torstai 2. huhtikuuta 2020

Antti Tuuri: Kaksi näytelmää

Antti Tuuri (s. 1944) kirjoitti vuonna 2007 kirjana nimellä Kaksi näytelmää julkaistut sota-aiheiset näytelmät Sotatuomari ja Setämies. Molempain näytelmäin kerrotaan perustuvan sodanaikaisiin tositapahtumiin.

Sotatuomari (ensi-ilta vuonna 2006 Seinäjoen kaupunginteatterissa) kertoo Itä-Karjalassa jatkosodan aikaan sotatuomarina toimivasta vääpeli Paavo Alkiosta, joka on tunnettua sukua. Hän on näytelmän hyvis. Divisioonan komentaja eversti, myöhemmin kenraali Heiskanen vaatii tavan takaa kovempia tuomioita, jotka toimisivat varoittavana esimerkkinä ja vähentäisivät niskurointia, jota Heiskanen nimittää usein kapinoinniksi. Alkio ottaa tuomioissaan huomioon lieventävät asianhaarat. Koko näytelmä on henkien taistelua näitten kahden kovin eriarvoisen (kahdessakin mielessä) upseerin kesken. Auktoriteetit, joihin Alkio voi päätöksiään perustellessaan tukeutua ovat Suomen tuomioistuinten riippumattomuus ja Suomen laki. Heiskasella taas on sota voitettavanaan.

Äkkiseltään asetelma kuulostaa turhankin selkeältä. Tuuri saa sen silti tuntumaan Alkion harjoittamalta nuorallatanssilta, jonka tavoitteena on säilyttää lain tarkoittaman oikeuden toteutumisen mahdollisuus. Asioita katsellaan Alkion kannalta, Heiskanen kuvataan melko yksiviritteisenä karjula-hahmona. Useasti tulee mieleen Ilmari Turjan näytelmään perustuva Päämaja-elokuva ja siinä kuvattu oikeudenkäynti Mikkelissä. Tämä ei kumminkaan minua herennyt rasittamaan. Päinvastoin se tuntui antavan kerrotulle selkänojaa.

Tuuri on pehmentänyt näytelmäänsä kahdella lotalla, jotka saavat nauttia sotatuomarin poppoon mieskuoron Harmooni-Weljien esityksistä. Näytelmätekstiin on ympätty paljon sota-ajan lauluja, jotka varmasti piristävät teatteriesitystä, mutta eivät luettuina tunnu kurjuutta kummemmalta, myönteisenä poikkeuksena laulu Heikki Asunnan runosta Äiti.

Setämies (ensi-ilta vuonna 2007 Riihimäen kaupunginteatterissa) kertoo desanteista kotirintaman asioja sekoittamassa. Jaakko on lomalla rintamalta. Hänen äitinsä ja talvisodassa kaatuneen isänsä äiti asuttavat kotitilaa. Jaakko auttaa heitä kevättöissä. Yöllä tilan yli lentää lentokone, joka pudottaa metsään kaksi desanttia. Toinen heistä on Jaakon Kanaataan lähtenyt setä, Kauko. Lähimpään naapuriin on kaksi kilometriä. Desantit viettävät muutaman päivän Kaukon vanhalla kotitilalla, kunnes koittaa ratkaisun hetki.

Varsin selkeäpiirteinen näytelmä, johon jännitettä lisäävät kunkin henkilön taustat. Kohtaukset ovat lyhyitä, jossain kohtauksessa ei sanota sanaakaan. Vaikuttaa tv-elokuvan käsikirjoitukselta, varsinkin kun en ole sellaista käsikirjoitusta koskaan nähnyt. Vuoropuhelu on epäilyjen sävyttämää, asiat paljastuvat hitaasti eikä lopullisen päätöksen tekeminen ole helppoa kenellekään. Ihan napakka tarina, ei erityisen yllätyksellinen, mutta sitä todemman tuntuinen.

Nämä kaksi näytelmää voisi joku teatteri vaikka esittää samassa esityksessä, väliajan rajaamina. Voisi olla nimenä vaikka ”Tarinoita sodasta”? Tai sitten voisi esittää Sotatuomarin ekana ja Heinrich von Kleistin näytelmän Rikottu ruukku väliajan jälkeen. Ensin olisi draamaa ja sitten traagillista komediaa – molemmat oikeussaliaiheisia. No joo.

Kirjassa on 237 sivua. Lukaisin sen tänään.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Veijo Meri: Sotamies Jokisen vihkiloma

Veijo Meri (1928 – 2015) kirjoitti vuonna 1965 Kansallisteatterissa  kantaesitetyn näytelmän Sotamies Jokisen vihkiloma. Näytelmä julkaistiin kirjana samana vuonna. Kirjan alun henkilöluetteloon on merkitty myös kantaesityksen roolijako, minkä ansiosta henkilöhahmot saivat lukiessani kasvot ja vähän olemuksenlisääkin. Jokista esitti Pentti Siimes  ja hänen morsiantaan Tuulia, parturiapulaista, Leena Häkinen. Vaikka näytelmä lukeutuukin mielestäni komedioitten kaartiin, en sitä sentään sotilasfarssiksi nimittäisi.

Vuonna 1965 oli kulunut vasta kaksikymmentä vuotta toisen maailmansodan päättymisestä. Minun syntymästäni oli kulunut neljä vuotta. Minulta kesti vuosikymmeniä tajuta, että vietin lapsuuteni tavallaan sodanjälkeisellä aikakaudella. Sota oli 1960-luvulla mukana ihmisten puheissa, ei ehkä niinkään pommeina ja konekivääreinä, vaan yleisenä varautumisena laihempien vuosien varalle, niukkuutena, vakavuutena ja virikkeitten vähyytenä. Toisaalta tuloaan tekivät uudet keksinnöt, meillekin hankittiin televisio, naapuritonteilla oli korkeita kerrostaloja ja monet vanhat pikku-pietarin pihat elivät purkutuomiota odotellen.

Sotamies Jokisen vihkiloma ei ole pelkkää viihdettä sota-aihetta hyödyntäen. Kyllä se tosin sitäkin on. Hurtista huumorista huolimatta näytelmässä käydään sotaa, tapahtumat käynnistyvät etulinjasta, vaarallisesta asemapaikasta jäisen järven rannalta. Vihollisen hyökkäystä odotetaan ja kuten Korkeajännitysten ystävät oppivat tietämään: odottaminen oli pahinta. Pahasta paikasta etulinjassa siirrytään seuraavassa kohtauksessa suorastaan sokeeraavasti parturinliikkeeseen. Sota vaikuttaa olevan kaukana, mutta silti vartija kiertää muistuttamassa pimennysmääräyksistä ja katselemassa kaunista Tuulia. Ennen pitkää paikalle saapuu myös Jokinen.

Tietyllä tavalla kotirintaman arkisen ilmapiirin ja sotatantereen kuoleman etuvartion vaihtelu vaikuttaa sopivan näytelmän kirjoitusajankohtaan. Eletään rajoilla: kotona on rauha, idässä sota. Vihkiloma-aiheen kautta Meri pääsee kääntämään katselijan ja lukijan ajatuksia perinteisen arjen ja muutoksen & myllerryksen maailman välillä. Se mikä sodan kokeneitten ihmisten mieliä painosti 1960-luvulla saa uudenlaisen, lempeämmän käsittelyn. Näytelmän ilmapiiri ei ole liian ahdistava vaikka sota julmaa onkin. Uskoisin näytelmän sopineen mainiosti omaan aikaansa. Minunlaiselleni lukijalle se on ehkä muistutus siitä millaista elämä oli aikana, jolloin samassa teatteriesityksessä saattoi nähdä vaikkapa Sakari Jurkan, Heikki Savolaisen, Kosti Klemelän, Oke Tuurin, Rauha Rentolan  ja Rauni Luoman  sekä uudempina tähtinä Esko Salmisen, Tuula Nymanin  ja Soila Komin. Minä en heistä ketään ole teatterissa nähnyt, mutta television kautta ovat tulleet tutuiksi.

Näytelmässä on mukana lauluja, ilmeisesti Meren omia sanoituksia. En oikein niistä saanut paljoa irti. Kai niillä oli koetettu keventää tunnelmaa ja sikäli kuin sävellykset ovat onnistuneet, on niin voinut käydäkin.

Kirjassa on 124 sivua. Lukaisin sen tänään. Hauskasti juuri parturikohtausta lukiessani tuossa tien toisella puolella leikattiin tukkia, he-heh.

tiistai 31. maaliskuuta 2020

Shakespearen sisarukset – väliaikatiedote

Aloin osallistua jotakinblogissa julkaistuun haasteeseen Shakespearen sisarukset. Haasteessa luetaan näytelmiä ja ryhmitellään sitten niitä erinäisten ominaisuuksien mukaisesti. Olen tähän tultuani lukenut 23 näytelmää ja 21 kuunnelmaa. Alla pientä jaottelua luetuista näytelmistä:



2. Monipuolinen lukija
Haasteessa luetaan vähintään kuusi näytelmää merkiten yllämainittuja haastekohtia, niin että kaikilla kuudella näytelmällä on eri yhdistelmä haastekohtia (siis suomalainen elossa oleva mies, suomalainen elossa oleva nainen, ulkomainen kuollut mies jne).
3. Perehtyvä lukija
Haasteessa luetaan vähintään kuusi näytelmää, joista viisi sijoittuu samaan haastekohtaan (siis viisi suomalaisen kirjoittamaa teosta, tai viisi naisen kirjoittamaa teosta, tai viisi teosta kirjailijoilta joita en ole ennen lukenut).
Kohdat 2 ja 3 soveltunevat minua paremmin jollekin himolajittelijalle.
4. Historiallinen lukija
Haasteessa luetaan vähintään viisi näytelmää, jotka ovat kaikki eri vuosisadoilta.  
Lukemistani näytelmistä 4 on kirjoitettu 1800-luvun loppupuolella, 3 on 1900-luvun teatteritapauksia ja 16 on saanut ensi-iltansa 2000-luvulla.

Kuunnelmien osalta taulukko on sikäli helpompi, että kaikki kirjoittajat ovat suomalaisia. Naisen kirjoittamia lukemistani kuunnelmista on 4, miehen kirjoittamia 17. Naiset ovat siis pahasti sillassa kuunnelmissa. Eivätköhän hentoiset hartiat pian kastu? Lukemieni kuunnelmien kirjoittajista elossa on yhäti 7, kun ajasta iäisyyteen on siirtynyt 11. Aikaisemmin lukemattomia oli 11, jotenkin luettuja 7. Huomioitava se, että muutamalta kirjoittajalta oli lukemissani valikoimissa mukana kaksi kuunnelmaa, yhdellä kuunnelmalla oli kaksi tekijää, joista toinen käsittääkseni elossa.

Lukemista odotteleikse Veijo Mereltä näytelmä Sotamies Jokisen vihkiloma ja Antti Tuurilta näytelmät Sotatuomari ja Setämies. Lisäksi ajattelin tahkota Henrik Ibsenin kolme näytelmää, jotka minulla on kotona kirjaston poistokirjassa eli Yhteiskunnan tukipylväät, Nukkekoti ja Kummittelijat. Nukkekodin näin joskus lukiolaisena Kuopion teatterissa, Kummittelijat tuli norjalaisena tuotantona tv:stä, jäi vaivaamaan. Pentti Saarikosken suomenteita sisältävä teos Antiikin runoutta ja draamaa on tarkoitus hivauttaa lukea. Hyllyssäni on myös pari näytelmää Shakespearelta iteltään, nimittäin Myrsky ja Loppu hyvin kaikki hyvin. Näitten lisäksi jotain muutakin, ehkä joku Schillerin ja Holbergin näytelmä ja määttiijjä Aleksis Kiveä, Molièrea ja joitakin 1900-luvun naiskirjoittajia, jos vielä löytyy.

Maaliskuussa luin muuten 15 teosta. Se on minun oma kuukautinen ennätykseni. Vitsi, mä oon vitsi!

maanantai 30. maaliskuuta 2020

Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi

Eeva-Liisa Manner (1921 – 1995) kirjoitti vuonna 1968 valmistuneen näytelmän nimeltä Poltettu oranssi. Alaotsikon mukaan kyseessä on Balladi sanan ja veren ansoista ja vielä niinkin että Tapahtuu pikkukaupungissa kymmenluvulla ennen I maailmansotaa. Vuonna 1980 katselin tv:stä Maikkarin tuotantona Sina Kujansuun ohjaaman version tästä hienosta näytelmästä. Pääosia esittivät Göran Schauman ja Anne Nielsen. Luin kirjan osaksi senkin takia, että halusin nähdä löytyykö kirjasta mieleeni painunut lause: ”Kukka on puhjennut hulluuden puutarhassa.” En ainakaan huomannut sitä lukiessani.

Kirjoitin ylioppilaaksi sinä keväänä kun näytelmä esitettiin tv:ssä. Ranskan aineessa kirjoitin muistaakseni jokseenkin näin: ”Les arbres font un toit sur ma tête et donnent un sentiment du sécurité.” Kuvasin kävelyä metsässä ja ihan selvästi lainasin tämän ajatuksen Poltetusta oranssista.

Näytelmä kertoo nuoresta tytöstä, Marina Kleinista, joka selkeästi kärsii henkisestä häiriötilasta. Psykiaatteri Fromm alkaa työnsä puolesta ja tytön äidin pyynnöstä ottaa selvää Marinan vaivasta ja sen syystä, vaikka jo alusta lähtien hänen tyylistään voi päätellä sen, minkä mielenterveysalan ihmisten tyylistä asiakkaitten suhteen yleensäkin voi päätellä: tänne tulit ja tänne jäät. Eikä siinä sitten oikein auta sanat eivätkä veret, ansaan tippunut on kihokin ruokaa. Toisaalta ehkäpä puhelu ammattiauttajan kanssa on sittenkin hoidokin parasta aikaa? Sillä empiretyylin sairaalarakennusten seinät ovat kalseita ja niitten seinien sisällä loppuelämä lääkittynä tuntuu pitkältä vaikka se olisi lyhytkin. Vähintään yhtä paljon kuin Marinan, avaa näytelmä myös Frommin sisintä näytelmän lukijalle ja katselijalle. Tohtorin väsynyt puheenvuoro Marinalle kertoo jotain siitä tuskasta, mitä auttaja kokee autettavaansa seuratessaan:

Ehkä se on mahdotonta. Mutta älkää silti luulko, että elämä on muualla, toisessa kaupungissa ja toisessa talossa – vaikkapa tässä talossa – sen herttaisempaa ja parempaa. Ette löydä mistään maailmaa, joka sopisi teidän temperamentillenne. Nyt en enää uskottele teille. Elämä on joka paikassa mahdotonta.

Tohtorin oma menneisyys paljastuu näytelmän loppupuolella. Marinan menneisyyden lukot aukenevat osittain, mutta mihin se riittää?

Mutta tässähän sitä tuli juonipaljastuksia ja oman elämänikin lukittuja salaisuuksia. Hieno teos, vaikka ehkä pikkisen lyhyempi loppujaarittelukin olisi riittänyt. Kirjassa on 92 sivua ja tämän päivän nimiin se tuli selviteltyä.

Bertolt Brecht: Kolmen pennin ooppera

Saksan näytelmäkirjallisuuden suuri BB (1898 – 1956) kirjoitti laulunäytelmän, joka esitettiin ensi kertaa vuonna 1928 nimellä Die Dreigroschenoper. Musiikin sävelti Kurt Weill. Suomentajiksi mainitaan Max Rand (Brechtin esipuhe) ja Turo Unho, laulut suomenti Elvi Sinervo.

Lukemani kirjasen esipuheena on Brechtin kirjoitus Merkintöjä Kolmen pennin oopperasta. Kyseinen teksti näkyy käsittelevän paitsi puheena olevaa laulunäytelmää, myös hämärällä ja itseriittoisella tavalla Brechtin näkemyksiä teatterin tekemisestä, siitä miten näytelmiä tulisi esittää, katsella ja lukea. Brechtin teksti lipeää käsistäni kuin saippua, minun on vaikea saada selvää mistä teatteriperinteestä hän kulloinkin puhuu. Onneksi miehen näytelmät ovat toista maata. Usein.

Näytelmän lähtöaiheena on wikipedian mukaan John Gayn vuonna 1728 kirjoittama Beggar's Opera. Niin jotta tapahtumat sijoittuvat Engelandiin, joka sekin on tavallaan toista maata kuin Saksinmaa.

Valitettavasti tämä komediallinen laulunäytelmä, jossa on kuulemma yhteiskuntakriittinen sävy, ei oikein puraissut minua mukavalla tavalla. Tästä puuttuu se onnistunut pelkistetty selkeys ja siitä huolimatta läpitunkemattomaksi kasvava moraalinen ongelmakenttä, joka niin mainiosti toteutuu lukemissani Brechtin parhaimmissa näytelmissä Sezuanin hyvä ihminen ja Galilein elämä. Nykyimmeinen on tv-sarjoissa ja elokuvissa saanut katsella niin paljon rosvojen ja poliisien epäpyhää yhteiseloa, ettei sellainen erityisemmin innosta. En tiedä mitä lauluilla on haettu, nyt niitten sanoitukset tökkivät paikoittain sen verran vakavasti, että lukunautintoni lurpahteli uutteraan. Toisinaan on onnistuttukin. Loppuratkaisu sopinee komediaan ja oli jonkinlainen ylläri minulle. Teatteriesityksen lopun se saattaa pelastaa, minulle lukijana ei oikein riittänyt.

Kirjassa on 116 sivua. Lukaisin sen loppuun eilen illalla aika myöhään.

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Alfred Döblin: Erään rentukan murha

Saksanjuutalainen, nykyisen Puolan alueella syntynyt, sittemmin Ranskan kansalaisuuden saanut ja Yhdysvalloissakin natsismia paossa oleskellut sekä siellä katoliseksi kääntynyt Alfred Döblin (1878 – 1957) kirjoitti ilmeisesti vuonna 1913 saksaksi ilmestyneen novellikokoelman Die Ermordung einer Butterblume. Vuonna 2014 kokoelma ilmestyi Marja Wichin suomentamana nimellä Erään rentukan murha ja muita kertomuksia. Luin sen. Alusta löytyvän esipuheen, Alfred Döblin – varhainen ekspressionisti, kirjoitti Marja Wich. Hän luonnehtii kutakin kirjan novellia erikseen ja kertoo että novelleissa on käytetty mm. tajunnanvirtatyyliä, jota Saksassa kutsutaan nimellä Kinostil. Tarkoittanee sitä, että ihan kaikkea ei lukijalle ruveta selittämään vaan lukija saanee luvan käsittää asiat tai olla käsittämättä. Luin novellit melko hulppeasta jälkimmäisestä osastosta välittämättä.

Purjehdus. Brasilialainen mies ja hänen tapaamansa nainen heittäytyvät Oostendessa. Novellissa kuvattaneen juuri heittäytymistä. Muutkin selitykset käynevät päinsä.
Tanssijatar ja vartalo. Tanssijatar sairastuu ja joutuu hoitoon. Hän ei tahtoisi sitä kohtaloa hyväksyä.
Astralia. Vapaan tutkijan pieni seuraajajoukko kokoontuu matalassa kapakassa virittyäkseen hengelliseen hurmokseen, mutta rypälemehu osoittautuu tempukkaaksi eikä naapurusto enää yritäkään pidätellä ivanauruaan.
Marian hedelmöittyminen. Novellin otsikko ei kerro kaikkea, mutta antaa selkeän osviitan novellissa kuvattuun tapahtumasarjaan.
Muodonmuutos. Omistettu Erna Reissille, kirjailijan puolisolle. Ei oikein minuun vedonnut tämä kuninkaallinen ahdistunut romanssi.
Auttajatar. Ensimmäinen ymmärrettävämpi novelli on yöjuttumainen myytillinen tarina.
Väärä ovi. Yliluutnantin yletön yltiöpäisyys ylittää yleisen yökynnyksen.
Erään rentukan murha. Liikkeenharjoittaja herra Michael noudattaa sääntöjä ja vaatii kaikessa järjestystä. Eräänä iltana hän hetken mielijohteesta syyllistyy murhaan. Kävelykepillään hän katkoo tienvarren rentukalta pään irti. Seuraavat katumus, pelko, itsesyytökset, pakottava tarve korjata aiheutettu vääryys. Hän palvoo rentukan muistoa, antaa kasville nimen Ellen. Novellin voi nykylukija ehken lukea symbolisena kertomuksena, jossa käsitellään samankaltaista maailmankuvaa kuin elokuvissa M – kaupunki etsii murhaajaa tai Taksikuski. Mielestäni tämä ei ole ainoa selitystapa. Itse luen novellin siten, että se kertoo piinallisesti sääntöihin kiinnittyneestä ihmisestä, joka vapautuakseen tuskastaan tarvitsee siihen laillisen luvan. Lopulta herra Michael keksii, että murha synnyttää syyllisyyden, jonka voi korvata lain § 2043, kohta 5 mukaan.
Ritari Siniparta. Paolo muuttaa asumaan autiolle maalle meren rannalle, vaikka kokee siellä kovia. Hän rakennuttaa itselleen linnan, jonne hakeutuu neitosia peräperää elämään hänen vaimonaan. Pitkäikäisyyden kiroista eivät vaimot kärsi. Lopulta paikan saa Ilsebill, joka ryhtyy murtamaan kirousta. Tai jotain. Kolmesti nukahdin.
Kolmas. Gynekologi pimahtaa suloiseen sihteeriinsä. Eikä ole ainut joka pimahtaa.
Ylimielisen muistelmat. Takakannessa kerrotaan Döblinin työskennelleen psykiatrina. Rentukan tapaan tässä novellissa tuntuisi kuultavan läpi omissa oloissaan kasvaneen ihmisen outo elämännäkemys. Minämuotoinen kerronta on kuin terapiassa juteltua. Kertoja pohtii onko rakkautta olemassa vai onko se pelkästään naisten keino miesten hallitsemiseksi. Paljon meheviä ajatusketjuja.
Luostarinneiti ja kuolema. Aika tulee ja tarttuu neitiä polvista.

Kirjassa on 149 sivua, mutta olipahan luettavaa muutamaksi päiväksi. Joku voi saada näistä novelleista enemmänkin irti.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Reko Lundán: Tarpeettomia ihmisiä

Suomalainen Reko Lundán (1969 – 2006) kirjoitti vuonna 2003 kantaesitetyn näytelmän nimeltä Tarpeettomia ihmisiä. Luin sen.

Tässä näytelmässä potkitaan ja hakataan, itketään ja halataan, erotaan ja palataan, kerrotaan ja salataan, kitataan ja stripataan, mokataan ja kokataan. Tulikohan paljastettua liikaa? No, en kerro enempää.

Tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan, Helsingin kaupunkiin. Aiheena on parisuhdeväkivalta. Vuoropuhelu tuntuu aidolta, ehkä kirjailija on pyrkinyt turhaankin aitouteen merkitsemällä ne kohdat, joissa näyttelijät puhuvat toistensa päälle. Mutta tämä päälle puhuminen ei luettuna pääse häiritsemään enemmälti. Henkilöhahmojen määrä on rajattu neljään ja silti näytelmä toimii mieltä kiihdyttävänä draamana erinomaisesti. Neron työtä.

* * *

Esipuheessa Lundán pohdiskelee miksi ihmiset, joilla ei ole murheita, käyvät teatterissa katselemassa kärsimystä? Tämä on selkeästi mielenkiintoisin kysymys koko kirjassa. Voi olla, että Lundán on itse ollut onnellinen ihminen. Ainakin toivon niin. Toivon että kaikki olisivat onnellisia, ehkäpä he siinä tapauksessa eivät olisi sellaisia kusipäitä kuin ovat. Toiveajattelu auttaa minuakin jaksamaan.

Mutta jos lähestyn Lundánin pohdiskelua Lundánin oman kokemusmaailman ulkopuolelta – jota maailmaa en tunne, enkä välittäisi siihen tutustuakaan – joudun hämmästyttävän näköalan äärelle. Ovatko tosiaankin teatterissa käyvät ihmiset onnellisia? Tai edes vailla murheita? Se saattaisi selittää sen, miksi en koskaan kykene tuntemaan yhteenkuuluvuutta muun teatterrahvaan kanssa. Onni – tai edes murheeton elämänmeno – ovat minulle niin vieraita ja harvinaisia asioja, että ne esiintyvät elämässäni harvemmin kuin joulu.

Ei murheita. Onni. Mitä se olisi? Muutamia vuosia sitten koin lyhyen onnen hetken, jonka senkin tajusin vasta jälkeenpäin, kun kävin vaimoni kanssa hoitamassa isoukkini ja isoisomummoni hautaa Leppävirralla. Hautuumaalta palatessamme huomasimme, että Unnukassa oli jokin yleisötapahtuma. Yleensä emme koskaan osallistu sellaisiin, mutta tällä kertaa juuri minä päätin ottaa riskin. Ajoimme auton parkkiin ja kävelimme muitten sekaan kuuntelemaan rytmänbluus-musiikkia. Seisoimme paikoillamme ehkä varttitunnin ja kävimme sitten munkkikahvilla Suomi-kahviossa – penkkeinä oli pitkiä lankkuja pukkien varassa. Yksittäisistä pikkuseikoista johtuen tuo käynti jäi mieleeni onnen hetkenä, joita niin kovin harvoin koen. Tajusin sen vasta kotona muistellessani tapahtunutta.

Jos teatteriyleisölle tällaiset onnen tuokiot ovat tavallisempia, olen taatusti kovin erilainen heihin verrattuna. Silti sekään ei riitä selittämään miksi teatterissa, kuten muuallakin, minuun suhtaudutaan epäluulolla ja vieroksunnalla, joka satuttaa minua. Kavahtavatko ihmiset minun murheellisuuttani? Vai pitävätkö he vain itseään niin paljon parempana väkenä, että pysyttelevät minusta parinkin turvavälin päässä? Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu todennäköisemmältä. Minun lienee turha käydä pohtimaan, kertooko sellainen käytös kyseisen väen onnellisuudesta, sillä suomalaisethan ovat jo kolmatta turvaväliä peräkkäin maailman onnellisin kansa.

Kirjassa on 108 sivua. Lukaisin sen tuossa aamulla.