Jukka Norvanto: Onnellisten saari

Suomalainen Jukka Norvanto (s. 1957) vietti kaksi talvikautta turistipappina Kyproksen saarivaltiossa. Tämän oleskelun innoittamana hän kirjoitti vuonna 2006 julkaistun pienen kirjan Onnellisten saari. Kirjassa Norvanto kertoo siitä, mitä yhtymäkohtia Raamatun henkilöillä on Kyprokseen, mitä Raamatussa mainittuja puulajeja hän Kyproksella kohtasi ja millaisiin ihmisiin hän saarella tutustui.

Pääosan Norvannon kirjasta muodostavat selonteot siitä, keillä Raamatun henkilöillä on siteitä Kyprokseen. Tärkeimmät tällaiset henkilöt ovat Apostolien tekojen kolmikko: kyproslainen Barnabas, jonka Antiokian kristityt lähettivät kotisaarelleen ilosanomaa julistamaan, hänen serkkunsa Johannes Markus, jota pidetään Markuksen evankeliumin kirjoittajana sekä kolmas saman seurueen jäsen apostoli Paavali, joka vieraillessaan Kyproksella kulki matkakumppaniensa kanssa saaren päästä päähän. Norvanto kertoo mitä Apostolien teoissa kirjoitetaan miesten retkestä Kyprokselle sekä hahmottelee sitä millainen Kyproksen uskonnollinen tilanne vierailun aikaan saattoi olla. Monien uskontojen saarella, jonka rannalla jumalatar Afroditen uskottiin syntyneen meren vaahdosta, lähetystyö ei liene ollut pelkkää riemukulkua, joskin Paavali onnistui käännyttämään kristityksi Kyproksen käskynhaltijan. Uuden testamentin hahmoista myös Lasaruksen arvellaan (perimätiedon mukaan) muuttaneen Kyprokselle. Saarelta löytyykin Pyhän Lasaruksen kirkko ja sen alta hauta, josta hänen jäännöksensä on tosin viety jo vuosisatoja vuotta sitten.

Puulajien kuvailuissa Norvanto seurailee valtaosin sitä, miten puut Raamatussa ovat esillä. Olisin kaivannut kirjaan enemmän tietoa siitä, mitä puut mahtavat merkitä Kyproksen asukkaille. Nyt Norvannon kuvailu muistuttaa ajoittain pyhäkoululehteä, jossa tosin lopuksi ei kehoteta pientä lukijaa miettimään, mitä kulloisestakin Raamatunkohdasta tulisi ajatella. Sen sijaan Norvanto suuntaa sanansa itselleen, mikä toimiikin jonkin verran paremmin. Ajateltavaa puulajien tiimoilta joka tapauksessa löytyy. Kyseessä ei ole pelkästään toteava luennointi vaan pohdiskelu Sanan äärellä todellisen asiantuntijan opastuksella. Huomiotani herätti ennen kaikkea Norvannon viiniköynnöstä kuvailtaessa kirjaama havainto, jonka haluan liittää tähän:

Ihminen ei näytä milloinkaan lankeavan syntiin, vaan yhä uudelleen nousevan siihen. Niinhän kävi paratiisissakin. Ihminen tahtoi nousta omalta paikaltaan Jumalan rinnalle. Ajatus riippumattomuudesta, omavaraisuudesta on houkutteleva. On lopultakin vaikea tyytyä siihen totuuteen, että ilman jatkuvaa yhteyttä Jeesukseen, emme voi tehdä mitään.

Katkelman sisältämää ajatusta omavoimaisuudesta ja omien tietojen mahtavuudesta voin jopa minä, ketjukolaaja, mietiskellä keskenäni, vaikken akateemisesti sivistynyt olekaan.

Kirjan viimeisessä osiossa Norvanto esittelee joitakin tapaamiaan ihmisiä, jotka asuvat Kyproksen ”kansojen sulatusuunissa”. Ilmeisesti lempeä ilmasto ja eurooppalainen hyvinvointi ovat houkutelleet Välimeren kolmanneksi suurimmalle saarelle paljon väkeä monista eri maista. Norvanto kuvaa muutamia perheitä ja yksittäisiä henkilöitä, joihin on tutustunut ja liittää heidänkin tarinaansa kristillistä pohdintaa. Eniten taisin tykätä paikallisesta jäätelökauppiaasta kertovasta luvusta.

Kirjassa on 96 sivua ja lueskelin sitä päivän.

Andreas Staikos: Herkullisia suhteita

Kreikkalainen Andreas Staikos (s. 1944) kirjoitti vuonna 1997 julkaistun pienoisromaanin, jonka kreikankielistä nimeä en yritä kirjoittaa tähän. Marja Suominen suomensi romaanin vuonna 2000 nimellä Herkullisia suhteita.

Romaanissa kuvataan kahta miestä nimeltä Dimitris ja Damoklis. Tai oikeammin siinä kuvataan sitä miten he valmistavat ruokaa rakastamalleen naiselle. Kumpikin on rakastunut naiseen nimeltä Nana. Jo romaanin alkuvaiheissa käy ilmi, että kyseessä on sama Nana. Lisäksi Dimitris ja Damoklis ovat seinänaapureita. Ja kaiken huipuksi Nana ei voi valita kumpaakaan heistä, sillä hän on naimisissa. Mutta ruokia miehet valmistavat ja saavat Nanalta myös lempeä, kummankin miehen suhde on sikäli ihan balanssissa. Itse asiassa miehet eivät edes tajua, miten onnekkaita he ovat, kun saavat viettää poikamieselämää ja lempiä rakastamaansa naista mielin määrin. Mutta he eivät olekaan pelimiehiä toisin kuin Nana. He ovat vain miehiä.

Romaani on rakennettu siten, että kussakin luvussa kuvataan vuoroin Dimitrisin vuoroin Damoklisin ruuanvalmistusta. Luvun lopussa esitetään ohjeet kunkin tarjotun ruokalajin valmistamiseksi. Ruokalajit on tietenkin valittu kuvastamaan romaanin tapahtumien etenemistä. Aluksi on tarjolla alkupaloja, sitten jokseenkin eroottiselta kuulostavaa merisiilisalaattia, sitten lammasta ja mustasukkaisuuden yllättäessä sisälmyskeittoa. Kreikkalaista horiatiki-salaattia ei sentään esitellä, kun meilläkin jo se osataan. Sitä paitsi monessa suhteessa kreikkalainen ruuanvalmistus ei vaikuta erityisen paljon poikkeavan siitä miten meidän kotona ruokia laitellaan. Aika paljon käytetään kypsennystä vesihauteessa, jossa on tilkka öljyä tai kuten kaalikääryleitten ohjeessa aivan oikein sanotaan – lihalientä.

Alkuvaiheessa kiinnitin huomiota siihen, että ensin valmistuksessa pidettiin tarkka huoli siitä, ettei eri ruoka-aineita kypsennetä samassa kattilassa ja sitten ne kumminkin huiskaistiin lopuksi yhteen loppukypsennystä varten. Joissakin ohjeissa käyttäisin yksinkertaistusta, mikä johtunee siitä, että ruoka ei ole minulle niin kovin tärkeä asia. Jotkut ohjeet muuten ovat niin suuritöisiä ja aikaa vieviä, että ehdin miettiä kuvatunkaltaisen ruuanvalmistuksen suhdetta Kreikan tuottavuusongelmiin.

Romaanissa on ihan kiva tarina eikä eroottinen viritys purkaudu poikamaiseksi elosteluksi. Siinä mennään siroa sirtakia tarkoin askelkuvioin ja lopuksi Nana nuolee soreat sormensa. Ruuanvalmistusohjeitten vuoksi kirjasta voi hyvinkin löytää vinkkejä uudenlaisia ruokakokeiluita halutessaan.

Kirjassa on 103 sivua ja sen lukemiseen kului minulta viitisen päivää.

Kourallinen valoa – Nykykreikkalaisen runouden antologia

Vuonna 1997 julkaistu Reija Tannisen ja Martti Leiwon toimittama 1900-luvun kreikkalaisen runouden antologia sisältää yhdeksäntoista runoilijan runoja. Suomentajia on kahdeksan. Kukin runoilija runoineen esitellään omassa osiossaan.

Kirjan alusta löytyy Martti Leiwon lyhyt katsaus kreikkalaiseen runouteen. Siinä mm. kerrotaan, että Kreikan kirjallisuudessa on ollut 1800-luvulta lähtien käytössä kaksi kirjakieltä. Toinen kirjakieli, katharevusa, on pyrkinyt yhdistämään nykykreikkaa vanhempaan perinteeseen (koine-kreikkaan), kun taas toinen, dimotiki, on ollut lähempänä kansankieltä. Kaiken huipuksi kuulemma katharevusaa ovat käyttäneet oikeistoa lähellä olevat runoilijat ja dimotikia vasemmistolaiset. Nykyään tällainen jako on häviämässä.

Antologiaan ei ole sisällytetty Aleksandrian kreikkalaisen Konstantinos Kavafisin runoja, koska hänen runouttaan on jo laajasti suomennettu. Joku muukin runoilija on jätetty pois samasta syystä. Sen sijaan mukana on kaksi kreikkalaista kirjallisuuden Nobel-palkittua, nimittäin Giorgos Seferis (1963) ja Odisseas Elitis (1979). En voi sanoa erityisemmin vaikuttuneeni heidän mukana olevista runoistaan. Seferisin runoissa on varma ote, mutta en saa kiinni siitä mistä runoissa mahtaa olla kysymys. Elitisin runosta Loistava puu sain lukijana jonkinlaisen otteen, mutta välillä eksyin taas. Ehkä putosin puusta? Antologia sisältää myös surrealistisia runoja, jotka luin läpi kuin mäenlaskija. Valitettavasti näin kävi monen muunkin runon kohdalla.

Erittäin monet antologian runot käsittelevät tavalla tai toisella Kreikan katkeraa sisällissotaa ja sotilasjuntan aikaa. Hienona osuutena kirjasta jää mieleeni vasemmistolainen runoilija Giannis Ritsos (1909 - 1990), jonka kokoelmasta Romiosini (”Kreikkalaisuus”, kirjoitettu vuosina 1945 – 1947) on suomennettu 20 sivua. Ritsos kuvaa taistelua, kuolevia ja kuolleita sekä heidän kanssaan eläviä, sanalla sanoen kreikkalaista kärsimystä sotien keskellä. Hän vuodattaa runollisia kuvia, joissa vertaukset sulautuvat todellisuuteen ja näkyihin. Katkelma Romiosinista:

Vartiopaikkoihinsa kivettyneinä he polttavat lantaa

ja savustavat yön

tähyillen myrskyiselle merelle minne

kuun särkynyt masto upposi.

Leipä on loppunut, ammukset ovat loppuneet,

nyt he lataavat tykkinsä sydämellään.

(suomennos Marja Suominen)

Ritsosin runous toi mieleeni perulaisen César Vallejon runot Espanjan sisällissodasta. Joittenkin antologian runoilijoitten teksteissä muuten kurkotetaan latinalaisen Amerikan suuntaan.

Myös Välimeri ilmastoineen, granaattiomenoineen ja sitruunankukkineen on esillä runoissa. Tietenkin kreikkalaiset runoilijat ammentavat helleenisestä perinteestä, joka syleilee sekin laajasti Välimeren aluetta. Katerina Angelaki-Rooke (s. 1939) kuvaa runossaan Ifigeneia ei suostu kreikkalaisesta antiikin mytologiasta tuttua kohtausta sotaan lähtijöitten vaatimasta ihmisuhrista, joksi nuori Ifigeneia-neitonen tarvittaisiin. Antologian viimeisenä mutta ei vähäisimpänä esitellään Giannis Ifantis (s. 1949). Hänen runoudessaan tärkeällä sijalla on uskonnollinen ja mystinen kuvasto, esitellyissä runoissa käytetään rakennuspalikoina Raamatun ja antiikin hahmoja sekä tähtiä. Katkelmaan hänen runostaan Minä tulen onkin hyvä lopettaa tämä selonteko:

Tulen muurahaisten mustalta linnunradalta

joka kuljettaa kuollutta perhosta

kuin enkelin purjevenettä,

kuin pudonnutta Ikarosta.

Tulen Kreikasta joka Peloponnesos kätenään

kylvää saaria ympärilleen

ettei se olisi meressä yksin.

(Kokoelmasta Thessaloniki, vuodelta 1994, suomennos Reija Tanninen)

Tutustuin antologiaan kymmenisen päivää. Kirjassa on 219 sivua.

Margaret Mahy: Hitaat tunnit

Uusiseelantilainen Margaret Mahy kirjoitti nuorisoromaanin Twenty-four Hours vuonna 2000. Romaanin suomensi Kristiina Rikman, suomennos ilmestyi vuonna 2003 nimellä Hitaat tunnit. Haluan heti kärkeen todeta, että kirjan lukemiseen kului minulta maagiset 24 tuntia mukaanlukien yöunet ja muut arkiset tapahtumat. Kirjassa on 187 sivua, joten siitä voi päätellä miksi en harrasta vuorokauden lukumaratoneja.

Kuten jo aluksi totesin, on kyseessä nuorisoromaani. Tällaista luokittelua ei löydy kirjasta, mutta kertomus liikkuu nuorten maailmassa ja elämää tarkastellaan 17-vuotiaan miehen näkökulmasta, joten rohkenen käyttää tällaista määritystä, johon myös Pohjois-Savon maakuntakirjasto minut johdatteli sijoittamalla kirjan nuoriso-osastolleen.

Googletuksen perusteella arvelen, että romaanin tapahtumapaikka on Wellingtonin kaupunki Uudessa-Seelannissa. Useasti kirjassa mainittu Moncrieff Street on se keskus, jossa päähenkilö Ellis joutuu keskelle varsin värikästä väkeä ja moninaisia sattumuksia, jotka jättävät häneen jälkensä – sananmukaisesti. Jo ennen tarinassa kuvattua vuorokauden mittaista ajanjaksoa on Ellisin elämässä ollut enemmän draamaa kuin moni nuori äkkiseltään kestäisi. Hänen hyvä ystävänsä Simon on surmannut itsensä. (Miten aloitinkin lukemisen juuri Simon päivänä!) Lisää dramatiikkaa on luvassa uusien tuttavuuksien myötä. Tietenkin mukana seuraa myös ihastuminen ja siihen liittyvät tunnekuohut. Romaanin loppu on kerrassaan kekseliäs ja ainakin minut se pääsi mukavasti yllättämään.

Valitsin tämän kirjan luettavakseni, koska ajatuksenani on ollut tutustua oseanialaiseen kirjallisuuteen. Tässä kirjassa oseanialaisuus on aika lailla sivuosassa. Lähinnä pohjoisen pallonpuoliskon asukkaan huomiota herättää se, miten keskikesällä valmistaudutaan joulun viettoon. Tosin asia ei ollut minulle ihan uusi juttu.

Célestine Vaite: Tahitin kukka

Ranskan Polynesiasta lähtöisin oleva kirjailija Célestine Hitiura Vaite (s. 1966) kirjoitti vuonna 2006 englanninkielisen romaanin nimeltä Tiare. Kirjan suomensi Marja Helanen-Ahtola ja se julkaistiin suomeksi vuonna 2007 nimellä Tahitin kukka.

Romaani kertoo Tahitilla asuvasta nelikymppisestä Tehanan pariskunnasta, joka ajautuu suhteessaan keskinäiseen koettelemukseen. Vaimo Materena on työskennellyt siivoojana, mutta on päässyt työhön radioasemalle, jossa hän juontaa naisten suosimaa puhelinkontaktiohjelmaa. Materena jututtaa soittajia illan teeman perusteella ja välipalana soitetaan musiikkia. Hänen miehensä Pito on työssä sahalla. Materena ja Pito elävät tilanteessa, jossa koti on tyhjentynyt lapsista. Ollessaan kerran päihtyneenä Pito satuttaa sanoillaan huomaamattaan Materenaa, joka aloittaa pelottavan pitkän mökötyksen. Jotain pitää tapahtua ennen kuin tästäkin pyhästä perheestä on vain muistot jäljellä – ja niin myös tapahtuu.

Tahitin kukan teemoina ovat alkava keski-ikä ja miten siitä selvitään, elämä suvun ympäröimänä, lapset ja lastenlapset olemassaolon sisältönä, lasten kasvattaminen sekä omien juurien selvittäminen ja niitten kanssa sopuun hakeutuminen. Itse koin voimakasta sympatiaa romaanin alkupuolella olevaan Piton toteamukseen siitä miten hänen tekimisiään ruotivista vaimon sukulaisten kertomista juoruista voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Vaimon sukuun kuuluva mies taas miettii silloin, että niistä nyt syntyisi vaikka tietosanakirja. Loppupuolella huomiotani herätti ajatus siitä, miten äidit (meillä kai nykyään: vanhemmat) usein auttavat lapsiaan liiaksikin. Tästä pieni lainaus:

Piton mielestä asia on niin, ettei hän saanut ikinä tilaisuutta osoittaa kykyjään, naiset hoitivat aina kaiken. Esimerkiksi Piton nuoruudessa äiti tarjoili hänelle aina päivällisen, jottei hän varistaisi riisiä ympäriinsä – mutta ehkä äidin olisi pitänyt antaa hänen ottaa itse, äidin olisi pitänyt antaa hänen varistaa pari riisinjyvää lattialle.

Romaanin tapahtumapaikka, Tahiti, josta kirjailija itse on lähtöisin (asuu nykyään Australiassa), on osa merentakaista Ranskaa, mikä tosiseikka pilkistelee tarinassa milloin minkin peiton alta. Yhteiskunnallinen pohdiskelu romaanissa on sivuseikka, joskin kirjailija esittelee erään hahmon suulla mielenkiintoisen ajatuksen siitä, miksi Tahitilla jotkut miehet ovat niin toimettomia. Se johtuu kuulemma siitä, että naiset saivat Ranskan hallinnon myötä monenlaista työtä kodin ulkopuolella, jolloin miesten perinteinen tehtävä perheen elättäjänä katosi. Tämä suisti osan tahitilaismiehistä joutilaisuuteen ja toivottomuuteen. Vaikka romaanissa esitetään monien polynesialaisten suhtautuvan ranskalaisiin torjuvasti, ei kirjoittajan näkemys Tahitin ja Ranskan suhteista ole niin yksipuolinen. Ranskan kieli on ilmeisesti syrjäyttänyt tahitin oman kielen Tahitilla. Tekstiin onkin haettu paikallisväriä sekä ranskan- että tahitinkielisistä sanonnoista.

Kirjassa on 287 sivua. Sen lukeminen kesti minulta aika pitkään, johtuen pienestä andropaussista, joka suuntasi mielenkiintoni ihan muille suunnille.

Patricia Grace: Potiki – pieni lintu

Uusiseelantilainen Patricia Grace (s. 1937) kirjoitti englannin kielellä romaanin nimeltä Potiki. Se ilmestyi vuonna 1986. Suomennoksen laati Leena Tamminen ja se ilmestyi vuonna 1990. Esipuheen suomalaisille lukijoille kirjoitti Martti Grönfors.

Potiki kertoo Uuden-Seelannin alkuperäisasukkaista, maoreista. Esipuheessa Martti Grönfors nostaa esiin sen miten eurooppalaiset maahanmuuttajat 1800-luvun alkupuolelta lähtien alkoivat asuttaa Uutta-Seelantia valloittaen sen lähes täydellisesti. Vaikka Gracen romaani ajallisesti sijoittuukin ehkä 1960-luvulta 1980-luvulle, käydään siinä oikeastaan läpi maorien historia eurooppalaisten puristuksessa. Tietyssä mielessä romaani kertoo kaunokirjallisin keinoin sen, mikä esipuheessa on kerrottu. Esipuhe saattaisi näin ollen toimia paremmin jälkisanoina?


Maorit esitellään romaanissa ystävällisinä ja kohteliaina ihmisinä, jotka suhtautuvat liian luottavaisesti niihin lupauksiin, joita heille annetaan. He ovat antaneet eurooppalaisten työntää itsensä marginaaliin. Romaanissa tavallaan kysytäänkin, onko maoreilla enää kykyä nousta pitämään puoliaan vai onko heidän kulttuurinsa tuomittu katoamaan tai näivettymään pelkäksi turistinähtävyydeksi.


Kyseessä on näkökulmaromaani, tapahtumia kuvataan eri henkilöitten näkökulmasta. Minä-muodossa puhuvat Tamihanan perheen äiti, Roimata, ja hänen kyttyräselkäinen poikansa nimeltä Tokowaru-i-te-Marama. Roimata ei itse synnytä Tokoa, mutta toimii hänen äitinään. Toinen Roimatan lapsista, voimakastahtoinen tytär Tangimoana, esittää myös tärkeää osaa kirjan tapahtumissa. Toko ja Tangi muodostuvat kirjassa vertauskuviksi maorien mahdollisuuksista.


Romaanin pääasiallinen kädenvääntö käydään maanomistuksesta. Maorien hallussa on kiinnostava rantatontti, joka tarvittaisiin kipeästi turistiteollisuuden käyttöön. Oma osuutensa tarinassa on sillä maalla, jonka valtio on toisen maailmansodan myllerryksessä pakkolunastanut naapurikylän väeltä muka lentokentäksi sekä asiasta käydyllä oikeuskiistalla. Kirjassa puhutaan myös paljon maanviljelyksestä sekä hautausmaasta, joka sijaitsee kyläläisten yhteisen kokoushuoneen, wharenuin vieressä.


Täysin maallisissa tunnelmissa kirjassa ei taivalleta, sillä loppupuolella Grace nostaa esiin käsitteet taivasisä ja maaäiti. Roimatan mies, maataviljelevä Hemi, on yhteisön juuret multaan kun Roimata itse luo katseensa taivaaseen. Isä siinä katselee äitiä ja äiti isää. Tamihanan yhdeksänkymppinen isoäiti muodostaa köynnöksen muistoihin ja perinteeseen.


Kirjassa on 201 sivua. Sen lukemiseen meni minulta nelisen päivää.

Gunnar Landtman: Satumaa ja sen asukkaat

Suomalainen tiedemies Gunnar Landtman (1878 – 1940) asui vuosien 1910 – 1912 aikana Uuden-Guinean saarella ja perehtyi ilmeisen määrätietoisesti ja perusteellisesti saaren alkuperäiskansan elämään. Landtman kirjoitti oleskelunsa pohjalta useita kirjoja, joista lukaisin vuonna 1932 julkaistun kirjan nimeltä Satumaa ja sen asukkaat: kiwai-papualaiset Uuden-Guinean jättiläissaarella.


Lukemani kirja on hyvin jäsennelty, sitä voi käyttää vaikka hakuteoksena kiwai-papualaisten elämästä sata vuotta sitten. Kirja sisältää alueen kartan sekä 82 kuvatekstein varustettua kuvaa, joista osa on kiwai-papualaisten tekemiä piirroksia. Teksti ei vaikuta tieteelliseltä kikkailulta vaan tutkimustuloksia esitellään kansantajuisesti. Landtmanin kuvauksen myötä lukija pääsee matkalle kaukaiseen satumaahan.

Millainen sitten oli Landtmanin kuvailema kiwai-papualaisten maailma? Kyseinen maantieteellinen alue sijaitsee Uuden-Guinean saarta jakavan Fly-joen suiston seutuvilla. Alue kuuluu nykyään Papua-Uuden-Guinean valtioon. Kirjassa kuvaillaan seutua läpitunkemattomaksi, sillä alueella on mangrovekasvillisuutta ja hankalakulkuisia sademetsiä. Niinpä erillään asuvat ihmisyhteisöt eivät ole olleet kovin läheisissä tekemisissä keskenään. Pienet heimot olivat lisäksi olleet sangen sotaisia, mikä ei liene edistänyt rauhanomaista rinnakkaineloa. Landtmanin siellä vieraillessa asui lähiseudulla ihmissyöjäheimoja. Näistä rajoituksista johtuen puhutaan alueella lukemattomia eri kieliä, jotka Landtmanin mukaan poikkeavat toisistaan suuresti. Landtman kertoo myös huomanneensa kielenkäytössä taipumusta nopeaan uudistumiseen, mikä entisestään hankaloitti eri heimojen välistä kanssakäymistä.

Kiwai-papualaisten tapoja ja uskomuksia Landtman kuvailee tarkasti. Hän oli saanut hämmästyttävän paljon selville siinä työmäärään nähden lyhyessä ajassa, jonka oli saarella oleskellut. Jo kielen opettelussa lienee ollut melkoinen työmaa. Landtmanin mukaan kiwai-papualaiset elivät kivikautta, rautaesineet olivat heille tuttuja eurooppalaisten vierailijoitten ja siirtomaaisäntien kautta sekä ohipurjehtineitten laivojen haaksirikkojen myötä rantautuneista tavaroista. Elantonsa kiwai-papualaiset saivat kasvimailtaan sekä kalastuksesta ja metsästyksestä. Eksoottisena elinkeinona Landtman esittelee merilehmien eli dugongien harppuunapyynnin.

Alkuasukkaiden tähtitieto on hyvin runsas ja melkein kaikista huomattavimmista tähtikuvioista on olemassa laajoja kertomuksia. Samoin kuin Etelänristi ja muut eteläisen taivaan tähdet näkyvät eri vuodenaikoina pitemmän tai lyhyemmän matkan päässä päiväntasaajasta pohjoiseen, samoin näyttäytyvät pohjoisen tähtitaivaan tähdet eteläisellä pallonpuoliskolla. Tästä näin kerran ollessani ensi aikojani maassa pätevän esimerkin, kun nousin aamulla kolmen aikaan katsomaan alkuasukkaiden usein mainitsemaa tähtikuviota, joka oli silloin näkyvissä; huomasin, että se oli Otava.

(tekstinäyte kappaleesta 3. Tähti- ja sääkuvitelmia)

Kiwai-papualaiset asuivat suurissa, paalujen päälle rakennetuissa yhteistaloissa. Miehille oli joissakin kylissä oma miesten talonsa, jossa suoritettiin erinäisiä rituaaleja. Yhteiskunta oli perin patriarkaalinen. Naisten tehtävät rajoittuivat perheen ja kasvimaan hoitoon. Miehet huolehtivat riistanpyynnistä ja sotimisesta. Lisäksi tärkeimmissä juhlissa miehet esittivät rituaaliset tanssit ja musiikin. Landtman ei kuitenkaan kerro huomanneensa kiwai-papualaisten keskuudessa luokkajakoa vaan kaikki ovat jokseenkin samanvertaisia. Edes päällikköä kylissä ei vaikuttanut olleen.

 

Landtman pohdiskelee kirjassaan sitä, onko kiwai-papualaisilla lainkaan varsinaista uskontoa. Kansalla on paljon uskomuksia, mutta käsitys jumalista puuttuu, samoin puuttuvat papit ja yhteinen uhraaminen. Landtman päätyy ajatukseen uskonnosta, joka on vasta muovautumassa. Toisaalta kiwai-papualaisilla miehet hoitavat salaisella sopimuksella rituaalimenot yhteisissä juhlissa. Juhlien kuvauksella on sivumääräisesti iso osuus kirjassa.

Kansa uskoo vainajien henkiin sekä joihinkin taruolentoihin. Ihmisillä uskotaan olevan sielu. Tiettyjä eläin- ja kasvilajeja kunnioitetaan jopa siinä määrin, että kenties ajatellaan tietyn ihmisryhmän (”totem-heimon”) sielun olevan jossain määrin yhtä kyseisen eläin- tai kasvilajin kanssa. Ilmeisesti useimpia uusia hankkeita aloitettaessa tehdään tarkoin määrätyt rituaalit, jotka usein vaikuttavat tähtäävän hedelmällisyyden edistämiseen – hankkeelle siis ”pyydetään siunausta”.

Lyhyenä mutta mielenkiintoisena jaksona kirjassa kerrotaan kiwai-papualaisten lauluista, saduista ja taruista. Runoudessa ovat paikoin käytössä alku- ja loppusoinnut. Myös vertauskuvallinen kerronta on saarelaisten mieleen. Taruista ja saduista Landtman löytää lukuisia yhtäläisyyksiä eurooppalaiseen perinteeseen. Hän pohdiskelee yhtäläisyyksien merkitystä ja löytää niille useampia vaihtoehtoisia selityksiä. Eräs niistä on ”kansanomaisten aateryhmien” luontainen samankaltaisuus eri kansojen ajattelussa.

Kirjan lukeminen sujui minulta hitaasti. Lainasin kirjan kuukausi sitten. Välillä oli parin viikon jakso, etten lukenut yhtään mitään. Sitten saatoin lukea muutaman sivun päivässä. Lukeminen ei vain maistunut, kirjassa ei ole mitään vikaa. Kirjassa on 276 sivua ja sen kanssa kului minulta kokonainen kuukausi. Kuvan olen piirtänyt kirjaan sisältyvän valokuvan (kuva 14.) perusteella (kuvateksti: Pitkä-talo Ipisia-kylässä Kiwai-saarella). Tähdet on lisätty kuvaan piirtäjän omana näkemyksenä kertomaan valkoisen miehen vierailusta Etelänristin alla.

(Lukaisin myös netistä löytyvää Merja Vileniuksen pro gradu -tutkielmaa Eksoottinen ja uskonnollinen toiseus Gunnar Landtmanin näkemyksissä kiwaipapualaisesta kulttuurista sekä wikipedian artikkeleita Gunnar Landtmanista sekä Papua-Uudesta-Guineasta ja Uuden-Guinean saaresta.)