Powered By Blogger

torstai 8. kesäkuuta 2017

Kaarlo Sarkia: Runot

Kaarlo Sarkia (1902 – 1945) kirjoitti runoja sekä laati suomennoksia eurooppalaisten runoilijain töistä. Luin vuonna 1944 ensimmäistä kertaa ilmestyneen Sarkian runojen kokoomateoksen nimeltä Runot. Siinä on runoja Sarkian neljästä runokokoelmasta sekä runoja kokoelmain ulkopuolelta sekä päätteeksi vielä suomennoksia. Kirjan alkuun on liitetty Uuno Kailaan käsinkirjoittama runo Sarkialle.

Kailaan runon jälkeen teoksesta löytyy Kaarlo Marjasen laajasti aiheeseen paneutuva kirjoitus nimeltä Kaarlo Sarkian runouden kehitysviivoja. Marjanen nostaa esiin havaintonsa Sarkian runoudessa kokoelmittain esiintyvästä aaltoliikkeestä. Karkean lyhyesti kuvaillakseni aaltoilussa on kyse siitä, että ensimmäinen kokoelma lienee sisäänpäin kääntynyt, toinen ulospäin, kolmas taas sisäänpäin ja neljäs sitten ulospäin ja jotenkin seestynyt, rauhoittunut. Marjanen tunnistaa Sarkian runoilijasieluna Siljon, Kailaan, Hellaakosken ja ehkäpä Leinonkin henkiseksi sukulaiseksi, itseltään paljon vaativaksi olennoksi. Lukemani perusteella en ole tästä erityisemmin eri mieltä. Marjasen teksti on aika puuduttava, se on runoilijan eläessä laadittu juhlapuhe, joka pyrkii hahmottamaan Sarkian runouden erityispiirteitä, varmaan ihan onnistuneesti, mutta kovin runollisesti. Kannatti silti lukea, Marjasen havainnoilla on arvoa. Kuten nyt silläkin havainnolla, että lukijat arvostavat Sarkian tuotannossa eri runoja, sillä aiheita hänellä on kyllä riittänyt.

Ensimmäisenä Sarkian runoista on yhteen sommiteltuna kokoelmat Kahlittu (1929) ja Velka elämälle (1931). En tiedä miksi tällaiseen ratkaisuun on päädytty, kun kerran Marjanen ensin esipuheessa korostaa kunkin kokoelman edellisestä poikkeavaa luonnetta. Mutta näillä mennään, nämä kahden ensimmäisen kokoelman runot osoittavat hyvinkin Marjasen sanat kuolemahakuisuudesta, todellisuuspaosta ja itsesyytöksistä paikkansapitäviksi. Sarkia ei tee minuun vaikutusta ilon runoilijana, hän on hämärän lapsi, joka kirjoittaa taiteesta, haaveista ja hautakammioista. Jopa lapsuuden onnen aikain kokemuksissa kotisaunasta kurkkii räppänästä jokin mustuus ja lauteilla horjuttaa. Ikuisena pessimistinä ja perinjuurin kaikkeen tympääntyneenä koen juuri tällaiset runot vetoavina, idyllit olisivat valheellisia. Sarkian mitallisen runon taituruus, jota Marjanenkin luonnollisesti korostaa, on paikoin ällistyttävää, joskin minunlaiselleni säesepolle väliin myös älyllistyttävää, sillä kun säkeitä nimitetään täydellisiksi, sitä jotenkin aina huomaa ne pienet räppänäin mustuudet.

Unen kaivo (1936), Sarkian kolmas kokoelma, jää mieleeni unen- ja kuolemanromanttisista aiheistaan, jota vuotivat lukiessani hieman ylitse, tahaton lueskelija voi ottaa tiettyinä päivinä vain tietyn määrän runoutta vastaan ennen kuin se alkaa tursua korvista. Vaikka runoilija olisi kuinkakin loistava, jos on hän teemojaan toistava, se seikka lie lukijan mielenkiintoa poistava. Lisään vielä, että Sarkia on varmaan Suomen georgiini-runoilija, sillä ainakin kolmessa kokoelman runossa tämä minulle tuntematon georgiini-kukka mainitaan. Vaimo arveli sen olevan sama kuin joriini. Tuli sekin mieleen, että onkohan joku hyödyntänyt georgiiniä valmistaissaan itsellensä viiniä – ainakin riimiparina näyttäisi toimivan. Voisihan olla myös: jo riittää halpisviini, on kukkanain joriini! Tästä kokoelmasta löytyvät Sarkian tunnetuimmat runot Älä elämää pelkää ja Unen kaivo. Jälkimmäisessä runoilija löytää itsensä kaivon pohjalta tyhjenneenä leilinä ja näkee ihmeellisiä näkyjä, joitten maailmaan hän on jäävä. Sarkian ranskalaiset esikuvat Baudelaire ja Rimbaud tulevat heti mieleen. Runojen maailmaan eksymisestä tulee mieleen myös Elina Vaara. Runo Älä elämää pelkää on Unen kaivoa lyhyempi, runo suosittelee elämän hyväksymistä kuoleman sijaan, koskapa kuoleman portti on aina avoin.

Sarkian neljäs ja viimeinen kokoelma, Kohtalon vaaka, ilmestyi vuonna 1943. Tässä yhteydessä kaivan taas esiin sen mitä Marjanen sanoo Sarkian kehitysviivoista. Hän muistuttaa, että Sarkia ei ole vain yhden teeman runoilija, häneltä löytyy runoja monenlaisista aiheista. Kaikki aiheet eivät miellytä kaikkia lukijoita. Tämän huomasin lukiessani Kohtalon vaakaa, joka sisälsi varsinkin aluksi paljon sellaista, joka ei koskettanut minua mitenkään. Kokoelma sisältää mm. kuvausta Sarkian Italian matkalta, 20-sivuinen hurmioitunut kuvaus Ischiasta ei oikein iskenyt. Sen sijaan pari muuta kokoelman alkupuolen runoa minulle kelpasi. Runo rumuudesta on oikein kiinnostava, pitkä kyllä, yhdeksään lukuun jaettu, lähes 20-sivuinen sekin, mutta hienoa pohdiskelua, josta en ihan tasan samaa mieltä ole, mutta tykkään siitä miten Sarkia kuvaa pahan ja hyvän sisältyvän elämään kuin aaltoileva vesi merenkäyntiin – ei voi erottaa pysyviä osasia, vaan aallonharjasta tulee hetkessä aallonpohjaa – hyvä ja paha vellovat samassa keitoksessa. Samantyyppistä hienoa pohdintaa löytyy runosta Kauneuden puu. Tykkään niukan ja vähäravinteisen maaperän vertauskuvasta tässä runossa. Sellaisessa maaperässä kasvaa Sarkian runon mukaan vain Kauneuden puu, jonka juuret kykenevät halkaisemaan graniittikamaran ja työntyvät imemään vettä ja ravinteita maan lähteistä. Mutta yksinäistä on puun elämä. Kokoelman nimiruno Kohtalon vaaka jatkaa pohdintaa sielun mahdollisuuksista tähtien ja syvyyksien – tarkoittanee hyvän ja pahan – välillä. Kotia ei löydy kummastakaan, sielu on luotu matkustamaan taivaan ja maan väliä.

Kohtalon vaaka -kokoelma päättyy 43 runoa käsittävään, reilun 80:n sivun pituiseen runosarjaan Tuskan hukuttaminen. Runosarjan alussa runon kertoja kehottaa murtautumaan ulos yksinäisyydestä toisten seuraan. Neljännessä runossa [Ihmismeressä] toistuu ajatus, jota aiemmin mainittu Runo rumuudesta toi esiin. Tässä lähdetään ihmisten, veljien, seuraan ja otetaan vastaan kovat kyynärpäät ja varpaille tallomiset, joihin itsekin ihmismeren paineessa syyllistyy – niitä ei pitäisi ottaa niin henkilökohtaisesti. Kahdennessatoista runossa [Hornan peikot] syttyy sota, vihan valta tekee ihmisistä petoja toisaan kohtaan, perustuu tositapahtumiin. Seitsemästoista runo [Kaksinaisuuden kirous] on jo unohtanut kaikki ajatukset hyvän ja pahan luonnollisesta vaihtelusta ihmisessä. Siinä surkutellaan miksi pahuutemme paineen puristuksessa hyvyyden pyrkimykset kuolevat. On ymmärrettävää, että sota-aika on saanut runoilijan tällaisia miettimään. Runosarjan jatkossa Sarkia kehottaa käymään taistoon tyranneja vastaan ja ihmisyyden puolesta. Toisaalta onhan perinteinen sodankäyminen ihmiskunnan keino estää kantoja kohoamasta kattoon? Runossa 28. [Luonnon meri kohisee] runoilija kuunteleekin jo rauhaa ja sotaa ihmisen veressä kuohuvan meren kohinana. 


Vuodattaa Sarkia silti vielä tuskan runoutta nuorina kaatuville miehille, mutta runossa 35. [Lehden elämä] hän kehittää lohdullisen näkemyksen sodan järkytyksen kestämiseksi. Eihän lehtikään elä vain omaa elämäänsä vaan se on yhteydessä kokonaisuuteen, lehden tapauksessa puuhun. Siten nuorena kuoleva ihminenkin jatkaa elämäänsä muussa ihmisten paljoudessa. Tätä teemaa veistellään parin runon verran edelleen. Lopulta Sarkia asettaa rohkeasti vastakkain ihmisen sisässä asuvan hyvään pyrkivän, jumalaisen kipinän ja luonnon meren armottoman käynnin. Vaikka runoilija tunnustaakin luonnon voiman, tarjoaa hän viimeisessä runossaan [Credo] lohdullisen näyn taivaallisen sopusoinnun maahan. Runosarjan filosofisesti pohdiskeleva runoilija on minun suosikkini Sarkian moni-ilmeisessä ja silti kauniin perinteisessä runoudessa.

Teoksessa on mukana runoja kokoelmien ulkopuolelta, lähinnä juhlaruno-osastoa, viimeisenä runo pääsiäisaamuna tanssivasta auringosta.

Lopussa on noin 70 sivua Sarkian tekemiä suomennoksia ranskalaisten ja italialaisten runoilijain töistä. Lukaisin ne läpi tässä aamutuimaan. Minulle entuudestaan vähän tutumpien Baudelairen ja Rimbaud'n lisäksi pompsahti esiin Charles Leconte de Lisle (1818 – 1894) runollaan Norsut, jossa voi lukea vertauskuvallisen ilmaisun voimaa. Armand Sully Prudhomme (1839 – 1907) on sepittänyt runon Silmät. Runossa silmät näkevät vielä haudassakin suurta aamua kohti.

Tässä Sarkian runojen kirjassa on sen seihtemisensattaa sivua. Niinpä luinkin sitä viikon päivät ja vähän päälle.

10 kommenttia:

  1. Ostin tämän juuri viime viikolla kirpputorilta. Uuno Kailaan runo oli niin käsin kirjoitetun näköinen, että olin hetken varma, että tämä oli sen kirjoittanut vain tähän yhteen kirjaan, omin käsin. Oikea löytö muutaman euron kirjaksi siis! Sitten huomasin, että kirja oli painettu 1945 ja Kailas omistanut runonsa Sarkialle 1931, ja asian oikea laita valkeni minulle.
    Muutamaa runoa olen silmäillyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjassa riittää kyllä runoja mitä silmäillä.

      Onhan se erikoisen näköinen se Kailaan runo julkaistuna käsin kirjoitettuna versiona. Minäkin muuten ostin kirjan kierrätyksestä, taisi olla 3 euroa hintana.

      Poista
  2. Hienosti olet analysoinut Sarkian koottuja. Sarkia oli minulle nuoruuden suuria runoilijoita, Unen kaivon osasin ulkoa teinipoikana. Äidinkielen opettaja vei meidät lukiolaiset Kiikkaan katsomaan Sarkian kotia joskus 1970-luvulla: olen tuosta matkasta vieläkin kiitollinen. Minua liikutti se ristiriita, mikä vallitsi tuon vaatimattoman kodin ja (yli)hienostuneen runouden välillä. Luin tuolloin myös Hiiskun Sarkia-elämänkerran, joka valotti osaltaan runoilijan sielunmaisemaa. Runoilijan homoseksuaalisuus ei tuolloin ollut teema, tai siihen viitattiin kierrellen. Sarkian lienee saavuttanut runoudessaan sellaisen muodon täydellisyyden, ettei sitä oikein voi ylittää. Oma suosikkini on Varjorukki. Sarkia on suuri runoilija, jota jokaisen suomalaisen tulisi lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, enempi taitaa itseanalyysiä olla, mutta jotain niistä runoistakin olen sanonut. Sarkia on ollut minulle aika tuntematon, mutta ymmärrän toki nyt hänen ansionsa ja arvonsa. Tämän laajan teoksen äärellä tosin herkistyy monella tavalla, ehkä jonkinlainen tiiviimpi kooste olisi paikallaan. En tosin tiedä mihin runoihin sen koosteen pitäisi keskittyä.

      Marjanenkaan ei mainitse homoseksuaalisuutta suoraan, mutta kun Sarkia on 1930-luvulla sepittänyt runon eräästä historian tunnetuimmasta homoseksuellista, Antinoos-nuorukaisesta, niin kyllä se pistää miettimään. Voi olla, että kun Sarkia niitä nuorena kaatuneita sotilaita runoissaan ajattelee, hän ehkä miettii itseäänkin, jonka suku ei jatku.

      Lukaisin Sarkia-seuran sivuilta tuosta Sarkian kotimuseosta.

      Poista
  3. Voi, Sarkia! Hänen runojaan pitäisi lukea pitkästä aikaa! Hän oli ensimmäisiä runoilijoita, joiden runoihin törmäsin jo lapsena, ja muistan että pidin mm. jostain sellaisesta runosta, jossa sanottiin: "On ehtoo hämäräinen ja saunat sauhuaa..."

    Ja lisäksi minäkin olen pessimisti ja melankolikko, joten hienoa, jos Sarkialla on sellaisia tunnelmia runoissaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainitsemasi runo on nimeltään Maisema. Siinä on leinomaista kesäillan tunnelmointia ruislintuineen. Runo on Sarkian ensimmäisistä kokoelmista ja lukemani perusteella Sarkialle aika tiivis, vain neljä lyhyttä säkeistöä.

      Marjasen mukaan Sarkialla on ollut sellaista aaltoilua elämä- ja kuolemahakuisuuden välillä jopa kokoelmittain. Valitettavasti tästä teoksesta sitä on vaikeampi tarkastaa, kun ensimmäinen ja toinen kokoelma ovat samaan osastoon sisällytettyinä. Mutta ntamo-kustantamo myypi vissiin Sarkian esikoista erillisenä painoksena.

      Poista
    2. Eilisellä kirjastoreissulla lainasinkin tämän kirjan, joten se odottaa nyt lukuvuoroaan, mutta luettavien kirjojen pino on kyllä massiivinen tällä hetkellä...

      Poista
    3. Tämä on kyllä sopivaa aikaa valita tuommoinen paksumpi teos tutustuttavaksi. Näillä helteillä ei nimittäin päätä palele. Niin ja onhan kesällä yleensä pitemmät laina-ajatkin.

      Poista
  4. Tämä teos odottaisi minullakin tutustumista mutta en ole vielä saanut aikaiseksi aloittaa: Sarkiasta on mielikuva hankalampana tai vaikeampana kuin Leinosta, Kailaasta yms.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei minusta ole vaikeampaa kuin Kailas. Sarkian erityispiirre vaikutti minusta olevan se, että aika monet runot ovat melko laajoja, välillä tuli mieleen kalevalainen toisintokuvailujen käyttö. Mitallisesti runot ovat taidokkaalla klassisella otteella sepitettyjä. Jossain vaiheessa, varsinkin alkupuolen runoista tulivat mieleen Shakespearen näytelmien pitkät, solisevat luritukset.

      Poista