Pitkän lukemattomuuden jälkeen sain luettua ne pari näytelmää, jotka olivat olleet minulla lainassa jo syyskuusta lähtien. Lukuinnon lopahdus ei johtunut näytelmistä. Enkä takaa, että jatkoa seuraisi.
Milja Sarkola (s. 1975): Perheenjäsen. Ensiesitys vuonna 2011. Kaksi näytöstä.
Ensimmäinen näytös alkaa Introlla. Siinä tuodaan esiin se, että näytelmän keskeinen naishenkilö on kuuluisan näyttelijäisän tytär ja itsekin saman alan immeisiä. Milja Sarkola on Asko Sarkolan tytär. Aluksi vaikuttaa siltä, että näytelmässä pohditaan perinteisen ja uudemmantyyppisen teatterin eroja ja onhan siinä sitäkin. Näytelmä itsessään toteuttaa uudentyyppistä ilmaisua siten, että siinä on mukana ikään kuin sivustaväittäjän osassa Nainen, joka on sama henkilö, mutta eri ajassa kuin näyttämöllä esiintyvä tytär ja aikuinen nainen, jolla on lapsi. Hän kommentoi ja käy keskustelua näyttämön isän ja tyttären kanssa.
Näytelmää lukiessani ajattelin, että se tapa, jolla näytelmässä vanhemman ja lapsen välienselvittelyä kuvataan, muistuttaa niin paljon oman elämäni tuskittelua varsinkin kasvattajana, että oikeastaan näytelmä voisi kertoa vaikka minusta, jos oletetaan, että en olisi työkyvyttömyyseläkkeellä oleva entinen pitkäaikaistyötön ja jos lapsellani olisi lapsi. Ehkä tämä ei ollut ihan selkeästi ilmaistu? Havainnollistan samankaltaisuutta omaan elämääni parilla lainauksella näytelmän repliikeistä:
TYTTÖ: Ei! Ei päiväkotia! Lapsen paras paikka on koti. Ainakin kolmivuotiaaksi asti.
- - - -
ISÄ sivusta: Niin. Vanhemmuus on sitten kuitenkin jotain aivan muuta kuin mitä kuvitteli sen olevan, eikö vain?
* * *
ISÄ: Vanhemman roolissa tulee aina huono omatunto, kaikki epäonnistuvat jollakin tavalla. Pitäisi olla sellaiset ihanteet, että voisi vähän epäonnistuakin.
Näytelmän loppupuolella saavutetaan katsojan tai lukijan toivoma suvantovaihe sitä kautta, että lasten keskustelutyyliin olennaisena osana kuuluva toisteinen inttäminen rakentaa siltaa sukupolvesta toiseen ja kolmanteen ellei peräti neljänteenkin.
Sivuja 93. Lainasin kirjan syyskuussa. Luin näytelmän tammikuisena tiistaina. Sitten kolasin pihan.
Laura Ruohonen (s.
1960): Yksinen. Ensiesitys vuonna 2006. Kaksi näytöstä.
Tämän kolmen näyttelijän näytelmän naisosia ovat Teatteri Jurkassa esittäneet niin vahvat naiset, että olisi ollut vaikea olla lukematta näytelmää heidän hahmojensa kautta. Hilpiä, vanhempaa silmälääkäriä, esitti Seela Sella ja Juuliaa, nuorempaa arkkitehtiä, esitti Leea Klemola. Hyvin nuorena merimiehenä esiintyi Aaro Wichman.
Pääosin näytelmä kuvaa naishahmojen sanallista ja ehkä vähän fyysillistäkin yhteenottoa. Arkkitehti on kutsuttu tutustumaan paikkaan meren saaressa, jonne hänen olisi suunniteltava rakennus. Itse paikka vaikuttaa kuitenkin olevan toinen saari kuin oli puhe ja rakennuskin kenties toisentyyppinen. Lisäksi arkkitehtiä painaa se, että hänen viisivuotias tyttärensä on jäänyt kotiin ei kovin tutun hoitajan kanssa. Aution saaren rannassa vene rikkoutuu ja naiset jäävät pimenevän saaren kallioille sättimään toisiaan. Arkkitehdin kännykkä ei toimi ja kylmä alkaa ahdistella Juuliaa ja Hilpiä. Tämä saattaa kuulostaa tuskastuttavalta, mutta näytelmä on kirjoitettu niin sujuvasti, että erityisen tylsiä hetkiä ei pääse syntymään. Ja ilmestyyhän saarelle mies.
Ilmestys tai ei, löysin kirjan välistä pari vuotta vanhan lainauskuitin. Joku oli lainannut samat kaksi kirjaa kuin tässä puheena olevat ja lisäksi Raija Siekkisen näytelmiä ja Bertolt Brechtin Kolmen pennin oopperan, jotka olen myös lukaissut.
Sivuja 76. Luin Yksisen keskiviikkona. Aamulla kolasin pihan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti