Kaarina Valoaalto (1948 – 2021) kirjoitti ison määrän runoja, joista hän valikoi Vesa Rantaman kanssa runot kokoelmaan nimeltä Banana split. Kokoelma ilmestyi vuonna 2020. Se jäi viimeiseksi kokoelmaksi, joka Valoaallolta julkaistiin hänen eläessään. Vuonna 2021 ilmestyi vielä kokoelma Äimän käki, josta raatailen toivoakseni vain hieman myöhemmin.
Runoissa tyyli on vapaa runomitoista ja riimeistä. Runot eivät ole niin vaikeaselkoisia kuin usein nykyrunot tuppaavat olemaan. Lauseet ovat kokonaisia, kerrottavan rytmi on tasapainoista. Runot ovat runollisia, paikoin herkkiä ja kauniita, paikoin rempseällä tavalla suoria tai päinvastoin. Näen runoissa paljon huumoria, joka usein pehmentää rankkaa aihetta. Vitsailua runot eivät silti ole. Kokoelma on jaettu viiteen osioon. Tämä kertois näistä kaikista näistä osioista erikseen edes jotakin.
Viisi kaistaa kapitalismiin ei ehkä erityisemmin avaa kaistoja kapitalismiin vaan pikemminkin se kertoo kirjoittajan sisäisen maailman näyistä ja hänen tavastaan kuvata maailmaa. Runoilija kertoo kärsivänsä viisisuuntaisesta mielialahäiriöstä. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta ehkäpä riittää, kun ajattelee runoilijan kokevan oman ajattelunsa jotenkin omalaatuisena. Erään runon nimi on Elohiiri aivoissani nykii. Runoilijan ajattelutyötä ja samalla hänen järkeilyään kuvaava pitkä Tyhjäntoimittajan päiväkirjasta on mielestäni kokoelman parasta antia. Valoaalto kuvaa siinä orientoitumista tyhjyydessä, ajatussilmukoiden luontia astumalla tyhjyyden virtaan. Runo on kolme ja puoli sivua pitkä, joten kattavaa sitaattia en voi tarjota. Sen sijaan seuraava runo Avoin vuodeyliopisto päättyy näin:
Opillisen
sivistykseni kehräämössä punon eri lähteistä tiedon lankoja
yhteen.
Kaikesta luetusta
kudon hullunkurisen käyrätorvifilosofiani, jonka törähdykset
ovat valmiiksi
salonkikelvottomia.
Tuulen kohtu sisältää runoja, joissa mainitaan tuuli ja sitten on runoja, joissa ei mainita tuulta. Ihan parhaalla tavalla en päässyt näihin tuuliin mukaan. Pääni ei nähtävästi ollut riittävän kuohkea.
Muotokuvia tarjoaa osion nimen mukaisesti kirjallisia muotokuvia runoilijoista, joilta Valoaalto kertoo saaneensa virtaa. Tärkeä hahmo on mm. Gabriela Mistral, chileläinen nobelisti. Kattavat maininnat saavat myös Charles Bukowski, Erno Paasilinna, Fernando Pessoa ja Sirkka Turkka.
Nimeen vihreän viivan tarkoittaa elävää luontoa. Runot ovat usein mietelauseenomaisia, lyhyehköjä, niitä on aseteltu useampia samalle sivulle. Minuun vetosi seuraava runonen:
norsunharmaa haapa
kurottuu
oksillaan puron yli
vastarannalle
unohtamiaan tavaroita
hapuillen
Banana split on nimenä kokoelman päättävälla osiolla. Nimen yhteys kokoelmaan tai sen runoihin jää minulle avautumatta. Osio jatkaa edellisen osion luontoteemaa. Varsinkin pohjoinen metsä talvella mainitaan monessa runossa.
Ihan maistuvainen kokoelma. Runoilijat eivät totutusti ole olleet keskivertokansalaisia, vaan on runonsepittäjään tupannut liimautumaan eksentrikon leima. Valoaalto vaikuttaa alusta lähtien korostavan erilaisuuttaan. Silti hänen luomansa runous säilyy runoutena, se on kantaaottavaa ja minulle ihan riittävän tarkkanäköistä. Valoaalto ei piiloudu lukeneisuutensa taakse vaikka se lukeneisuus kyllä näkyy ilman Muotokuvia-osiotakin.
Kirjassa on 102 sivua. Lukeminen eteni hitaasti erinäisten ulkonaisten haasteitten vuoksi. Tänään lukaisin suurimman osan, että saan homman etenemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti