Helmikuiset helmihampaat

Jatkan suosittua sarjaani, jossa esittelen omaa elämääni kolmella kuvalla, jotka on napattu kulloinkin puheena olevan kuukauden aikana. Tämänkertainen helmikuu sai teemakseen syömisen. Ei se välttämättä erityisesti juuri helmikuuhun liity, mutta onhan villieläimille ainakin syöminen tärkeää talvisella pakkaskaudella. On se melko välttämätöntä muulloinkin, eipä silti.

Ensimmäinen kuva on otettu 19.2.2012. Kuvasin keittiön ikkunasta tilheä, joka ahmi kokonaisia aroniamarjoja sisuksiinsa. Kuvassa tilhi on juuri saanut marjan ujutettua kurkkuunsa ja yrittää nieletellä sitä. Olen kuvannut tai oikeammin yrittänyt kuvata tilhiä ennenkin. Tällä viikolla sain ilon todistaa ennennäkemättömän suurta tilhiparvea pihassamme. Lintuja oli useita kymmeniä, ehkä jopa sata. Valehtelematta. Luulisi sellaisesta parvesta jo kuvia saavan.

 

 

Mutta asia on niin, että tilhet ovat varovaisia. Kun kolasin pihaa, ne kyllä tottuivat siihen, etten muodosta niille vaaraa. Saatoin jopa pysähtyä hetkeksi katselemaan kun ne popsivat aroniamarjoja. Mutta kaikenlainen uusi liike, ohiajavat autot ja traktorit, tiellä kulkevat kävelijät, kaikki mikä vain saattaisi uhata niitä, sai ne pyrähtämään lentoon. Jos olisin kaivanut kameran esiin, ne olisivat vain paenneet. Huomasin, että muutama tilhi tarkkaili puusta kauempaa, kun toiset einehtivät aroniapensaissa. Mikäli jotain epäilyttävää ilmeni, ne varoittivat ruokailijoita erilaisella, iskevällä äänellä. Muutenhan tilhet laulavat kuin minikokoisella hernepillillä vihelleltäisiin. Oli kiva kolata vähäisiä lumia tilhien säestyksellä.

Toinen kuva on erikoisempi. Se on otettu erikoisena päivänä – karkauspäivänä vuonna 2020. Kuvassa voi nähdä ”leipurin sormenjäljen”, jonkilaisen painauman leipäpalassa. Syön joka päivä noita ruispuikuloita. Ne ovat niin hyvää ruokaa, että toisinaan tulee korvattua lounas pelkillä voileivillä. Sen lisäksi kun pistelee kupillisen kahvia ja toisen kupillisen jukurttia päälle, niin kyllä sillä pärjää. Valaistuksesta päätellen olen valmistautunut aamupäivän välipalaan.

 

 

Kolmas kuva ja sen yhteys syömiseen vaatii ehkä selityksen. Rakensin tonttimme eteläreunan lumikasaan muinaisaikain muurinharjaa jäljittelevän hammastuksen. Eikös hammastus voisi viitata syömiseen? Talvinen lumimuuri pitää siinä vielä puoliaan aurinkoa vastaan, joka lopulta aika nopeasti tekee siitä selvää. Kuva on otettu 22.2.2023. Kevään tulo kesti tuona vuonna pitkälle huhtikuuhun asti, lunta tuli vielä niin paljon lisää, että muurinharjani katosi lumipeitteen alle. Miten mahtanee käydä tänä vuonna? Lunta on toistaiseksi kertynyt huomattavasti vähemmän ja parin viikon ajaksi on povailtu päiväsajaksi plussakelejä. Mutta muistan miten vuonna 1995 (?) huhtikuun alussa satoi lunta tunnin tai kahden sisällä nelisenkymmentä senttiä. Maa oli jo ehtinyt sulaa ja sitten tulikin semmoinen humaus lunta. Se suli kyllä pois päivässä tai parissa.