Anton Tšehov: Vanja-eno

Venäläinen Anton Tšehov (1860 – 1904) kirjoitti kuuluisiksi tulleita näytelmiä. Luin näytelmän Vanja-eno (Дядя Ваня), joka on kuulemma esitetty ensimmäisen kerran vuonna 1899.

Vanja-eno hoitaa maatilaa, joka on kuulunut hänen edesmenneelle sisarelleen. Nykyinen omistaja on sisaren tytär Sonja, joka huolehtii tilan töistä enonsa kanssa. Kun tilalle ilmestyy Sonjan isä, kuuluisa taideprofessori Serebrjakov kauniin, nuoren vaimonsa Jelenan kanssa, menevät tilalla majailevien miesten pakat sekaisin ja kortit uusjakoon. Seutukunnan lääkäri Astrov himoitsee myös Jelenaa. Tohtorin ylevät ajatukset luonnon suojelemisesta ja kasvissyönnistä unohtuvat, kun lähettyvillä käyskentelee kiinnostava pimu. Mikään erityisen säkenöivä intohimodraama näytelmä ei silti ole. Enemmänkin ihmiset vaikuttavat kohtaloonsa kahlehdituilta ja asemapaikoillaan riutuvilta.

Olen katsellut pari kertaa tv:ssä esitetyn elokuvan ”42. kadun Vanja-eno”. Siinä esityksessä näytelmän tunnelmat vaikuttavat kiihkeämmiltä kuin kirjasta luettuna. Toisaalta onhan tekstiin ladattu paljon sellaista, jota ei suoraan tuoda esille. Ja sitä paitsi luin taas tämän parina päivänä työmatkoilla linja-autossa, mikä ehkä vaikutti asiaan.

Nikolai Gogol sekä novelleja

Luin kirjasarjan Suuret venäläiset kertojat osaa 1, joka on otsikoitu Nikolai Gogol Kuolleet sielut sekä novelleja. Aloin lukea alusta, mutta en jaksanut kiinnostua Kuolleista sieluista vaan siirryin pian novelleihin ja luin pelkästään ne. Nikolai Gogol muuten oli syntyjään ukrainalainen, mutta kuten kirjasarjan nimestäkin voi päätellä, hänet luetaan venäläisen kirjallisuuden suureksi nimeksi. Nikolai Gogol eleli vuosina 1809 – 1853.

Kerronpa lukemastani jotain sieltä täältä:

Riita (Повесть о том, как поссорился Иван Иванович с Иваном Никифоровичем) on novellin alkukielisen otsikon ja suomenkielisen alaotsikon mukaan Kertomus siitä, kuinka Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh riitaantuivat. Novelli on vuodelta 1835 ja sen suomensi Reino Silvanto, en tiedä minä vuonna. Kyseessä on viitisenkymmentä sivua ilmeisesti ukrainalaisen maaseudun pikkukaupungin flegmaattisen tapahtumattomuuden ivahenkistä kuvausta. Samalla kerrotaan kahden varsin varakkaan herrasmiehen ystävyydestä, joka ehkä hieman yllättäin loppuu. Varmaankin novelli sisältää huumoria, se vain ei ihmeemmin pure minuun. Varsinkin venäläisen etunimen ja isännimen tarkoituksellinen toistelu on lähinnä puistattavaa.

Lukemiseen kului aikaa kolmen työmatkan verran. Ajoittain torkahtelin. Onneksi liikuin linja-autolla.

Nenä (Нос), vuodelta 1836, on ensimmäinen kirjan kolmesta pietarilaisnovellista, jotka kaikki on kääntänyt Esa Adrian ehkä vuonna 1972. Heti alusta lähtien kertomuksen imu on aivan toista luokkaa kuin edeltävässä maaseututarinassa. Johtuneeko se siitä, että Gogol itse ei kenties tuntenut vahvaa vetoa maalaismaiseen elämäntapaan? Ehkäpä kaupunki on ollut hänelle kiehtovampi tarinoinnin tapahtumapaikka kuin seisahtunut maaseutu. Kaupungin dynaamisuusko sen saa aikaan, että kolmisenkymmentä sivua riittää Gogolille mainiosti vahvan taiteellisen vaikutelman luomiseen. Välillä on käytetty eräänlaista kirjallista häivytystä tyyliin tässä tapahtumat peittyvät sumuun... Ikäänkuin kirjailija haluaisi sanoa, ettei tämä kohtaus vatkuttamalla parane. Kahteen keväiseen viikkoon ajoittuvat absurdit ja surrealistiset tapahtumat paitsi riemastuttavat myös mietityttävät minua.

Luin novellin töihin matkatessa ja töistä tullessa loput. Välillä tein aivan hitonmoisen työpäivän eräässä valtion virastossa.

 

Päällystakki (Шинель), vuodelta 1842, sekin pituudeltaan noin kolmenkymmenen sivun novelli, kertoo surullisen, hauskan, säälittävän, ivallisen ja osin todenmukaisenkin tarinan köyhästä, yksinelävästä valtion viraston nimineuvoksesta, jonka vanha päällystakki kaipaa uusimista. Kuvaus virkamiehistön arjesta ja vapaa-ajanvietosta tuo mieleen Dostojevskin kertomukset Heikko sydän (vuodelta 1848) ja Herra Prohartšin (vuodelta 1847). Dostojevski kuuluukin pitäneen Gogolia suuressa arvossa.

Perjantaiaamun alkajaisiksi luin Päällystakin alkupuolen työmatkalla, loppupuolen iltapäivällä kotimatkalla ja pari viimeistä sivua kotona – pieni tekstinäyte tuli luettua ääneen vaimollekin. Tämän jälkeen vaimo pesi päällystakkini ja illalla aloin miettiä pitäisiköhän minun hankkia itselleni ihan uusi, kunnollinen sinelli.

Pari poimintaa tekstistä:

Ovi oli auki, sillä emäntä oli jotakin kalaa valmistaessaan päästänyt keittiöön niin sakealti käryä, ettei torakoitakaan erottanut.

Tuuli puhalsi häntä vastaan joka suunnalta, jokaiselta sivukadulta, niin kuin Pietarissa aina.

Hullun päiväkirja (Записки сумасшедшего), vuodelta 1835, on reilut parikymmentä sivua pitkä novelli, joka koostuu päiväkirjamerkinnöistä, alkuosaltaan parin kuukauden ajalta ja loppuosaltaan tarkemmin määrittymättömältä ajalta. Päiväkirjaa pitää virastossa nimineuvoksena toimiva köyhä aatelismies. Hänen tärkein työtehtävänsä kynien teroittamisen ohella on vahvistaa allekirjoituksellaan asiakirjojen aitous. Nimineuvos kokee epäonnistuneensa virkaurallaan, myös hänen hellimänsä lemmenunelmat murskautuvat. Kenties jo kauankin piilevänä kytenyt hulluus saa vallan hänen sisimmässään ja murtautuu näkyville. Nimineuvos nauttii taiteista, hän käy teatterissa aina kun mahdollista. Ehkä sitä kautta myös hänen harhainen maailmansa on varsin taiteellinen kudelma, hulluus on hänen taideteoksensa. Olen kuullut, että Suomen mielisairaaloissa saattoi 1900-luvun alkupuolella ja sen jälkeenkin olla useampiakin Kiinan keisarina tai vastaavana itseään pitäviä hoidokkeja. Verrattuna novellissa kuvailtuihin karunpuoleisiin hoitomenetelmiin sellaiset suuruusharhat tuntuvat varsin viattomilta. Minusta vaikuttaa kuin nimineuvos Poprishtshin huutaisi hulluudellaan: ”Huomatkaa minut, arvostakaa minuakin!”

Luin tätä pientä suurta novellia kolmena päivänä. Enimmin maanantaina linja-autossa. Ajattelin myös tätä blogiani. Eikö siinä liene jotain samaa kuin nimineuvoksen hulluudessa? Luen suurten kirjoittajien tekstejä ja sanomalla niistä jotakin voin kuvitella itsenikin suuremmaksi.

 

Parit Schillerit

Friedrich Schiller (1759 – 1805) oli saksalainen runoilija ja näytelmäkirjailija. Lukaisin hänen näytelmänsä Rosvot (die Räuber) vuodelta 1781. Näytelmän suomensi Juhani Siljo vuonna 1915. Lukemani suomennos oli myöhemmin tarkastettu ja sisältyi Schilleriltä suomennettuun kirjasarjaan Valitut teokset neljänä niteenä osa 1, vuodelta 1950. Kyseinen kirja sisältää myös runoja sekä toisen näytelmän nimeltä Orleansin neitsyt, jota en kumminkaan jaksanut lukea. Monet kirjan runoista ovat aika pitkiä, joten lukaisin niistä vain ensimmäisen sekä sarjan lyhyitä epigrammeja. Nekin oli suomentanut Toivo Lyy.

Runoista ensimmäisenä komeili Toivo Lyyn suomentama Riemulle, saksankieliseltä nimeltään An die Freude. Kyseinen runo on tullut tunnetuksi Beethovenin 9. sinfonian sanoituksena, suomeksi nimellä Oodi ilolle. Runo alkaa saksaksi seuraavalla, huimaavan upealla tavalla:

Freude, schöner Götterfunken,

Tochter aus Elysium!

Wir betreten feuertrunken,

Himmlische, Dein Heiligtum.

Minun huomioni kiinnittyy sanaan feuertrunken, jonka voi kääntää vaikka tulestajuopuneina. Kyseessä on mielestäni nerokas sanavalinta, joka yhdessä jumaluutta ja pyhyyttä koskevien viittausten kanssa nostaa runon aloituksen kohottavan voimalliseksi, ensimmäisen säkeen jumalalliset kipinät tuntuvat viittaavaan Jumalan ja Aatamin orastavaan sormikoukkuun Rooman kirkon laipiossa. Ilo tarkoittaisi siis iloa elämästä, elämän voimaa. ”Pyhyyteen astuminen” taas herättää miehisen mielikuvan sen ilon portin aukeamisesta, joka yleensäkin hölskää miehen mielikuvissa. Runon aloituksesta huokuu voitto, voitonriemu. Beethovenin uljaat, sinfoniset marssintahdit täydentävät miehisen valloituksen vaikutelmaa.

Toivo Lyyn suomentamana alku menee seuraavasti:

Riemu, jumal-liekki armain,

tytär Auvon kenttien,

hehkus juovuttamin parmain

käymme templiis, taivainen.

Suomennos antaa hyvän käsityksen alkuperäisen runon soinnista, joskin pieni sanastollinen päivitys saattaisi tehdä terää. Murjaisin alkusäkeistä oman versioni ja liitän sen tähän kaiken maailman kauhisteltavaksi:

Ilo, kipinöitset suoneen,

tytär Elyseumin!

Sallit käydä tultas' juoneen

Pyhyyteesi, Ylhäisin.

Ensimmäisen säkeen sana suoneen tuntuisi viittaavaan suonensisäisten aineitten käyttöön, mikä on harhaanjohtavaa ja on seurausta suomentajan (ketjukolaajan) epätoivosesta halusta pysyä alkuperäisessä tavoitteessaan saada runoon jotenkin mahdutettua oikealle paikalleen avainsana tultajuoneet. Ja kuten huomaamme sekään ei ihan onnistunut. Näpertelevä runonväsääjä joutuu tyytymään kompromisseihin (useimmat Schillerin runon ihailijoista eivät ole itse schillereitä). 

 

Mitä tulee runoon An die Freude noin ylipäätään, on sen pitkähkö marssi sanalla sanoen aika pitkä. Mukana marssiessa huomasin kärsiväni marssimurtumista, jotka johtuivat siitä, etten ollut ihan kaikesta samaa mieltä runoilijan kanssa. Kaiken kaikkiaan uskon kotimaiseen sanontaan ”lyhyestä virsi kaunis”.

Edellä puheltuun viitaten epigrammit osoittautuivat oivallisen ilahduttavaksi luettavaksi. Ne ovat otsikoituja, kahden tai neljän (jotkut kuuden tai peräti kahdeksan) säkeen pituisia runoja, joissa mittana taitaa olla eleginen distikon eli ensimmäinen säe heksametrissä, toinen pentametrissä. Yksi epigrammi kuvaa esimerkinomaisesti juuri heksametri- ja pentametrisäkeitten eroa ottaen huomioon niitten lukijassa herättämän vaikutelman. Saksankielisessä wikipediassa (artikkelisssa Elegisches Distichon) näkyy olevan esillä kyseinen epigrammi sekä siitä väsätty parodia. Satiritsiininen tai ironinen ote vallitsee myös monissa Schillerin epigrammeista. Tämä onkin kuulunut kyseisen runotyypin pelisääntöihin. Näistä runoista on pakko valita esimerkiksi kokonainen runo, valinta vain on vaikea, sillä niin montaa nasevaa ajatusta joukosta löytyy. Liitän tähän mystiseltäkin tunnustavan epigrammin nimeltä Raja. Näkisin sen puhuvan lyhyydestään huolimatta aika paljon romantiikan tyylisuunnan kirjoittajien luontosuhteesta ja ehkäpä erityisesti Schillerin itsensä suhteesta luontoon, josta myöhemmin lisää:

Raja

Portti on vanhastaan pyhä, arvokkaana se seisoo:

luonnon villeyden, lain raja-aita se on.

(suomennos Toivo Lyy)

Ja kuten tuossa kirjoitukseni alkupuolella totesin, luin myös sen näytelmän Rosvot. Nimi ei mielestäni kerro ihan täyttä totuutta näytelmästä. Nimenä voisi olla vaikka ”Synnin palkka” tai ”Murhamiehet”. Näytelmä on suomennettu suorasanaisena ja kohotetusta kielestä huolimatta ihan lukukelpoista tekstiä. Alusta löytyvät kirjoittajan saatesanat lukijalle. Schiller kuvaa näytelmäänsä dramaattiseksi tarinaksi ja sitä se todella onkin. Myöhemmin hän kertoo tutkivansa näytelmän avulla pahuuden olemusta ja arvelee löytäneensä aiheeseen liittyen luonnontotuuden.

Näytelmän varsinainen konna on Frans, joka kateudesta veljeään Kaarlea kohtaan mustamaalaa Kaarlen, jolloin isä Fransin kehotuksesta hylkää Kaarlen. Tämä saa Kaarlen ajautumaan rosvojoukon johtajaksi. Tällä tiellään Kaarle sitten syyllistyykin aivan kammottaviin tekoihin. Sillä aikaa Frans yrittää toimittaa pois päiviltä isänsä ja päästä läheisiin suhteisiin Kaarlen tyttöystävän, Amalian kanssa. Näytelmän ihmiskuvaus on aika alleviivaavaa, Frans on ruma ja (ehkä juuri siksi) pirullisen juonikas, Kaarle taas kaunis, mutta tuhlaa tarjolla olleet tilaisuutensa. Amalia on tietysti myös kaunis ja hyveellinen. Isä rakastaa Kaarlea, ruma Frans on vain Kaarlen halpa korvike. Rosvojen joukosta nousee esiin erityisesti kaksi hahmoa: joukon ovela mastermind Spiegelberg (vrt. Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriän kamarin lipevä valekreivi Spiegelberg) sekä Kaarlelle loppuun saakka uskollinen, väkevä luonnonvoima Schweizer. Isän linnan palvelijoista Daniel on vahtinut Kaarlea tämän lapsuusaikana. Näytelmän loppuratkaisu ei ole hollywoodmaisen vapauttava vaan johdattelee lukijan mielikuvia jonnekin Tanskanmaan suunnille.

Tämän lisäksi yritin saada jotain tolkkua Friedrich Schillerin taidefilosofisesta teoksesta Über naive und sentimentalische Dichtung 1700-luvun lopulta. Yhtenäisenä teos kuulemma ilmestyi vuonna 1800. Vaikka luin tuoretta suomennosta nimeltä Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta, suomentaja Henriikka Tavi, suomennosvuosi 2008, en ihan täydellä hehkulla ymmärtänyt paljoakaan. Eikä se johtunut suomennoksesta, joka on sujuvaa luettavaa, kun vain tajuaisin jotakin itse asiasta.

Sikäli kuin ymmärsin Schiller on kirjassaan sitä mieltä, että runoilijat on jaettavissa kahteen leiriin heidän luontosuhteensa perusteella. Schillerin mukaan runoilija joko puhuu luonnon äänellä eläen luonnon elämää – ja luonto käsittää tässä myös turmeltumattoman ihmisluonnon kuten lapset, sivistymättömät maalaiset ja muinaiset kansat, jotka ei olleet ollenkaan sillä tavalla sivistyneitä kuin Schiller – tai sitten runoilija etsii luontoa, johon hän on sivistyksensä myötä kadottanut luontevan, eheän suhteen. Edellämainitunkaltainen runoilija on Schillerin mukaan naiivi, jälkimmäisenkaltainen taas sentimentaalinen. Jotenkin tähän suuntaan. Homerosta Schiller kutsuu naiiviksi runoilijaksi, joka elää niin lähellä luontoa, ettei huomaa edes kuvata kaikkea sen ihmeellisyyttä. Naiivi runoilija pitäytyy toden kuvauksessa tunteiden kustannuksella. Sentimentaalisen runoilijan kohtaloksi voi kääntyä aidon tunteen vääntyminen siten, että oman tunteensa välittämisen sijasta runoilija esittääkin ulkokohtaisen kuvauksen omista tunteistaan. Oman aikansa naiivin runoilijan esimerkkinä Schiller esittelee Goethen ja hänen teoksensa Nuoren Wertherin kärsimykset, jota ei kyllä äkkiseltään runoteoksena arvaisi pitää. Luultavasti en käsittänyt tätäkään ihan nappiin. Itseään Schiller pitää tietty sentimentaalisena runoilijana.

No joo, alkupuolella tekstiä, kun puheena oli naiivius, tykkäsin lukea Schillerin esimerkkejä, joista osa vaikutti jotenkin itse koetuilta. Mitä syvemmälle omiin kapeisiin paalukujiinsa Schiller kategorisoinnissaan eteni, sen ahtaammalta minusta lukijana alkoi tuntua. Lopulta lukeminen linja-autossa ja lounastauoilla sujui niin naurettavan hitaasti, että minun oli syytä luovuttaa ja luin välillä jotain muuta, olinpa jonkin aikaa kokonaan lukemattakin, mihin tosin vaikuttivat myös työasiat, jotka ovatkin perin merkillisellä tolalla. Saattaa olla, että kunhan tässä käyn suihkussa ja ehkä kylillä ruokailemassa ja kävelen kotimatkan, ovat aivoni siinä kunnossa, että voin leivinuunia lämmitellessä lukea vielä vähän siitä kirjan loppupuolelta niin että tiedän onko siinä onnellinen loppu. Veikkaan ettei ole.

Pitaleipä maistui hyvältä ja kirjastossakin kävin, lainasin Pirkko Saision Elämänmenon. Sitten kävin kaupassa, ostin piimää ja juustoa ja jukurttia ja digestive-keksejä. Kassaneitinä oli lasten muinainen päiväkotikaveri. Kotiin käveltyäni laitoin uunin lämpiämään, tyhjensin kiukaanalisen tuhkaluukun ja keitin kahvit. Katselin vähän tuota Schillerin kirjaa, kohta alkaa hiihtokilpailu tv:ssä, annan Schillerille vielä tilaisuuden hiihtojen aikana tehdä minuun lähtemätön vaikutus.

Norjalaiset ottivat hiihdossa nelosvoiton ja kauas pistesijoilta jäin minäkin tämän Schillerin taidefilosofian kanssa. Tuhoon se taisi päättyä, vaikkakin kirjana se päätyy takaisin kirjastoon alkuviikosta. Ostin eilen konjakkia pienen putelin ja taidan kohta korkata sen. Tai ehkä käyn ensin saunassa?

A. S. Pushkin: Muistomerkki

Pushkinin aineellinen muistomerkki Kuopiossa.

Venäjän kirjallisuuden suurin nimi venäläisten mielestä lienee Aleksandr Sergejevitsh Pushkin (1799 – 1837). Luin Pushkinin runoista vuonna 1999 tehdyn melko kompaktin suomennosvalikoiman, jolle on annettu nimeksi Muistomerkki. Raakasuomennokset ja toimitustyön on tehnyt Jukka Mallinen, joka on kirjoittanut loppuun kaiken olennaisen, mitä on tarpeen tietää Pushkinista tai ylipäänsä kenestä muustakaan. Runot on suomentanut Ilpo Tiihonen, jonka omat selitykset on sijoitettu teoksen johdannoksi.

Kirjaan valikoidut runot muodostavat vaihtelevan ja värikkään näytteen Pushkinin tuotannosta. Valikoimasta löytyy tuhmia pikku lurituksia hieman barkovilaiseen tyyliin, joskaan Pushkin ei esitä asiaa yhtä alleviivaten. Venäjän sisäpoliittisia kuvioitakin jotkut runot käsittelevät, loppupuolelle on valikoitu mm. kuvaukset syksystä, Pohjolan kylmyydestä ja myrskypilvestä, joka on tehnyt tehtävänsä.

En tiedä ovatko kirjaan suomennettujen runojen valintaan vaikuttaneet enemmän Tiihosen mieltymykset raakakäännösten suhteen vai halu tehdä kiinnostava, monipuolinen ja ilmava runoteos. Ainakin jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu minua tyydyttävällä tavalla, vaikka tunnettu rakkausruno Я Вас Любил ei sisällykään valikoimaan. Eikä kirjasta löydy Vaskiratsastajaakaan. Em. runoelman katkelmia voi löytää suomennettuna vuonna 1946 ilmestyneestä käännösantologiasta Venäjän runotar (toim. Lauri Viljanen ja V. Kiparsky) – suomennoksen tekijä on Lauri Kemiläinen.

Runot Profeetta ja Muistomerkki ovat saaneet Tiihoselta suomenkielisen asun. Molemmat runot löytyvät myös Venäjän runottaresta, edellinen Otto Mannisen ja jälkimmäinen Lauri Kemiläisen suomentamana. Tiihosen Profeetta toimii mielestäni tässä ajassa ja tällä kielenkäytöllä paremmin kuin Mannisen. Muistomerkin molemmissa versioissa on omat yhtä vahvat ansionsa.

Profeetta on tehokkailla uskonnollisilla kielikuvilla maustettu jyhkeä kuvaus runoilijan heräämisestä täyteen nerouteensa jumalallisen kipinän – tai tässä tapauksessa kuusisiipisen serafin – varustamana. Runo on vuodelta 1826. Kymmenen vuotta myöhemmin Pushkin kirjoitti runon Muistomerkki, jossa runoilija enempiä siekailematta julistautuu suunnilleen Venäjän runouden tsaariksi, jota muutkin kansat kunnioittavat.

Sydäntäni lähimmäksi asettui runo, joka alkaa sanoilla Oi Herra, etten suistuis hulluuteen! Runosta liitän tähän yhden säkeistön pituisen näytteen:

Vaan kauheinta jos hulluus hämmentää:

luot pelkoa kuin ruttotautinen

ja häkki heilahtaa,

ja kahle painaa idiootin pään,

ja sinua kuin sutta sellissään

ne tökkii tikuillaan.

Kirjassa on 93 sivua ja lueskelin sitä työmatkoilla ja lounastauolla nelisen päivää.

Mari Mörö: Lyhyttä tavaraa

Suomalaisen Mari Mörön (s. 1963) pakinakokoelma Lyhyttä tavaraa julkaistiin vuonna 2000. Lukaisin sen osana lukion lukudiplomihaastetta.

Aloin lukea tätä kirjaa marraskuussa tai joulukuussa vuonna 2012. Se jäi silloin kesken, en muista mistä syystä. Kirjassa on pääasiassa lyhyitä pakinoita, taisi siellä yksi vähän pitempi tekstikin olla. Ilmaisu on nokkelaa sanailua, kirjoittaja nyppää lukijalta maton sananjalkain alta tuon tuostakin. Välillä sanailu kertoo jostain sellaisesta maailmasta, joka on minulle vieraampi, otaksun kyseessä olevan naisten maailman. Kenties juuri tästä johtuen en aina ymmärtänyt ihan kaikkea. En tosin pidä itseäni ihmeempänä nerona. Tänä aamuna linja-autossa ja illalla linja-autossa ja loput kotona olohuoneessa ajattelin tätä kirjoittamisen tyyliä, jonka Mörö on omaksunut. Saattaa olla, ettei näitä pakinoita ole tarkoitus lukea kovalla vauhdilla? Joitakin sanallisia oivalluksia olisi voinut makustella pitempäänkin. Kirjoittaja itse kuitenkin heittelee niitä tekstinsä sekaan kuin helmiä tahattomille lueskelijoille. Esimerkiksi minä voisin nyt alleviivata äskeistä ilmaisuani korostamalla, että oli vitsi rinnastaa tahattomat lueskelijat ja siat. Mörö ei tee niin, hän paahtaa eteenpäin uusia helmiä viskellen ja lukija joko jatkaa tekstin mukana menettäen huumorin mehukkaat ytimet tai pysähtyy tutustumaan niihin pitemmäksi aikaa, kuten vaikkapa runoon voi tutustua. (Voi tietysti runoon olla tutustumattakin ja aika usein ollaankin.) Voi käydä niin, että lueskelija ei katso joutavansa juuri nyt tutustumaan lukemaansa sen tarkemmin vaan kahlaa tekstin loppuun ja jatkaa elämäänsä eteenpäin. Näin ihmiselle usein käy. Monet ihmisetkin vain hurahtavat ohitsemme alleviivaamatta itseään. Ehkä kannattaisi vähän alleviivata? Ihminen ilman alleviivausta on kuin pakina vakan alla. Aitan polulla asteleva emäntä tarvitsee pilviset päivänsä ja vuoristorata on tasamaan asukille tiukka paikka.

Jossain määrin ajattelin itseäni sukupuolittuneena lukijana. Tähän taitaa kirjailija Mörökin viitata viittaamalla Veijo Mereen, jonka joku muistelee kirjoittaneen, ettei naisista olisi humoristeiksi. Onko minun, Aapelin pakinoitten ystävän, vaikea suhtautua naiseen pakinoitsijana? En varmaankaan kysyisi tätä, ellen itse niin epäilisi. Mörö on minun ikäluokkaani. Minun pitäisi olla jotenkin perillä monista niistä seikoista, joista hän kirjoittaa. Kuitenkin nämä pakinat jäävät minulle etäisiksi, ne kaikuvat jonkin minulle vieraan maailman voihkaisuja. Silti joistakin pakinoista pidän, varsinkin siitä, jossa on lasten kuvauksia toimivasta presidentistä ja omasta iästään.

Kirjassa on 129 sivua. Lukeminen kesti aikansa kuten niin moni muukin asia.

Philip Reeve: Kävelevät koneet

Englantilainen Philip Reeve kirjoitti vuonna 2001 julkaistun romaanin Mortal Engines. Tero Kuittisen tekemä suomennos ilmestyi vuonna 2004 nimellä Kävelevät koneet.

Kävelevät koneet on scifi-romaani, joka edustanee steampunk-nimistä tieteiskirjallisuuden haaraa. Olen siinä käsityksessä, että steam tarkoittanee höyryä ja tässä yhteydessä höyrykoneita, jotka tosin eivät erityisen merkittävää osaa puheena olevan romaanin tapahtumissa näyttele. Kirjassa kuvataan tulevaisuuden maailmaa, jossa ydinvoiman on korvannut nykyistä vanhanaikaisempi tekniikka, mikä ei ole muodostunut esteeksi yhteiskunnallis-teknisesti megalomaanisille rakenteille. Kaupungeista on tullut pyörillä ja telaketjuilla liikkuvia saalistajia, jotka pyrkivät hotkimaan toisiaan ”kaupunkidarwinismin” hengessä.

Punk-osasto köyhemmän ja kurjemmassa asemassa elävän väestön – kuten myös pienempien kulkukaupunkien – merkityksessä on kirjassa ihan kivasti esillä, joskin seikkailun myötä tarinassa vieraillaan yhteiskuntien ylätasoilta alas ja takaisin. Saattaa olla, että minulle kirja on hieman turhan nuorisohenkinen, en tosin osaa tarkalleen määritellä mikä sen tuntemuksen sai aikaan. Romaani on näet juonikkaasti laadittu ja taitavasti kirjoitettu, mielikuvituksellinen, se on helppolukuinen ja viihdyttäväkin kai, mutta minä vissiin etenen erilaisilla kierroksilla tai en etene ollenkaan (ehkä oikeanpuoleinen telaketjuni on katkennut joitakin vuosia sitten?). Seikkailujen lomassa kirjassa viritellään romansseja, päähahmot ovat nuoria ihmisiä. Ehkä minunlaiseni väsähtänyt, keski-ikäinen setä ei ole kirjan tärkeintä kohderyhmää.

Luin kirjaa työmatkoilla ja loput sata sivua tänään pakkolukuna olohuoneessa. Välillä katselin ampumahiihtoa. Kaikkiaan sivuja kirjassa on 319. Aloittelin lukemista joskus marraskuussa ja kerran jatkoin laina-aikaa. Tämän jälkeen minulla olisi luettavana viimevuotisesta scifi-haasteesta vielä kaksi teosta. Juuri nyt taidan antaa liejun kuivahtaa marssisaappaissani.

Ketjukolloojan vanaha ja uus

Ketjukolloojan vanaha ja uus torpan nurkalla halakopinnoo vasten.

Tulhan tuota vuonna 2012 sentään joetakuita kirjoja lukastuva. Vilikasenpahäntä lukemian ja tuumaelen jotta mitteepä siitä mahtokaan jiähä mieleen.

Enistäänniin ja ihanpa toen perrään piällimmäesenä tulloo mieleen ruohtalaesen Harry Martinsonin  runotejos Aniara. Avaruusaluksen matkassa saen lukijana jonniillaesen yllättävänniin kouriintuntuvan mielkuvan immeisporukasta, joka on matkalla kohti tuhhoosa asijasta täösin tietosana. Vuojen loppupuolella nämä ajatukset nous ussein mieleen sen intijaaniallakan ennusteihen myötä – olvatpa hyö oekein tae viärin tulukittuja. Joulun seutuun sitten iskostu aevoehin se Raamatun ajatus, jonka mukkaan Herran päevä tulloo talloon niinkun varas yöllä. Ee immeinen tiijä sen ajankohtoo, eekä tarvihekaan.

Raamatun myötä tuas juohtuu mieleen vennäenmualaesen Leo Tolstoin oman elämänvilosohvijan kehkeytymistä kuvvoova kirja Tunnustuksia. Tolstoi kertoo elellä tolskanneesa aluks tieteen kaikkivoepasuuteen luottaen, kunnes ol tajunna, ettei elämän tarkotus sitä kaotta taijja selevitä. Kokonaesratkasun mies ol löytännä yksinkertasesta uskosta ja työnteosta.

Kirjallisen sanataeteen säkenöennistä saen naottia kylliksen alakuvuuvesta kun lukasin puolalaesen Stanisław Lemin tejokset Tähtipäiväkirjat ja Kyberias. Vastoovantasosta ilimasun rivakkuutta ja aevoen muljuutusta sisälti amerikkalaesen Kurt Vonnegutin lyhyt, mutta monenmoesesta kertova Kissan kehto.

Vieläkiin lyhyvemmän kertomataeteen parista melekosena yllätyksenä nous essiin virolaenen Mehis Heinsaar, jonka kertomuskokoelma Epätavallinen ja uhkaava luonto tehhä hurraotti minnuun melekosen vaekutuksen. Isaac Asimovin sepitteistä koostettu Robotit kiinnosti tieteiskirjallisuuven historian näkökulumasta, eikä ne novellitkaan ihan terättömiltä tunnustanneet.

Novellipuolelta luvin vuojen mittaan montae luatusata sepitettä. Kaks novellija tämän vuen luvetuista nous kumminniin ylite muihtiin. Ja se että ne on vielä Asimovin tarinoetae vanahempoo tekkoo, kuvastannoon minun vanahanaekasuuttan lukijana ja varmaan immeisenä yl'piätään. Voettopokkaalin koppas Päivälehden piäkirjotuksen mitalla Arvid Järnefeltin pien mutta kaonis, hyvin kaonis kertomus Hän ja minä. Siinä mylyheevät samassa paketissa yhteiskuntakuvvaos ja romantiikanhenkinen rakkaostarina. Kakkospallille kohos Jack Londonin novelli Luopio (The Apostate), jossa yhteiskunnallinen kurjuus suap seorakseen perheen esikoespoejalle lankeevan elättäjän osan.

Yksittäesistä runoesta minuva on kumma kyllä puhutellunna männeen vuen mittaan toesessa blogissa essiin nostettu runo. Nimittäen Jokken kirjanurkassa ihhaeltavana ollu Mirkka Rekolan runo Vedessä palaa. Omassa lokerossa lukemastan runnouvesta tulloo mieleen ennen muuta kiäntäjät Toivo Lyy ja Aale Tynni. Mutta mukava on ollunna huomata myös nuorten kiäntäjien rohkeus lyyvä kätesä ranteita myöten savveen vanahojen lassikoetten suhteen. Erityinen hatunnosto intijalaesen runnouven suomennoksista Virpi Hämeen-Anttilalle.

Vaekka miten monta muutae hyvvee ja makkeeta voes nostoo essiin, mutta tyyvytään, tyyvytään! Laetan tähän häntään vielä lopetuksen runosta, jonka luvin tuas tännäen vuonna. Kyse on Konstantinos Kavafisin runosta Ithaka, jonka suomenti Tuomas Anhava:

Ithaka antoi sinulle verrattoman matkan.

Ilman Ithakaa et olisi lähtenyt liikkeelle.

Mutta enempää sillä ei ole enää antaa.

Vaikka näkisit Ithakan köyhäksi, se ei ole pettänyt.

Niin viisastuneena, niin paljon kokeneena olet

jo mahtanut ymmärtää mitä Ithakat merkitsevät.

Hyvvee Uuttae Vuotta!