Hanna Hauru (s. 1978) kirjoitti vuonna
2002 julkaistun esikoisteoksensa Eivätkä he koskaan hymyilleet.
Ostin kirjan toissapäivänä Antikvariaatti Lukuhetkestä
Jyväskylästä käytettynä vitosella.
Haurun 90-sivuinen esikoisteos käsittää 36
lyhyttä tarinaa, joissa tapahtuu unenomaisia tai muulla tavoin
kummia asioja. Takakannessa puhutaan runollisesta ja surrealistisesta
kerronnasta. Mitään erityisen riemastuttavia nämä pienet
kuvaukset eivät ole. Tekisipä mieleni luonnehtia niitä suivaantuneen
nuoren naisen teksteiksi. Kertomuksissa kuvataan äitejä, tyttäriä
ja naisen elämää muutoinkin outoon asuun verhottuna. Kansikuvassa
onkin pari pitkää länninkiä, joitten tyyli vivahtaa jonnekin
Haurun syntymäaikaa hieman varhaisemmille ajoille, sanotaanpa vaikka
1960 – 1970-luvuille, ilmapiiri on siis nostalginen huolimatta
tarinoitten kylmänviileistä tapahtumista. Lisäksi kerrontaa voisi
kuvailla tunneaistia koskettelevaiseksi. Kävipä jopa
mielessäni, että nämä tarinat lirisevät kuin vesi, jota
kaadetaan kukikkaasta porsliiniastiasta emaliseen pesuvatiin, jossa
voi sitten pestä varpaat, sormet ja silmät haluamassaan
järjestyksessä.
Kertomukset on jaettu kuuteen osastoon,
joista ainakin kahdessa ensimmäisessä onkin siinä määrin
yhtenäiset aiheet, että minäkin ne havaitsin. Ensimmäisessä
kerrotaan äiti-tytär-suhteen monista muodoista, toisessa nuoren
naisen kasvamisesta rakastavaksi olennoksi. Varmaan muissakin
osastoissa on omat teemansa, mutta ne kävelivät minun ylitseni
hameenhelmat heilahtaen niin etten edes ehtinyt teemojaan vilkaista.
Tämä siitä huolimatta, että monet tekstit vaativat tulla
luetuiksi kahteen kertaan jonkinlaisen otteen aikaansaamiseksi.
Tyylin runollinen puoli saa aikaan sen, että lukijana ymmärrän
sanat, mutta en aina merkitystä. Livautan tähän näytteeksi
katkelman lumienkeliä tekevää tyttöstä ja pilkkivää isää
kuvaavasta kertomuksesta nimeltä Talvi-ilta:
Tyttö jatkaa raajojensa liikettä,
lähes kokonaan lumeen peittyneenä. Lunta tuiskuaa koko ajan
tiheämmin, hankea kertyy lisää kasvojen päälle. Isä kiskoo
ahvenia ämpäriin.
Mäkien takaa kuuluu jäätynyt
kirkaisu, pakkasen huuto. Isä nousee säikähtäen ja lähtee
juoksemaan ämpäri kädessään talviunille.
Tyttö on lumen peittämä – kädet
eivät enää lakaise hilettä.
Kirjassa on vain 90 sivua. Luin sitä
pari päivää.
Olipa tosiaan surrealistista tekstiä jo tuon näytteen perusteellakin.
VastaaPoistaSaapi uskoa kerralla, että vähintäänkin nykyrunoudellista on meininki näissä Haurun teksteissä.
PoistaJääkansi oli hieno, ja sen perusteella Hauru kiinnostaa. Niitä vois lukea melkein sarjana kaikki, ovat niin pieniä kirjoja ;) aiheet vaan aika rankkoja.
VastaaPoistaAiheet tuntuivat tässä kirjasessa loppua kohden jopa kauhistautuvan. Sarjalukeminen vaatisi varmaan jotain palautusjaksoja.
PoistaAjattelin silti että ehkä rohkenen yrittää vielä toisenkin Haurun kirjan lukemista. "Raaka, punainen marja" kuulostaa jotenkin vetoavalta.
Kas, olet päässyt Hauru-maailmaan. En ole lukenut tätä kirjaa, mutta tunnistan tuon tarinoiden kauhun, minkä mainitset äskeisessä kommentissasi Marikalle. Palautusjaksot ovat kyllä olleet minullakin paikallaan Haurun kirjojen välillä.
VastaaPoistaMinä en ole päässyt Haurun novelleihin sisälle samalla tavalla kuin hänen romaaneihinsa, jotka imaisivat maailmaansa vahvasti.
Ihan veikkaamalla pistän, että Haurun novelleissa tai mitä nämä lyhyet tarinat nyt lienevätkin, saattaa olla samanlaista piirrettä kuin Uuno Kailaan runoissa, jotka toimivat hienosti runoina, mutta kun Kailas on kirjoittanut selkeästi samoista aiheista novelleja, hän on tavallaan vesittänyt runojensa salaperäisen tunnelman. On mahdollista, että Haurulla asia toimii päinvastoin, niin että pitempi teksti avaa sanottavaa lukijalle riittävästi, kun nyt mennään välillä sen verran vertauskuvallisissa merkeissä, että vaikka lukijana tajuankin monin paikoin mistä on kyse, en kumminkaan niin helposti pysty nauttimaan tekstistä sen mystisen risuaitarakenteen takia. Voi tietysti kysyä, pitääkö kaiken sitten olla niin helppoa?
PoistaJust niin. Aion vielä joskus palata kiireettömästi Haurun lyhyisiin. On sellainen olo, että niissä on enemmän kuin mitä koin ja että luin ehkä liian nopeasti.
Poista