Elonleikkuukuu

Elokuussa elo leiskuu, vattupehke tuoksuaa.
Elokuussa elon leikkuu, kasvu hiipuu, taukoaa.
Kuutamolla elokuun voi viljan varren katkoa.
Kuu on juusto, uninaama, taivas musta lakana.
Elokuu on lintuparvi, kesän tuotot järsinyt.
Intohimon runsas sarvi, ylkä kaikki kärsinyt.
Elokuu kuin punaviini, hapan, juovuttava on,
eikä etanakaan muista mihin laittoi kotilon.

Kuukauden kolme kuvaa reportaasisarjani tulee päätökseensä. Viimeisenä saa vuoron elokuu. Kirjoitin aiheesta runon, joka ei liity kuviin, joten se siitä.

Ensimmäinen kuva on otettu metsästä, jota ei enää ole. Metsänomistaja, jota en tunne, korjasi metsänsä tuoton todennäköisesti. Minä ja vaimoni kuljimme toisinaan kävelyllä sitä tietä pitkin, jolta kuva on otettu. Autioituneet maisemat eivät sittemmin enää ole kiinnostaneet. Otin samalla kertaa kolme samankaltaista kuvaa, joista joku oli oman aikansa tietokoneellani taustakuvana. Kuva on otettu 13. päivä elokuuta vuonna 2013. Kuusien juurella aluskasvustona on pihlajia, mikä tuo mieleeni aikoinaan Puijolla ottamani diakuvasarjan nimeltä Näre ja pihlaja. Puijon metsässä vanhojen kuusten juuressa kasvaa nuoria pihlajia, jotka lehtevinä näyttävät herkiltä kuin runotytöt. Puijolla pihlajat kuitenkin syksyn tullen kaadetaan kuin runotytöt, niin että niitten on kerättävä herkkyytensä seuraavana kasvukautena uudelleen. Nimittäin pihlajien. Runotytöistä en tiedä. Minä en ole kaatanut runotyttöjä enkä pihlajia, älkää kuvitelkokaan. 

Toinen kuva on otettu 14. päivä elokuuta vuonna 2016. Auringonvalo lankeaa niin armollisena päälleni samalla kun kahvi valuu kulkkuuni. Pusakkani vasemmassa olkavarressa olevat koristenuolet näyttävät alaspäin, siihen suuntaan mihin kahvi elimistöni kautta kulkiessaan päätyy ja minä itse tässä joku päivä päädyn myös. Tosin olen suunnitellut kohdalleni suorahautausta, niin että paras osa kehostani kulkeutunee samaan suuntaan kuin kahvista kohoava höyry. Kuvan otti vaimoni Puijon maisemissa. 

Kolmas kuva on otettu elokuun 16. päivä vuonna 2009. Kuvassa on hetki kotiani ympäröivän aronia-aidan elämästä. Sade on virkistävänä langennyt aroniain päälle, vähäinen kosteus puhuttelee vielä näkyvänä lehdillä ja herkissä marjanraakileissa. Erillään, kuva-alasta jo poistumassa, roikkuu männävuotinen, kuivahtanut ja kuollut marjaterttu. Se muistuttaa meitä kuin sanoisi: ”Hyvät naiset ja herrat, tytöt ja pojat, sellaista on elämä!”