Ylen uutisten nettisivuilla on keskusteltu käsin kirjoittamisesta kouluissa. Opettajat väittävät, etteivät kaikki oppilaat halua tai osaa kirjoittaa käsin. Minusta tämä on aivan ymmärrettävää.
En ole itsekään kirjoittanut käsin enää paljoakaan. Joulun aikaan kirjoitan joulukortteja, mutta harvemmin saan niitä. Pitäisi varmaan ruveta kirjoittamaan nekin kortit itselleni, niin saisin sekä kirjoittaa että vastaanottaa joulukortteja. Joulukortit on kivoja. Joku joulu tilattiin vaimon kanssa ruotsalaiselta sivustolta vanhan ajan joulukortteja, mutta myöhemmin huomasin, että sitä sivustoa pitää kyllä suomalainen nainen, joka on ruotsinkielinen. Viime jouluna lähetin kymmenisen hollantilaista lumiukkokorttia, jotka ostin kesällä taidemuseosta. Taisi tulla yksi vastaus. Yleensä ihmiset laittavat minulle nykyään joko tekstiviestin tai sähköpostitervehdyksen jouluisin. Vaimo sai kyllä muistaakseni vastauksen postikorttina kaikkiin kortteihinsa.
Aikoinaan serkkuni pyysi, että kirjoittaisin hänelle lähettämiini kortteihin ja kirjeisiin hänen nimensä ja osoitteensa tekstaamalla, koska postinkantajat eivät osaa lukea kaunokirjoitusta. Olen silti pitäytynyt kaunokirjoituksessa – se on jotenkin tunnelmallisempaa. Serkuille ei tosin enää ole voinut kirjoitella, koska vastaanottajat ovat jo postin ulottumattomissa.
Siinä Ylen uutisjutussa opettajat kertoilivat kokemuksiaan oppilasten käsin kirjoittamisesta. Kuulemma opittava asia menee paremmin perille, jos se tunnilla itse kirjoitetaan kouluvihkoon. Oma kokemukseni puolen vuosisadan takaa väittää jotain muuta. Niillä oppitunneilla, joilla jouduin kopioimaan vihkooni sen mitä opettaja taululle kirjoitti, en yleensä oppinut yhtään mitään. Aika meni siihen kirjoittamiseen, enkä ehtinyt ajatella mitä kirjoitin. Myöhemmin ammattikurssilla eräs kurssitoveri kuvaili tällaista jäljentämiseen perustuvaa tiedonjakamista ”keskiaikaiseksi”. Kauppaopistossa muistan ajatelleeni, että mielelläni maksaisin siitä, että saisin opettajan tauluille tai piirtoheitinkalvoille kirjoittaman aineiston itselleni kopioina, niin että voisin tutustua siihen omassa rauhassani kotona.
Keskiajalla ei varmaankaan ollut työkirjoja, joihin oppilaat olisivat voineet täydentää lauseista puuttuvat sanat tai niitten taivutukset. Itse asiassa muistelen, että työkirjoja hyödyntävienkin oppituntien tarjonta humahteli minulta usein ohi. Tärkeintä oli, että sain kopioitua oikeat vastaukset työkirjoihini. Kotona sitten, yleensä viimeisenä iltana ennen koetta, yritin tajuta millä logiikalla vastauksista oli leivottu oikeita. Matematiikka oli tässä suhteessa omaa luokkaansa. Tein vanhat kotitehtävät uudelleen ja yritin käsittää ja opetella ulkoa tavallisimmat laskukaavat, millä systeemillä saavutin keskitason menestyksen niin kokeissa kuin ylioppilastutkinnossakin. En edes yrittänyt vaikeimpia tehtäviä, jotka olisivat edellyttäneet ”opitun” tiedon soveltamista.
Ylen uutisjutussa opettajat valittavat, etteivät oppilaat saa aikaiseksi tarinoita. Silti jutussa oppilaat lukevat kirjoittamiaan tarinoita, jotka ovat minusta ihan kuranttia tavaraa. Uskon, että vähemmän kirjoittavat oppilaatkin alkavat suoltaa tarinoita, kun heistä tulee puhelinmyyjiä, terveyskeskuksen ajanvaraajia, helppoheikkejä tai kun he ovat pysäköineet autonsa väärin. Nykyään monet ihmiset ovat puhetyöläisiä, tarinoimalla on helppo saada tekemätön työ näyttämään tehdyltä, tai ainakin siltä, että jonkun toisen olisi pitänyt se tehdä.
Olen joskus harvoin saanut lukea jonkun toisen ainekirjoituksia. Arvostelujen perusteella minusta on vaikuttanut, että opettajat eivät aina osaa arvostaa oman mukavuusalueensa ulkopuolella soljuvaa tarinaa. Tavallinen arki sisältää monelle ihmiselle asioja, jotka tuntuvat hänestä muistiin merkitsemisen arvoisilta. Sitä ne ovatkin. Jos nyt saamme luettavaksemme 1970-luvun koulukkaan ainekirjoituksen, jossa hän kertoo ostaneensa kaupasta kolme pussia maitoa, joista pusseista yksi oli vuotanut ja kastellut kauppakassin, mikä oli aiheuttanut aikamoista harmia, viriää sisässämme mielenkiinto tuota aikansa ilmiötä, maitopussia, kohtaan. ”Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin”, sanoi vanha kansa.
Itse muistan, kuinka koulun aloittaessa oli vielä käytössä mustepullo ja kynä terineen kun harjoiteltiin kirjoittamista. Kaunokirjoitustahan ei enää kouluissa opeteta. Maitoa pusseissa oli lapsuudessa ja täytyy sanoa, että hyvä, että se vaihe on ohi. Itselläni rikkoutui kerran jugurttipurkki kassiin ja se oli todella harmittavaa ja sotkuista. Kiitos kivasta ja osin nostalgisesta postauksesta.
VastaaPoistaMe ollaan varmaan suunnilleen samanikäisiä, koska kyllä minäkin niillä mustekynillä kirjoitin. Oli mustepullo ja imupaperi ja semmosta, kun Puistokoulussa kaunokirjoitusta harjoiteltiin. Saattoi sitä olla vielä oppikoulussakin alaluokilla. Uskon kun kerrot, ettei kaunokirjoitusta enää opeteta. Minun lapset taisivat jotain sentyyppistä kirjoitusta opetella 1990 - 2000-luvuilla, mutta kirjaimet lähenivät tekstauskirjaimia.
PoistaOnpa harmi, että sinulle on tuommoinen jukurttisotku syntynyt. Minä vain tähän tekstiini keksin sen maitopussiesimerkin, kun en viitsinyt kertoa siitä todellisesta ainekirjoituksesta, jota muistelin. Mutta muistan, että sai olla kaupassa tarkkana, kun osti pussimaitoa, ettei valitse sitä niistä kylmiössä kasassa olleista pusseista, joka oli vuotanut.
Itsekin tykkäisin kirjoittaa käsin, mutta aika harvoin tarvitsee. Minulla on jopa vihkonen, johon kirjoittelen asioita ja muistiinpanoja esim. lukemistani kirjoista. Tosin sitä vihkoa en juuri käytä, vaan otan puhelimella kuvan sivusta, jonka haluan muistaa.
VastaaPoistaHuolestuttavaa on (mielestäni) se, ettei minulla oikein enää ole edes vakiintunutta allekirjoitusta. Sellainen on viimeksi pitänyt passia varten kirjoittaa. Allekirjoituksen ajateltiin muinoin olevan henkilöllä aina samanlainen, mutta enpä tiedä muistaisinko ulkoota millainen omani on ja silloin harvoin kun se pitää jonnekin kirjoittaa, se tuppaa olemaan aina erilainen.
Tuosta allekirjoituksesta tuli mieleen, kun perjantaina kävin Shelliltä (jossa nykyään on Siilinjärven postintapainen) yhden lähetyksen saantitodistuksella. Piti kirjoittaa allekirjoitus sellaiselle tablettityyppiselle alustalle ihan vain sormella. Sitä allekirjoitusta en ainakaan omakseni tunnistaisi.
PoistaValokuvan ottaminen on tosiaankin korvannut muistiinkirjoittamisen. Se onkin jotenkin selkeämpi tapa, kunhan saa tarkennuksen kohdilleen. Minä kirjoitin aikoinaan asioita muistiin käsin, mutta nykyään olen tottunut avaamaan tietokoneen ja kirjoitan sitten siihen. Blogitekstejä vartenkin olen kirjoittanut varsinkin novellikokoelmista aina novellin luettuani jonkin vaikutelman muistiin. Sillä tavoin saa jokseenkin tuoreentuntuisia muisteloita luetusta talteen. Myös yksityiskohtia saattaa siten tulla tekstiin mukaan. Kun kirjoitan kortteja tai muuta vastaavaa käsin, alkaa käsi helposti väsyä. En muista sellaista niiltä ajoilta, jolloin käsin kirjoittaminen oli tavallisempaa.
Valmiin tekstin jäljentäminen vihkoon ei varmastikaan tuota monelle riittävää muistijälkeä. Jouduin itsekin peruskoulussa kirjoittamaan paljon käsin opettajien muistiinpanoja. Tärkeintä olisi muotoilla ITSE omat lauseet aiheesta. Siinä taas tullaan koulun nykyiseen arkeen eli siihen, ettei moni oppilas kykene niin vaativaan tehtävään. Omien ajatusten muotoilu ymmärrettäviksi lauseiksi uudesta aiheesta ei ole itse asiassa erityisen helppo homma.
VastaaPoistaMinullakin allekirjoitus on nykyään joka kerta erilainen. Se myös muuttuu yhä tunnistamattomammaksi sotkuksi verrattuna niihin selkeisiin kirjaimiin, jotka tuotin juuri opittuani kaunokirjoituksen. :D No, eilen ostin tyhjän muistivihkon siinä toivossa, että saisin aikaiseksi kirjoittaa päiväkirjaa. Ehkä käsiala hiljalleen selkeytyy.
Eipä sitä ihan sukkana pysty omaan muotoon saattamaan asioita, joita ei vielä edes ymmärrä. Minulla uuden asian käsittäminen on vienyt ja vie enenevässä määrin niin paljon aikaa ja kysyy niin paljon vaivaa, ettei sen sulattelu ja itse määrittely ainakaan simultaanisesti opetuksen ohessa onnistuisi. Aina jäisi jotain oleellista pois ja tulisi lisättyä omaa harhautunutta käsitystä. Oikeastaan se minkä muistan hyvänä käsin tehdystä kopioinnista oli sellainen maantiedon työkirja, jossa piti kartasta läpipiirtämällä kopioida karttakirjasta tiettyjen alueitten rajoja. Hiljattain oli Ylen Uutisten sivustolla testi, jossa piti arvailla maita kaaviokuvana esitettyjen rajojen perusteella. Sain siitä aika hyvät pisteet.
PoistaKyllä sinä nuorempana ihmisenä vielä pääsisit kiinni käsin kirjoittamiseen. Minulle tuottaa jo pientä käsikipua kun yritän pitempää tekstiä käsin väsätä. En pidä tietokoneen käyttöön erityisempänä uhkana. Käsin tietokoneellakin teksti vielä toistaiseksi tuotetaan ja sitä muokataan.
Minusta lasten on hyvä oppia edelleen kirjoittamaan käsin, koska siinä on niin monta aivojen aluetta käytössä, ja onhan paljon sellaisia toimintoja joissa tarvitaan edelleen sorminäppäryyttä, myös digilaitteiden käytössä.
VastaaPoistaOpiskellessa pidin hyvänä metodina sitä, että tein kirjojen sisällöstä oman tiivistelmäni ihan luvuittain. Siinä toteutui se, että omin käsin tehty jätti muistijäljen. Muistin näin koko kirjan ja saatoin mennä tenttiin turvallisin mielin.
Mitään jäljentämistä en ymmärrä paitsi aivan krjoittamisen opetteluvaiheessa esikoulussa ja ekaluokalla.
Jouduin kerran terveystiedon opettajan sijaiseksi ja olin kauhuissani siitä, mitä minun piti teettää oppilailla. Hän antoi minulle tiuhaan kirjoitetun piirtoheitinkalvon ja sanoi, että tämän kun lätkäset levylle ja sanot, että kopioivat, siinä on niin paljon puuhaa, etteivät ehdi häiriköidä. Siinä kalvolla oli kaikenlaisia vauvan mittoja eri iässä, mm pään mittoja.
mietin, näinkö todella toiset opettavat ns reaaliaineita.
Olin vähän aiemmin ottanut opettaakseni koulun elämänkatsomustiedon ja käynyt kursseja. Ei niillä ohajttu tällaiseen. Valmistin joka tunnin monipuoliseksi ja näin paljon vaivaa. Kuulin sitten myös, että maantiedon opettaja pani oppilaat lukemaan vuorotellen ääneen kirjan tekstiä toisten seuratessa missä mennään. Minä ärsyyntyisin oppilaana tällaisessa tilanteessa, koska itse luen nopeasti.
Samoin ärsyttää se, että luennoitsija heijastaa seinälle saman minkä lukee hitaasti. Lukaisen sen tekstin ja mietin, että menisi nyt jo eteenpäin, jos kerran ei tuo mitään uutta siihen minkä jo näimme.
Kirjoittaisin mielellään enemmän käsin, mutta nivelrikko sormissa tekee kirjoitusjäljestä huonoa, enkä aina saa selvää edes kauppalapuistani.
Ihan vain lievästi kärjistäen voisi ajatella, että pitäisi edelleen harjoittaa hieroglyfejä tai riimukirjoitusta, jotka ovat samalla tavalla edellyttäneet silmän ja käden yhteistaitoa. Ei oikeesti tarvitse. Kyllä tietokoneen näppäimistön käyttökin edellyttää jonkinmoista sorminäppäryyttä ja joissain paikoin pitäisi vielä ajatellakin mitä kirjoittaa. Kehitys kehittyy, ei tarvita hevoskuskien taitoja kaupunkiliikenteessä.
PoistaTiivistelmistä tulee mieleeni nämä kirjablogit. Tekstit kirjoista sisältävät tiivistelmän tekstin aiheesta, juonesta, henkilöistä, tapahtumapaikoista, mutta ne eivät ole tietenkään koko teksti. Lisäksi blogitekstit sisältävät lukijan omia mieltymyksiä ynnä muita mielteitä.
Minä en tiedä miten ihmisiä pitäisi opettaa. Luultavasti yksilöllisesti ja siihen ei ole kouluissa resursseja. Niinpä sitten joudutaan alistumaan kollektiivisen junnaamisen taketiikkaan. Muistan miten joskus lukioaikana saksan ope piti meille rakennekokeen, jossa oli tarina lehmistä, jotka matalapaineen tullen käyvät levottomiksi, koska kärpäset, jotka eivät sateella voi lentää, alkavat ennen sadetta ahdistella niitä. Ilmeisesti kukaan oppilaista ei ymmärtänyt tekstiä, joten vastaukset rakennekokeessa eivät tuottaneet erityisen hyviä tuloksia. Toisella kertaa ainekirjoituksen aiheena oli Haben die Raumfahrten keinen Zweck? (Eikö avaruusmatkoissa ole mitään järkeä?) Tätäkään aihetta oppilaat eivät ymmärtäneet. Jos opetettaessa odotetaan, että oppilaat oppivat asiat kerralla ja osaavat soveltaa oppimaansa, tehdään aika paljon hukkatyötä. Kunnianhimoinen opettaminen saattaa kyllä erottaa jyvät akanoista, mutta se voi myös tuottaa aika paljon akanoita.
Kyllä ikä tekee tehtävänsä kulttuurisen muutoksen lisäksi meidän käsin kirjoittamiseemme.
Voin jakaa kanssasi kokemasi joulukorttikokemuksen: lähetin kymmenen ja taisin saada yksi tai kaksi. Nykyään toivotellaan sähköisesti. Oli hieman masentavaa.
VastaaPoistaMinulla meni korttien takaisin saannin suhteen vähän niinkuin vitsissä vaimon ja miehen yhteinen etelän matka. Ite en saanu mutta vaimo sai.
Poista