Kersti Bergroth: Jääkärit & Kirje taivaaseen

Kersti Bergroth (1886 – 1975) tunnetaan varsinkin näytelmäkirjailijana ja elokuvien käsikirjoittajana. Bergrothin teksteistä on tehtykin useampia elokuvia kuten vaikkapa filmatisoinnit (1940, 1956 ja 1975) karjalaisnäytelmästä Anu ja Mikko (1932) tai Valentin Vaalan ohjaama, kahdella Jussilla palkittu Dynamiittityttö (1944), jossa Bergroth käytti käsikirjoittajana nimimerkkiä Tet. Hänen tekstejään en ollut aiemmin lukenut muuten kuin kirjasta Rakas kaupunki (1951), jossa karjalaistaiteilijat Lempi Jääskeläinen, Viljo Kojo ja Kersti Bergroth muistelevat menetettyä Viipuria.

Vuoden 1933 näytelmä Jääkärit on syntynyt Bergrothin ja jääkäriupseerina Saksassa palvelleen, sittemmin Suomen Armeijassa kenraaliluutnantiksi kohonneen Leonard Grandellin yhteistyönä. Grandell on tuonut toden tuntua näytelmässä kuvattujen jääkäreitten vaiheisiin. Näytelmä rakentuu kolmesta näytöksestä muodostaen alaotsikon mukaan Kolme kuvaelmaa jääkäriliikkeestä. Nuoria, Saksaan jääkärikoulutukseen lähteviä miehiä kuvataan syksyllä 1915 heidän ollessaan lähdössä värväytymään, käydessään sotaa Saksan itärintamalla ja lopulta keväällä 1918 heidän palatessaan Suomen sisällissotaan koulutettuina ja kokeneina sotilaina. Verisestä vastakkainasettelusta huolimatta jääkärit suhtautuvat kunnioittavasti sisällissodan suomalaiseen vastapuoleen – heitä vastassa kun ovat tutut miehet. Näytelmä päättyy Jääkärimarssiin ja kunniantekoon. Draamana teos toimii, asiantuntijan mukana olo näkyy näytelmän yksityiskohdissa, paikoin vähän korostuneestikin, vaikka johtaahan se informatiivisuuteen. Lavastusohjeissa asiaan paneutuneisuus hieman turhauttaa, mutta tärkeintähän näytelmässä on juonen ja vuoropuhelun toimivuus. Siitä puolesta vastaa Bergroth. Silti olisin toivonut jotain iskevämpiä repliikkejä edes muutaman. Tällaisena näytelmä kertoo kyllä tarinansa, mutta aika vähän siitä kuohahtaa suoraan huokosiini.

Vuonna 1955 julkaistiin Bergrothin runokokoelma Kirje taivaaseen. Näytelmäkirjailijan runokokoelma noudattaa draaman kaarta. Pienen teoksen runot on järjestetty aiheitten mukaiseen aikajärjestykseen runojen minän lapsuuden kuvauksista aina viimeisten hetkien tunnelmiin. Lapsuus näyttäytyy huolettomien päivien paratiisina, myöhemmin kadotettuna paratiisina. Nuoruus tuo mukanaan omavoimaisuuden tunnon, jälkeenpäin tutkaillen ei välttämättä niin oikeaan osuneet ratkaisut, jolla runojen minä on hyväksynyt tiettyjä hahmoja elämäänsä tai jättänyt joitakin lehdelle soittelemaan. Aikuisuus syventää oman voiman tuntoa, hylkäämiset kääntävät elämän yksinäisyydeksi ja viimein runojen minä huomaa kaipaavansa palvelijaansa, joka aina oli pitänyt hänestä huolta, mutta jota kohtaan hän itse oli käyttäytynyt yliolkaisesti. Loppu sisältää kaipuuta lapsuuden paratiisiin, toivoa jostain uudesta kuoleman rajan jälkeen ja sisäistä pohdintaa elämästä ja sen ajallisesta rajallisuudesta. Runossa Ihminen lähellä kuolemaa näyttäytyy maailma mystillisen tosiolemuksensa paljastavana:

Kaikkialla vallitsee ystävällinen tahto

ilmaista salaisuuksia.

Ja minä käyn ennen kuulumattomia keskusteluja

niiden asioiden ja tapahtumien kanssa

joita kohtaan.

Näytelmässä on sivuja 175, luin sen tänään. Runokokoelmassa sivuja on 68, sen lukaisin eilen.