Katselin ja kuuntelin Ylen Areenasta Leevi Madetojan (1887 – 1947) säveltämän oopperan Pohjalaisia, libretto säveltäjän. Oopperan ensiesitys tapahtui vuonna 1924. Esitys, josta sain nauttia, oli taltioitu Suomen Kansallisoopperassa joulukuussa 2024. Yritin katsella tätä aikoinaan tv-lähetyksestä, mutta en saanut tekstitystä päälle, enkä saanut riittävästi selvää sanoista, joten haeskelin oopperaa Areenasta. Sieltä se löytyikin, mutta ilman tekstiä. Kun maltoin odotella vuodenvaihteen yli, löytyi sanoituskin ja saatoin antaa oopperan tulvahdella Pohjanmaan täydeltä olohuoneeseeni. Kissat kävivät välillä ihmettelemässä mistä on kysymys, ajan oloon ne jättivät asian hautumaan kuten minäkin olin jättänyt oopperan katselun ja kuuntelun silloin kun tekstitystä ei vielä ollut saatavissa.
Pohjalaisia on vanhan tyylin ooppera siinä mielessä, että tarina noudattaa traagisia uomia – eli joki on suora vaikka maa on mutkallinen. Traagisuus tarkoittaa tässä siis pahan enteilyä, joka paha myös vääjäämättä toteutuu. Mukaan upotetut kansanlaulut korostavat tämän traagisuuden todennäköisyyttä – eihän kansalle hyvin voi käydä! Kansa on lapsellista, sen käsitys laista ja oikeudesta on samaa sukua Minna Canthin näytelmän Työmiehen vaimon Homsantuun tokaisulle: ”Teidän lakinne ja oikeutenne – niitähän minun pitikin ampua!” Madetojan oopperan atleettinen sankarihahmo Harrin Jussi katkaisee vallesmannin ruoskan kahvan samaan tapaan kuin unkarilainen Sándor Rózsa aikoinaan hevosen valjaisiin kuuluvan marhaminnan.
Ooppera sijoittuu Härmään, ensimmäinen näytös ja lavasteitten perusteella myös kolmas eli viimeinen näytös tapahtuvat Harrin tilan perunapellolla. Heti alussa paljastuu, että Harrin tilan vävykokelas Antti, joka on kihlautunut Harrin Maija-tyttären kanssa, on vangittu. Antti on käynyt apteekkarin kimppuun. Oopperan alussa hänet tuodaan Vaasan linnasta tutkintavankeudesta tuomittavaksi kotiseudun käräjille. Harrin tilalla odotetaan vapauttavaa tuomiota. Harrin Jussin omalakisuus suututtaa kuitenkin pitäjän vallesmannin, joten oopperan seuraajalle on selvää, että tämä ei jää tähän.
Toinen näytös rakentaa pilvilinnaa, jossa kaikki kääntyisi vielä parhain päin, mutta kansanlaulut ja tanssipaikalle pölähtävät häjyläiset antavat ounastella muuta. ”Enkä minä hurjan luontoni tähren päätäni alaha paina!” laulavat häjyt. Ei heidän eikä juuri oopperan muittenkaan hahmojen asenteeseen tepsi mikään. Tai kuten voisi väittää, sitä ei taivuta ”kuolema eikä poliisi”.
Kolmannessa näytöksessä toisen näytöksen loppuluisu jyrkkenee ja päädytään meleko traagillisiin tapahtumiin.
Musiikki saattaa olla tyypillistä tuon ajan oopperoille. Kansanlaulujen kautta minunlaiseni oopperatollo saa jotain tutunoloista kuunneltavaa. Näitä lauluja yhteensitovat väliosat ja laulumainen puhe eivät minua oikein jaksaneet innostaa. Riitasointuja tällaiseen tarinaan tietenkin sisältyy, itse olisin lumoutunut vähemmästäkin. Toisen näytöksen tanssijaksossa oli jotain Copelandmaista ja kolmannen näytöksen alun lemmenkohtauksessa olin tunnistavinani Gershwinin sointujen tyyliä. Oopperan alkusoiton alun pahaenteinen teema on niin upea, että olisin toivonut sitä lisää.
Laulajat olivat minulle pääosin tuntemattomia, vaikka ilmeisesti alansa suuruuksia. Tunnistin oikeesti vain Aarne Pelkosen, joka on tainnut laulaa joululauluja kansan iloksi.
Ohjaaja Paavo Westerberg on tuttu tv-sarjasta Ruusun aika.
Lavastus oli nykyaikainen ja minusta hyvin toimiva. En pitänyt amerikanautoa tai T-paitoja ja farkkuja mitenkään vähättelevänä ja perunapelto oli hieno, samoin kuin toisen näytöksen tanssipaikka, jota tosin aluksi luulin matonpesulaituriksi.
Kesto 128 min. Katselin osissa tänään. Paikan päällä seuraaminen olisi ollut minulle liikaa.
Hyvä, hyvä! Seuraavaksi Juha?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti