Pullakahvielokuvia 2: Radio tekee murron ja Meidän poikamme ilmassa – me maassa

Tällä kertaa kirjoittelen kahdesta elokuvasta, jotka ovat lennokkaita kumpikin omalla tavallansa. Molemmat perustuvat tositapahtumiin, joita ei sellaisenaan ole tapahtunut. Tai ei ollut ainakaan elokuvien valmistumisaikaan.

Matti Kassilan ohjaama, vuonna 1951 valmistunut Radio tekee murron kertoo radiotoimittajan huimasta ajatuksesta. Toimittaja päättää murtautua taidemuseoon aikeenaan nauhoittaa selostus murtovarkaudesta, jonka hän muka tekisi. Tämä pohjautuu sikäli tositapahtumaan, että Yleisradion radiotoimittaja Usko Santavuori todella toteutti tekaistun murtovarkauden radioliikkeeseen ja nauhoitti tapauksen. Isäni joskus muisteli Santavuoren vastaavanlaista nauhoitusta laskuvarjohypystä, johon siihenkin viitataan elokuvassa.

Elokuvan radiotoimittaja on nimeltään Toivo Teräsvuori ja häntä esittää Hannes Häyrinen. Tämä on mielestäni hänen paras elokuvansa. Häyrinen sai osastaan Jussi-palkinnon. Hänen suorituksessaan on juuri sitä hupatusta ja hökellystä, josta Häyrinen tunnetaan. Tavaratalokohtaus, sitä edeltävä pakeneminen poliisin tiloista ja takaa-ajo kaupungin kaduilla ovat elokuvan parasta antia. Niissä Häyrinen pääsee esittämään liikunnallista osaamistaan. Samaa vielä lisää tavoittavat kohtaukset ravintoloissa ja rautatieasemalla. Kohtaukset on leikattu ripeästi eteneviksi, mikä lisää vauhdikkuuden tuntua. Sivuosien esittäjät maalaavat kaupungista elävän näköisen tapahtumapaikan. Matti Kassilan vaimo, Aino Mantsas tekee aivan ihastuttavan suorituksen ravintola Tornin tarjoilijana, Kassila itse nähdään hotelli Tornin portieerina. Toimittaja Teräsvuoren palkintonaista Eilaa esittää Ritva Arvelo, joka on varmaan viehättävimmillään juuri tässä elokuvassa. Elokuvan konna, Mister Knickerbocker on hurmaava taidevaras, joka ei tee pahaa niille, jotka joutuu hetkeksi vangitsemaan. Hänen osassaan nähdään Kunto Karapää. Poliisietsivää näyttelee tunnetulla jämerällä tavallaan Kullervo Kalske.

Kesto 91 min.

Meidän poikamme ilmassa – me maassa on vuonna 1934 valmistunut juonellinen elokuva, joka esittelee Suomen ilmavoimien toimintaa ja kalustoa. Erkki Karu oli elokuvan tuottaja, ohjaaja, käsikirjoittaja ja leikkaaja. Pääosaa, lentäjäluutnantti Kurkea esittää Joel Rinne.

Elokuva on jo melko vanha ja ajan silloittama, jotenka puheäänissä on paikoitellen ylimääräistä värinää. Se luo tietysti oman tunnelmansa, mutta tekstityksellä sanoista saa hyvin selvän. Katselin tätä elokuvaa pullakahvien ääressä, alun nähtyäni nukahdin puoleksi tunniksi, mutta sain ihan sujuvasti juonesta kiinni. Kun nukahdin, lipuivat hakaristitunnuksin (ja vesitasoin) varustetut kaksitasot veteen ja kiihdyttivät siitä ilmaan. Tämä sopi mainiosti näillä seuduin meneillään olleitten hornet-harjoitusten äänimaisemaan.

Maisemista puheenollen elokuvassa suoritetaan lentokilpailu, jonka yhteydessä esitetään hienoja ilmakuvia Haminasta ja Viipurin linnasta. Sen jälkeen aloitetaan elokuvan romanttisempi puoli, kun lentokoneeseen tulee moottorivika ja se joutuu laskeutumaan järveen jossain päin Suomea. Järvessä sattuu olemaan pulikoimassa kaunis nuori nainen (Martta Kontula) muodikkaassa uima-asussa. Hän kyselee, eikö Suomen järvissä enää saa uida rauhassa? Tällaisia ei hornet-aikana enää kukaan kysele, paitsi ehkä minä. Syntyvästä romanttisesta kohtauksesta voisi jollekin tulla mieleen Veit Harlanin ohjaama saksalainen elokuva Opfergang (1944). Ihastus syttyy, joskin Kurki lehahtaa takaisin taivaalle kilpailua jatkamaan.

Elokuvan vakavampi puoli käsittelee kuumehourailua, jonka aikana Kaarlo Angerkosken esittämä väestönsuojelutarkastaja näkee edessään tulevan suursodan totaalisen puolen, eli lentoasein kaupunkeihin ja sitä tehen sitten siviiliväestöön kohdistuvan tuhoamistyön. Tätä kuvataan tarkastelemalla vihollisen Suomeen tekemän hyökkäyksen aiheuttamaa sekasortoa. Jo elokuvan alkupuolella on kuvattu millaista tuhoa eripainoiset pommit pystyvät tekemään suojaamattomille rakennuksille vaikkeivät niihin edes osuisi. Loppuosassa havainnollistetaan sitä miten siviiliväestön on toimittava ilmahyökkäyksen aikana. Edellisen suursodan vaikutteet ilmenevät kaasuaseen käytössä, muuten näkymät vaikuttavat tulossa olevan kannalta valitettavan uskottavilta. Tämä kaikki siis esitettiin suomalaiselle yleisölle jo kuusi vuotta ennen toista maailmansotaa. Se vaikutti varmaan maanpuolustushenkeen, mutta ei ehkä niinkään aseistuksen hankintaan.

Kesto 121 min.

Kuunnelmien naisia tärpätin katkussa

Ylen tuoreempien kuunnelmien osastoon lukeutuu kolme vuonna 2023 valmistunutta, noin tunnin pituista kuunnelmaa, jotka kertovat tunnetuista suomalaisista maalaustaiteen edustajista. Kyseiset taidemaalarit edustivat naissukukuntaa. Kirjoitan muutaman sanasen näistä kuunnelmista, jotka muodostavat Ylen mukaan taiteilijatriptyykin.

Minua kiinnostaa valo on Iira Halttusen kirjoittama ja Mirkka Kallion ohjaama kuunnelma Elin Danielson-Gambogista (1861 – 1919). Pääosaa esittää Manuela Bosco. Hänen lisäkseen tärkeässä osassa taiteilijatoveri Dora Wahlroosia esittää Sirpa Järvenpää. Kuten kaikki tämän taiteilijatriptyykin kuunnelmat, tämäkin sirpaloi aikaa, mikä on vakiintunut tavaksi kertovassa taiteessa jostain syystä. Se vaatii kuunnelman kuuntelijalta herpaantumatonta keskittymistä, sillä onhan hyvä tietää, kuka kuunnelmassa on äänessä ja missä ajassa. Elinin ja Doran puheet erottuvat toisistaan joten kuten, mutta onneksi paremmin saan selvän myöhäisemmässä ajassa Danielson-Gambogin maalausta tarkastelevasta tutkijasta, jota esittää Inkeri Wallenius ja hänen assistentistaan, jota esittää Henrika Nieminen.

Oli kiinnostavaa saada lopultakin jokin mieleenpainuva seikka, josta muistan Danielson-Gambogin erikoisen nimen. Hän oli naimisissa italialaisen taiteilijan, Raffaello Gambogin kanssa ja häneltä on peräisin rouvan nimen erikoinen loppuosa. Kuunnelmassa mainitaan usein Pariisi kuvataiteilijoitten jatko-opintojen seutuna. Kotimaassa opetusta on jakanut Adolf von Becker. Toinen tärkeä kotimainen tapaamispaikka ja inspiraation antaja on ollut taidemaalari Victor Westerholmin perustama Önningebyn taiteilijayhteisö Ahvenanmaalla. Myöhemmin tietysti Danielson-Gambogi oleskeli ja työskenteli paljon Italiassa. Kiinnostavaa oli myös saada kuulla, että tunnetussa työssä Päättynyt aamiainen, mallina on ollut taiteilijan sisar.

Kuunnelma on vuodelta 2023 ja sen kesto on 51 min.

Viimeinen taulu on Kirsi Porkan käsikirjoittama ja ohjaama kuunnelma Ellen Thesleffistä (1869 – 1954). Pääosan 79-vuotiasta Ellen Thesleffiä esittää Marja Packalén. Ellen asuu Lallukan taiteilijakodissa Helsingissä ja haaveilee vielä yhden taulun maalaamisesta. Mutta hän on kriittinen, hän osaa, mikä tahansa ei kelpaa. Hänen sisarensa Thyra hommaa Ellenille kotiapulaisen, nuoren Leenan, jota esittää Lumi Aunio. Nämä kaksi valtaavat shown Ellenin muistoissa kulkevilta nuorelta Elleniltä (Emilia Sinisalo) ja hänen toiselta sisareltaan Gerdalta (Meri Nenonen), joitten puheäänet muistuttavat liiaksi toisiaan.

Ellen on saanut päähänsä ajatuksen: ”Minä maalaan kuin jumala”. Asenne omaa taidetta kohtaan on liian vaativa, viimeisen työn on oltava loistelias. Nuori, kömpelö kotiapulainen huomauttaa, ettei kaikilla ole mahdollisuutta opeskeluun ulkomailla, ei ehkä minkäänlaisiin opintoihin. Lallukan taiteilijakodin ateljeeasunto on Leenan silmissä uskomaton ja niin muistaa Ellenkin ajatelleensa, kun taloon muutti pari vuosikymmentä sitten. Ellenin elämänusko hiipuu, liikutaan tosiaankin viimeisen rajan tuntumassa.

Kuunnelman asetelma toimii, uskoisin, että nuoren Leenan ja vanhan Ellenin keskinäisenä vuoropuheluna tarina olisi toiminut ilman ihmeempää aikajärjestyksen silpomista.

Kuunnelma on vuodelta 2021 ja sen kesto on 44 min.

Helene on nimeltään Helena Kallion Rakel Liehun vuonna 2003 julkaistusta, samannimisestä romaanista dramatisoima kuunnelma, joka kertoo Helene Schjerfbeckistä (1862 – 1946). Helena Kallio esittää itse Heleneä. Hänen äitiään esittää Heidi Krohn. Äänet erottuvat helposti toisistaan. Helena Kallio kuulostaa piristävästi erilaiselta kuin Laura Birn samaan romaaniin pohjautuvassa elokuvassa. Kuunnelma on vuodelta 2004.

Kuunnelman paras ansio on se, että Helenen ja hänen äitinsä lisäksi kolmantena hahmona kuullaan Juha Mujetta, joka esittää taidekauppias Gösta Stenmania. Kolmen hahmon kuunnelma pysyy kompaktina ja selkeänä. Helenen veljen Magnuksen kommentit luetaan kirjeestä.

Kuunnelman asetelma alkaa olla jo tuttu: Helene on köyhä taiteilija, joka asuu äitinsä kanssa Hyvinkäällä. Elämä on kituuttelua, vaikka Helene on opiskellut Pariisissa ja toiminut Helsingissä Taideyhdistyksen piirustuskoulun opettajana ja kaksi hänen merkittävää työtään on ostettu Ateneumin kokoelmiin. Lopulta onnekkaan sattuman kautta hänen työnsä päätyy taidekauppiaan nähtäväksi ja hän palkkaa Helenen maalaamaan tauluja hänen myytäväkseen. Helenen veli pyrkii lokkaamaan sisaren tulot perikunnan eli itsensä käyttöön, kunnes Helene saa huomautettua, että laki on tältä osin muuttunut ja rahat kuuluvat Helenelle.

Kesto 52 min.

Kiva taiteilijatriptyykki, Maria Wiik olisi myös kiinnostanut, samoin Amélie Lundahl ja Fanny Churberg. Saisiko heistä uuden trippelin?

 

Ellen Thesleffin maalaus Thyra Elisabeth (1892) HAMin näyttelyn julisteessa vuonna 2019.

 

Setäelokuvia 9: Mies ja alaston ase

Lauantaipäivänä käväisin vaimoni, tyttäreni ja hänen miesystävänsä kanssa katselemassa elokuvateatterissa elokuvan Mies ja alaston ase (The Naked Gun). Vuonna 2025 valmistuneen elokuvan ohjasi Akiva Schaffer, tuottajana Seth MacFarlane. Elokuva perustuu kolmeen aikaisempaan elokuvaan, joissa seurataan Frank Drebin -nimisen etsivän toilailuja. Nämä elokuvat perustuvat vielä aikaisempaan tv-sarjaan, jota en tunne, mutta jonka kuulemma asiantuntijat ovat katselleet.

Aikaisemmissa elokuvissa, jotka olen katsellut, Frank Drebiniä esittää Leslie Nielsen. Hänet tunnetaan ehkä parhaiten juuri näistä Mies ja alaston ase -elokuvista sekä Hei, me lennetään! -elokuvista. Elokuvat edustavat vauhdikasta crazy-huumoria. Tämä uusin Alaston ase on valmistunut kolmisenkymmentä vuotta edellisen jälkeen, joten pääosaan on etsitty uusi jamesbond. Hän on Liam Neeson, joka tunnetaan toisentyyppisistä osista monista elokuvista. Hupaisan viittauksen Skotlannin historiaa kuvaavaan elokuvaan Rob Roy voi nähdä tämän elokuvan aloitusjakson huipentumana – ase ei sentään ole aivan alaston. Tämä uusi Frank Drebin on aikaisemman setämiehen poika eli Frank Drebin Jr. Myös muut poliisimiehet ovat saaneet poikansa seuraajakseen, kuten Drebinin työpari Ed – hänen osassaan touhuaa Paul Walter Hauser. Palkintoleidiä esittää Pamela Anderson, joka esiintyi pari vuotta sitten tv-sarjassa Baywatch. Roistojen pomona elokuvassa nähdään Danny Huston.

Yleensä tällaisia elokuvia kutsutaan uudelleenlämmitetyiksi ja tarkoitetaan sanoa, että johan tuo on nähty. Kuitenkin monet uudelleenlämmitetyt ruuat maistuvat jostain syystä paremmilta kuin eilenpäiväiset. Lihakeitot, makaronilaatikot ja kaalilaatikot saavat ytyä rasvankärystä ja saostuvat suussasulaviksi.

Toisaalta – jos haluaa kuvailla crazy-huumorielokuvia, voi eräs tapa olla huonon maun elokuva. Mikäli elokuvaa alkaa katsella aikaisempaa tuotantoa tuntematta, huono maku voi tökätä herkkään omaantuntoon tai johonkin sellaiseen. Mutta kun sitä osaa odottaa ja jättää moralisoinnin johonkin toiseen kertaan, ei hätkähtele turhia vaan nauttii alusta asti. Niin oudolta kuin Ameriikan meininki nykyään näyttääkin, sisältävät tällaiset elokuvat ylilyöntejä sellaisella momentilla, ettei tapahtumia voi ottaa tosissaan. Asiantuntijat, jotka ovat jo katselleet elokuvia edeltäneet sarjatkin, saattavat pitää elokuvan huumoria liiaksi vanhan kertauksena, mutta minä, kuten varmaan monet muutkin elokuvan katselijat, jotka eivät tunne elokuvan historiaa kohtaus kohtaukselta, ovat vain iloisia saadessaan katsella hyviä vitsejä. Vanhat vitsithän ovat parempia kuin pussillinen uusia. Sitä paitsi tämän elokuvasarjan crazy-huumori sisältää myös aimo annoksen parodiaa poliisifilmeistä, minkä monet niistä ansaitsevatkin.

Niin että kannattiko tämä käydä katselemassa? Vastaan: Kyllä. Käytiin päivänäytöksessä, joka alkoi siinä yhden tienoissa. Sali oli pieni, katsojia kymmenkunta. Penkkiin upposi kuin uneen, mutta kertaakaan en nukahtanut. Nauroin välillä niin, että piti ottaa silmäklasit pois ja pyyhkiä silmiä. Elokuvan puolivälin paikkeilla oli hupsu alppimajajakso, jonka aikana sai vähän rauhoittua. Jäätiin saliin loppuun saakka, kun haluttiin nähdä lopussa oleva vitsailu. Sitä ennen kuultiin Liam Neesonin esittämä lemmenlaulu. Elokuvassa myös Pamela Anderson esittää jazzlaulua. Ja kyllä häntä kelpaa myös katsella.

Kesto 85 min.