Kaarina Valoaalto (1948 – 2021) kirjoitti vuonna 1986 julkaistun kirjan Huono iho. Kyseessä on muistelo hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Kerronta on paikoin vauhdikasta sisältäen sekä koomillisia että traagisia aineksia. Loppua kohden sävyt synkkenevät sarastusta enteillen.
Valoaalto kertoo varttuneensa Helsingissä, joitain kadunnimiä mainitaan, ne eivät kerro minulle mitään. Jossain vaiheessa hän puhuu Ogelista, ehkä koulu sijaitsi siellä, en muista (Ogeli on muunnelma Oulunkylän ruotsinkielisestä nimestä Åggelby). Kerronta on sirpaleista, tapahtumia on paljon, mutta harvat niistä vaikuttavat erityisen merkittäviltä. Merkittävältä tuntuisi se, että Kaarinalla on kaksossisar Pirkko ja aluksi tätä suhdetta myös korostetaan, mutta jostain syystä se tipahtaa nuoruuden myötä pois kuvioista. Kaarinalla on myös isompi veli ja sisko. Isä on diplomi-insinööri, äiti vaikuttaa kotiäidiltä. Suhde perheeseen vaikuttaa yhteenkuulumiselta sattuneesta syystä.
Kaarina huomaa koulussa, ettei hän ole sellainen kuin haluaisi olla eli ei ole kavereitten ihailema ja opettajien kiittelemä. Niinpä hän etsii menestystä koulun ja opetuksen ulkopuolisista asioista. Hänen ryhmänsä Avantgarderob tarkastaa sopivina aikoina naulakossa roikkuvien takkien taskut ja syö niistä löytämänsä Pectukset. Puberteetti-iässä Kaarina huomaa ihonsa olevan jotenkin erilainen kuin hän toivoisi, veljellä on ilmeisesti akne, mutta en käsitä mikä Kaarinan ihossa sitten on vikana. Joka tapauksessa Kaarina vetäytyy omiin oloihinsa, alkaa lintsata koulusta ja kuljeskelee kaupungilla. Tästä pieni katkelma, joka tuntui osaksi tutulta omasta nuoruudestani:
Mun minäkuvani säröili kuin porevesi. Istuskellessani viilenneillä puistonpenkeillä tuijotellen viimeisten uimareiden hiekkarantaan ammoin sitten kätkettyjä askeleita vihelsivät oudot mietteet lävitseni. Tarkastelin puiden muotoja, oksien surullista tekstitystä. Olin haaveilija. Parantumaton uneksija. Olin hurjalla pakomatkalla, itsestäni.
Katkelmassa näkyy Valoaallon maalaileva tyyli ja laaja sanavarasto. Hän pysähtelee tutkailemaan nuoruutensa näkymiä ja ilmiöitä runollisina kuvina. Eräs kiusallisesti silmiinpistävä seikka on kuin-sanan runsas käyttö. Jos kirjoittaja viljelee kuin-sanaa niin, että sivu toisensa jälkeen löytää puolenkymmentä kuin-vertausta, se syö kerronnalta eteenpäin vyöryvää voimaa ja tavallaan pakottaa lukijankin ihastelemaan kirjailijan hauskoina pitämiä sanaleikkejä.
Kun sydänystävää ei löydy, kulkee Kaarina omia polkujaan. Ensimmäiset kokeilut mieshenkilön seurassa eivät tunnu miellyttävän, niinpä hän hakeutuu hämyiseen ravintolaan, jossa kokeilee tanssia naisimmeisen kanssa. Asiat eivät sillä selviä, joten Kaarina löytää itsensä nuorisokodista, joka on täynnä itsensä kanssa kipuilevia neitosia. Paikka ei miellytä, ilmeisesti jotain dramaattista jätetään kertomatta, joka tapauksessa Kaarina passitetaan takaisin kotiinsa.
Kaarina makaa sängyssään masentuneena, kunnes vanhemmat lähtevät lomille ja Kaarinan on pakko alkaa huolehtia itsestään. Eikä pelkästään itsestään vaan myös koirasta, jonka vanhemmat hänelle jättävät. Koira alkaa ulkoiluttaa Kaarinaa ja saa hänet heräämään eloon. Kaarina tutustuu toisiin hämyihin, asuu heidän kanssaan jossain hylätyssä talossa ja tapaa lopulta elämänsä naisen.
Halusin lukea tämän kirjan, sillä Valoaalto on jäänyt kirjailijana minulle tuntemattomaksi. Tämän kirjan oli määrä kertoa siitä miten hänestä tuli toisintekijä ja -ajattelija. Jotenkin kertomus tuntuu siltä osin loppuvan kesken. Siellä täällä on ohimeneviä mainintoja kirjojen lukemisesta ja elokuvien katselusta, mutta mistään erityisemmästä omasta tuotannosta ei oikein kerrota. Lainasin kumminkin muutaman muunkin hänen kirjoittamansa teoksen. Niistä sitten lisää, jahka tulevat luetuiksi.
Kirjassa on 144 sivua ja sain sen selviteltyä neljässä päivässä.
