskiviromaaneja, eivät ne tiiliskivet olleet raskasta luettavaa.

      Atlantikseen, joo, oliko se juuri Lempi Jääskeläinen, joka vertasi muisteloteoksessa "Rakas kaupunki" Viipuria mereen uponneeseen Vinetan kaupunkiin? Selvähän se, ettei vanha mollamaija jaksa kiinnostaa samalla tavalla kuin uudemmat, mutta luetaan me äijät ja muorit näitä vanhempiakin sentään joskus. Vielä yksi ostettu Pulla on nauttimatta, saattaa olla, että kirja tai pari kiilaa nyt sen edelle. Eivät ole uutuuksia nekään.

      Poista