Kaarlo Sarkia: Runot

Kaarlo Sarkia (1902 – 1945) kirjoitti runoja sekä laati suomennoksia eurooppalaisten runoilijain töistä. Luin vuonna 1944 ensimmäistä kertaa ilmestyneen Sarkian runojen kokoomateoksen nimeltä Runot. Siinä on runoja Sarkian neljästä runokokoelmasta sekä runoja kokoelmain ulkopuolelta sekä päätteeksi vielä suomennoksia. Kirjan alkuun on liitetty Uuno Kailaan käsinkirjoittama runo Sarkialle.

Kailaan runon jälkeen teoksesta löytyy Kaarlo Marjasen laajasti aiheeseen paneutuva kirjoitus nimeltä Kaarlo Sarkian runouden kehitysviivoja. Marjanen nostaa esiin havaintonsa Sarkian runoudessa kokoelmittain esiintyvästä aaltoliikkeestä. Karkean lyhyesti kuvaillakseni aaltoilussa on kyse siitä, että ensimmäinen kokoelma lienee sisäänpäin kääntynyt, toinen ulospäin, kolmas taas sisäänpäin ja neljäs sitten ulospäin ja jotenkin seestynyt, rauhoittunut. Marjanen tunnistaa Sarkian runoilijasieluna Siljon, Kailaan, Hellaakosken ja ehkäpä Leinonkin henkiseksi sukulaiseksi, itseltään paljon vaativaksi olennoksi. Lukemani perusteella en ole tästä erityisemmin eri mieltä. Marjasen teksti on aika puuduttava, se on runoilijan eläessä laadittu juhlapuhe, joka pyrkii hahmottamaan Sarkian runouden erityispiirteitä, varmaan ihan onnistuneesti, mutta kovin runollisesti. Kannatti silti lukea, Marjasen havainnoilla on arvoa. Kuten nyt silläkin havainnolla, että lukijat arvostavat Sarkian tuotannossa eri runoja, sillä aiheita hänellä on kyllä riittänyt.

Ensimmäisenä Sarkian runoista on yhteen sommiteltuna kokoelmat Kahlittu (1929) ja Velka elämälle (1931). En tiedä miksi tällaiseen ratkaisuun on päädytty, kun kerran Marjanen ensin esipuheessa korostaa kunkin kokoelman edellisestä poikkeavaa luonnetta. Mutta näillä mennään, nämä kahden ensimmäisen kokoelman runot osoittavat hyvinkin Marjasen sanat kuolemahakuisuudesta, todellisuuspaosta ja itsesyytöksistä paikkansapitäviksi. Sarkia ei tee minuun vaikutusta ilon runoilijana, hän on hämärän lapsi, joka kirjoittaa taiteesta, haaveista ja hautakammioista. Jopa lapsuuden onnen aikain kokemuksissa kotisaunasta kurkkii räppänästä jokin mustuus ja lauteilla horjuttaa. Ikuisena pessimistinä ja perinjuurin kaikkeen tympääntyneenä koen juuri tällaiset runot vetoavina, idyllit olisivat valheellisia. Sarkian mitallisen runon taituruus, jota Marjanenkin luonnollisesti korostaa, on paikoin ällistyttävää, joskin minunlaiselleni säesepolle väliin myös älyllistyttävää, sillä kun säkeitä nimitetään täydellisiksi, sitä jotenkin aina huomaa ne pienet räppänäin mustuudet.

Unen kaivo (1936), Sarkian kolmas kokoelma, jää mieleeni unen- ja kuolemanromanttisista aiheistaan, jota vuotivat lukiessani hieman ylitse, tahaton lueskelija voi ottaa tiettyinä päivinä vain tietyn määrän runoutta vastaan ennen kuin se alkaa tursua korvista. Vaikka runoilija olisi kuinkakin loistava, jos on hän teemojaan toistava, se seikka lie lukijan mielenkiintoa poistava. Lisään vielä, että Sarkia on varmaan Suomen georgiini-runoilija, sillä ainakin kolmessa kokoelman runossa tämä minulle tuntematon georgiini-kukka mainitaan. Vaimo arveli sen olevan sama kuin joriini. Tuli sekin mieleen, että onkohan joku hyödyntänyt georgiiniä valmistaissaan itsellensä viiniä – ainakin riimiparina näyttäisi toimivan. Voisihan olla myös: jo riittää halpisviini, on kukkanain joriini! Tästä kokoelmasta löytyvät Sarkian tunnetuimmat runot Älä elämää pelkää ja Unen kaivo. Jälkimmäisessä runoilija löytää itsensä kaivon pohjalta tyhjenneenä leilinä ja näkee ihmeellisiä näkyjä, joitten maailmaan hän on jäävä. Sarkian ranskalaiset esikuvat Baudelaire ja Rimbaud tulevat heti mieleen. Runojen maailmaan eksymisestä tulee mieleen myös Elina Vaara. Runo Älä elämää pelkää on Unen kaivoa lyhyempi, runo suosittelee elämän hyväksymistä kuoleman sijaan, koskapa kuoleman portti on aina avoin.

Sarkian neljäs ja viimeinen kokoelma, Kohtalon vaaka, ilmestyi vuonna 1943. Tässä yhteydessä kaivan taas esiin sen mitä Marjanen sanoo Sarkian kehitysviivoista. Hän muistuttaa, että Sarkia ei ole vain yhden teeman runoilija, häneltä löytyy runoja monenlaisista aiheista. Kaikki aiheet eivät miellytä kaikkia lukijoita. Tämän huomasin lukiessani Kohtalon vaakaa, joka sisälsi varsinkin aluksi paljon sellaista, joka ei koskettanut minua mitenkään. Kokoelma sisältää mm. kuvausta Sarkian Italian matkalta, 20-sivuinen hurmioitunut kuvaus Ischiasta ei oikein iskenyt. Sen sijaan pari muuta kokoelman alkupuolen runoa minulle kelpasi. Runo rumuudesta on oikein kiinnostava, pitkä kyllä, yhdeksään lukuun jaettu, lähes 20-sivuinen sekin, mutta hienoa pohdiskelua, josta en ihan tasan samaa mieltä ole, mutta tykkään siitä miten Sarkia kuvaa pahan ja hyvän sisältyvän elämään kuin aaltoileva vesi merenkäyntiin – ei voi erottaa pysyviä osasia, vaan aallonharjasta tulee hetkessä aallonpohjaa – hyvä ja paha vellovat samassa keitoksessa. Samantyyppistä hienoa pohdintaa löytyy runosta Kauneuden puu. Tykkään niukan ja vähäravinteisen maaperän vertauskuvasta tässä runossa. Sellaisessa maaperässä kasvaa Sarkian runon mukaan vain Kauneuden puu, jonka juuret kykenevät halkaisemaan graniittikamaran ja työntyvät imemään vettä ja ravinteita maan lähteistä. Mutta yksinäistä on puun elämä. Kokoelman nimiruno Kohtalon vaaka jatkaa pohdintaa sielun mahdollisuuksista tähtien ja syvyyksien – tarkoittanee hyvän ja pahan – välillä. Kotia ei löydy kummastakaan, sielu on luotu matkustamaan taivaan ja maan väliä.

Kohtalon vaaka -kokoelma päättyy 43 runoa käsittävään, reilun 80:n sivun pituiseen runosarjaan Tuskan hukuttaminen. Runosarjan alussa runon kertoja kehottaa murtautumaan ulos yksinäisyydestä toisten seuraan. Neljännessä runossa [Ihmismeressä] toistuu ajatus, jota aiemmin mainittu Runo rumuudesta toi esiin. Tässä lähdetään ihmisten, veljien, seuraan ja otetaan vastaan kovat kyynärpäät ja varpaille tallomiset, joihin itsekin ihmismeren paineessa syyllistyy – niitä ei pitäisi ottaa niin henkilökohtaisesti. Kahdennessatoista runossa [Hornan peikot] syttyy sota, vihan valta tekee ihmisistä petoja toisaan kohtaan, perustuu tositapahtumiin. Seitsemästoista runo [Kaksinaisuuden kirous] on jo unohtanut kaikki ajatukset hyvän ja pahan luonnollisesta vaihtelusta ihmisessä. Siinä surkutellaan miksi pahuutemme paineen puristuksessa hyvyyden pyrkimykset kuolevat. On ymmärrettävää, että sota-aika on saanut runoilijan tällaisia miettimään. Runosarjan jatkossa Sarkia kehottaa käymään taistoon tyranneja vastaan ja ihmisyyden puolesta. Toisaalta onhan perinteinen sodankäyminen ihmiskunnan keino estää kantoja kohoamasta kattoon? Runossa 28. [Luonnon meri kohisee] runoilija kuunteleekin jo rauhaa ja sotaa ihmisen veressä kuohuvan meren kohinana. 

Vuodattaa Sarkia silti vielä tuskan runoutta nuorina kaatuville miehille, mutta runossa 35. [Lehden elämä] hän kehittää lohdullisen näkemyksen sodan järkytyksen kestämiseksi. Eihän lehtikään elä vain omaa elämäänsä vaan se on yhteydessä kokonaisuuteen, lehden tapauksessa puuhun. Siten nuorena kuoleva ihminenkin jatkaa elämäänsä muussa ihmisten paljoudessa. Tätä teemaa veistellään parin runon verran edelleen. Lopulta Sarkia asettaa rohkeasti vastakkain ihmisen sisässä asuvan hyvään pyrkivän, jumalaisen kipinän ja luonnon meren armottoman käynnin. Vaikka runoilija tunnustaakin luonnon voiman, tarjoaa hän viimeisessä runossaan [Credo] lohdullisen näyn taivaallisen sopusoinnun maahan. Runosarjan filosofisesti pohdiskeleva runoilija on minun suosikkini Sarkian moni-ilmeisessä ja silti kauniin perinteisessä runoudessa.

Teoksessa on mukana runoja kokoelmien ulkopuolelta, lähinnä juhlaruno-osastoa, viimeisenä runo pääsiäisaamuna tanssivasta auringosta.

Lopussa on noin 70 sivua Sarkian tekemiä suomennoksia ranskalaisten ja italialaisten runoilijain töistä. Lukaisin ne läpi tässä aamutuimaan. Minulle entuudestaan vähän tutumpien Baudelairen ja Rimbaud'n lisäksi pompsahti esiin Charles Leconte de Lisle (1818 – 1894) runollaan Norsut, jossa voi lukea vertauskuvallisen ilmaisun voimaa. Armand Sully Prudhomme (1839 – 1907) on sepittänyt runon Silmät. Runossa silmät näkevät vielä haudassakin suurta aamua kohti.

Tässä Sarkian runojen kirjassa on sen seihtemisensattaa sivua. Niinpä luinkin sitä viikon päivät ja vähän päälle.