keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Laura Latvala: Pikku-Marjan eläinkirja

Laura Latvala (1921 – 1986) oli runoilija, joka kirjoitti vuonna 1947 julkaistun runoteoksen Pikku-Marjan eläinkirja. Kirjassa on Helga Sjöstedtin kuvitus, kukin runo on saanut suuremman värillisen sekä pienen mustavalkoisen kuvan avaamaan runon tarinaa lapselle. Kyseessä on lapsille suunnattu eläinrunojen kokoelma, josta löytyy yksi runo kutakin aakkosta kohti. Runot on järjestetty aakkosjärjestykseen, yksi runo ja kaksi kuvaa kullakin aukeamalla. Tosin alussa on Omistus runoilijan tyttärelle, jota varten runot on sepitetty.

Luultavasti aika moni muukin kuin minä tunnistaa ainakin muutamia näistä runoista, vaikkei olisi Pikku-Marjan eläinkirjasta koskaan kuullutkaan. A-kirjainta avaava runo kertoo ankasta ja alkaa sanoilla: ”Aa, aa, ankka, takapuoli vankka ”. Myös runo pikku Siljasta, jota hepo kantaa selässään on tullut koko kansan tutuksi lauluna. Huomasin tuntevani niinikään runon mehiläisistä, lieneekö siitäkin tehty laulu? Tästä runosta tarjoan pienen makean maistiaisen:

Kuningatar komentaa
siivekästä armeijaa.

Herkullinen hunaja
talveksi on tallella.

Yleisesti ottaen Latvalan runoilu on sitä vanhaa, hyvää mitallista ja loppusoinnuteltua tuutulaulurunoutta, jossa pienet kommellukset ovat puhalluksella pois pyyhkäistävissä. Toimivia runoja, jotka käyvät vaikka iltasaduista. Lempeäsävyinen kuvitus on hyvänä apuna.

Pikku-Marjan runoissa on talletettuna vanhan agraarimaailman eläimistöä ja elämänympyröitä noin muutoinkin. Omistuksessa arvellaan, että tämän kirjan avulla pienet eläinystävät säilyvät, vaikka ne muutoin voisivat unohtuakin. Näin on varmaan käynytkin molempien seikkojen osalta. Paljon vanhasta maalaisesta Suomesta on unohtunut ja silti tällaista pientä kirjasta lukemalla joitain näkymiä menneeseen maailmaan avautuu aikuisellekin. Enää ei jahdata karanneita porsaita eivätkä pässit puske pyykkipatoja kumoon. Moni asia on nykyään paremmin. Siilinjärven kirjasto haluaa muistuttaa menneistä ajoista, sillä se on nimennyt kirjastoautonsa Pikku-Marjaksi. Olen lakannut käymästä Siilinjärven kirjastossa, asioin nykyään Kuopiossa, jossa palvelu ei ehkä ole sen parempaa, mutta kai siellä on niin paljon minun kaltaisiani ei-toivottuja kävijöitä, että eivät ehdi kaikkia olla pois hätistelemässä?

Kirjassa on viitisenkymmentä numeroimatonta sivua. Lukaisin sen muutamassa tunnissa.

Olavi Siippainen: Opossumi ja IV A

Kirjailija Olavi Siippainen (1915 – 1963) asui vuosina 1959 – 1963 Siilinjärvellä, jossa hänen puolisonsa, runoilija Laura Latvala (1921 – 1986) työskenteli Harjamäen mielisairaalan lääkärinä. Latvalakin asui Siilinjärvellä elämänsä loppuun saakka. Tästä syystä sekä Siippaista että Latvalaa pidetään Siilinjärvellä siilinjärveläisinä kirjailijoina. Terhi Laitisen laatimalta nettisivustolta Menon yhteisyys löytyy lisää tietoa näistä kirjoittajista. Ajattelin lukaista muutaman teoksen näitten siilinjärveläiskirjailijain tuotannosta. Alkuun luin Olavi Siippaisen nuortenromaanin nimeltä Opossumi ja IV A. Kirja julkaistiin vuonna 1959.

Kuvaako Siippainen kirjassaan sitten Siilinjärveä vai jotain ihan vain keksittyä maalaispitäjää? Siilinjärven kunnasta löytyy nykyään harjulta soramonttuun lennättävä, parhaimmillaan lähes viidenkymmenen metrin leiskautuksia tarjoava Kuilun hyppyrimäki, jollainen kirjassa mainitaan. Usein kuvailtu harjumaisema tietenkin sopisi Siilinjärveen. Kirjassa nimeämätön paikkakunta sijaitsee lähellä kaupunkia, joka voisi olla vaikka Kuopio. Myös koulun maantieteellinen suhde junaradan takana sijaisevaan kuntakeskukseen on samankaltainen kuin Siilinjärvellä. Toisaalta mitään täysin Siilinjärveen sitovaa kirjasta en löydä.

Koulumaailmaan sijoittuva romaani kertoo oudosta maantiedon opettajasta, jolla on tutkijatausta. Jostain syystä hän on hakeutunut maalaiskouluun määräaikaiseksi opettajaksi. Hän ei ole pidetty opettaja eikä hän itse pidä juuri mistään. Opettaja, jolle oppilaat antavat nimen Opossumi, joutuu kahnaukseen IV A -luokan kanssa. Itse olisin tykännyt enemmän IV B -luokasta, sillä se oli vahvojen oluitten veroluokka. Minusta myös balttiportterit ja miedot viinit pitäisi saada myyntiin elintarvikeliikkeisiin. Kirjassa kuvataan IV A -luokan joitakin oppilaita sekä opettajainhuoneen nutturapäitä ja nuorekkaampia edustajia. Koska kyseessä on romaani, se tarkoittaa, että kirjailija katsoo oikeudekseen poiketa itse Opossumin kuvaamisesta ja kuvailla välillä laajemminkin muitten henkilöitten sattumuksia. Eipä kai se haittaa, sillä kirjassa on vain 148 sivua. Sitä paitsi kuvaus nuoresta neitosesta aloittelemassa mäkihyppyharrastusta on aika poikkeuksellinen kirjoitusajankohtaan nähden, joten on sivujuonteissa ansionsakin.

Tekstiä näytteeksi, ei ihan tavanomaisinta kerrontaa kirjasta, mutta meikäläistä puhuttelevinta:

suojaisa ja rikkumaton avaruus kaartuu yllämme. Näemme sen ja iloitsemme turvallisuudesta, jonka se suo. Jossakin tuolla yläpuolellamme kaartuvat ääret, jotka eivät hetkeksikään horjahda. On hyvä olla ihminen ja nimenomaan katoava ihminen. Se on ehkä sinun iässäsi yllättävä ajatus. Mutta minusta tuntuu, että juuri katoavuus muodostaa ihmiselle portin hänen ikuisuuteensa.

Tykkäsin dialogista, sitä oli ihan kiva ja nopea lukea. Herttainen 1950-luvun tyyli toi mieleen aikakauden kotimaiset elokuvat. Lukaisin kirjan parissa päivässä.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Harri István Mäki: Maailman tärkein

Harri István Mäki (s. 1968) kirjoitti vuonna 2003 julkaistun nuortenromaanin Maailman tärkein. Luin sen.

Maailman tärkein kertoo pienestä kaverijoukkiosta, joista jokainen saa kuvailla tarinan tapahtumia omalta näkökannaltaan. Kirja etenee seitsemässä osiossa, jotka on otsikoitu ja varustettu omalla kaunokirjallisella motollaan. Kukin minäkertoja käy selville osion otsikon kautta, viimeistä lukuunottamatta. Kirja alkaa lehtileikkeillä, joissa kuvaillaan hallituksen hillittömiä säästötalkoita: opintotuet lakkautetaan, sosiaaliavustuksissa säätetään ”sata miljoonaa euroa”, Kela lakkautetaan tarpeettomana. Tätä kautta puhkeavat levottomuudet, kansa alkaa pistää hallitukselle hanttiin ensin mielenosoituksilla, sitten öisellä, avoimella, vihaisella kapinalla. Tapahtumat sijoittuvat Tampereen kaupunkiin, Hämeenpuistossa tapahtuu, samoin rautatieasemalla. Tarinan nuoret risteilevät kaupunkisodan keskellä toisiaan ja itseään etsien.

Kirjan kerronta on minulle helppolukuista, tykkään lukea dialogia ja sitä on aika paljon. Sen lisäksi kirjassa pohdiskellaan ihmisen osaa maapallolla varsinkin yhtenä eliölajina, mikä teema jonkin verran syrjäytyy hallituksen ja mielenosoittajien välisen kahnauksen aiheesta eli yhteiskunnan kakunjaosta. Vai kuuluneeko sekin sitten ihmisen osaan? Sujautan tekstinäytteeksi katkelman näistä pohdinnoista:

Me tuhoudumme omaan ylimielisyyteemme. Me olemme keksineet mielessämme suuria ratkaisuja luonnon olemassaololle, kaikki pelkkää roskaa. Totuus on, että luonto on aina meidän tajuntamme ja ymmärryksemme ulkopuolella.
– Eikö sinun mielestäsi meidän olemassaolollamme ole merkitystä?
– On, tuhota oma olemassaolomme.

Kirjan asetelmassa ja tapahtumissa on paljon kyberpunkkiin liittyvää, mutta ilmeisesti nuorisoromaanin on viisaampi pysytellä niin turvallisilla vesillä kuin anarkian ja kaaoksen kuvauksessa on mahdollista. Näinpä tarinan nuoret ilmeisesti kotiensa viitekehyksen myötä sukeltavat oman kapinansakin keskellä kohti kuria ja järjestystä.

Kirjassa on 158 sivua ja lukaisin sen kolmessa päivässä.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Lieko Zachovalová: Prahan ääni

Lieko Zachovalová (s. 1927) kertoi 1960-luvulta asti suomalaisille radiossa ja televisiossa Tšekkoslovakian tapahtumista. Hän muutti Tšekkoslovakiaan vuonna 1948 ja meni siellä naimisiin tšekkiläisen Marcel Zachovalin kanssa. Tätä ennen Lieko, o.s. Leino, oli toiminut Suomen sosialistisen opiskelijaliikkeen parissa. Hänen vanhempansa olivat molemmat kärsineet vankeusrangaistuksen poliittisen toimintansa takia. Isä, kommunisti Yrjö Leino valittiin sotien jälkeen ministeriksi. Elämästään 1960-luvun loppuun saakka Lieko Zachovalová kirjoitti muisteloteoksen nimeltä Prahan ääni. Luin sen.

Kuten edellä kerron, oli Lieko Leinon elämä jo lapsesta asti politiikan sävyttämä. Hänen isänsä oli kolme vuotta vankeudessa 1930-luvulla, perheen kesävieraana nähtiin mm. Arvo Poika Tuominen. Vanhemmat erosivat, kun tytär oli pieni. Äiti vei tyttärensä ruotsinkieliseen leikkikouluun ja myöhemmin Helsingin saksalaiseen kouluun. Lieko oppi kieliä, mistä oli hänelle myöhemmin elämässä hyötyä. Isä oli jonkin aikaa naimisissa Hertta Kuusisen kanssa. Sodan jälkeen nuorena ylioppilaaksi valmistunut Lieko aloitteli omaa poliittista toimintaansa, kun sai kerran saksan kielen taitoisena emännöidä unkarilaista ja tšekkiläistä opiskelijajärjestön edustajaa. Hän pääsi tuoreeltaan tulkkaamaan tšekkiläisen vieraan, Marcel Zachovalin, selostusta Tšekkoslovakian tiestä sosialismiin, jonka jotkut toivoivat olevan myös Suomen tie.

Tšekkoslovakiassa Lieko löysi työtä Prahan radion ruotsinkielisestä toimituksesta sekä ruotsinkielisestä tiedotuslehdestä Livet i Tjeckoslovakien. Vähän kerrassaan häntä pyydettiin toimimaan tulkkina ja oppaana korkean tason poliittisille valtuuskunnille Suomesta Tšekkoslovakiaan ja Tšekkoslovakiasta Suomeen. Myös suomalaisiin lehtiin hän kirjoitteli ja lopulta avautuivat myös radiotoimittajan tehtävät Suomeen.

Tšekkoslovakian tie sosialismiin osoittautui 1960-luvulla koko maailman mielenkiinnon kohteeksi. Tšekkoslovakialainen oivallus reaalisosialismin kehittämisestä ylitti liiaksi Neuvostoliiton ja sen eurooppalaisten liittolaisten sietokyvyn, vaikka jälkeenpäin tarkastellen toivotut uudistukset eivät tunnu kovinkaan yliampuvilta – kirjan perusteella huomattavimpia muutoksia sosialistisen järjestelmän parantamiseksi vaikuttivat olleen samapalkkaisuudesta luopuminen ja sananvapauden toteuttaminen. Samapalkkaisuuden ei nähty kannustavan ihmisiä riittävästi kehittämään itseään ja siten palvelemaan valtiota, tuotannontekijöitten ”yhteinen omistus” oli osoittautunut tehottomaksi, elintason kasvu näivettyi.

Kaiken tämän ja siitä seuraneen Varsovan liiton maiden suorittaman miehityksen lisäksi Zachovalová kertoo oman elämänsä kehittymisestä, perheen perustamisesta, asumisesta, appivanhemmista, työtovereista. Myös ideologiselle pohdinnalle on ollut aikaa ja sitä onkin kiva seurata. Kirjeessään Zachovalová pohtii mm. yksilönvapauden rajoittamista siten, että ennen vapautta on oltava siihen aineelliset edellytykset ja että sosialistinen järjestelmä takaa ne parhaiten. Ajatukseen sisältyy toiveikkuutta, jollainen puhkesi Prahan kevääksi, kun sosialismia alettiin uudistaa Tšekkoslovakiassa. Sananvapaus osoittautui tuolloin yhtä mutkikkaaksi kuin konsanaan meidän some-aikakaudellamme:

Rannattoman sananvapauden myötä oli päästetty vapaaksi pullon henki, joka muissa ns. reaalisosialismin maissa koettiin vihamieliseksi, olemassa olevia valtarakenteita vaarantavaksi.

Kirja päättyy 1960-luvun lopulle. Tšekkoslovakian oli osoitettava kuuliaisuutta sosialistiselle maailmanjärjestelmälle, Zachovalová ilmaisee asian näin:

Maan johdon tuli käytännössä todistaa, että se kansalaisten myötävaikutuksella pystyy hoitamaan asiat niin, ettei vaikutusvaltaisilla ulkoisilla havainnoitsijoilla olisi muistuttamista.

Ja näinhän se on nykyään laita nuorella kirjablogin pitäjälläkin!

Kirjassa on 368 sivua, kuviakin löytyy. Lukeminen kesti aika pitkään, varmaan viikon.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Tuuve Aro: Harmia lämpöpatterista

Tuuve Aro (s. 1973) kirjoitti vuonna 1999 julkaistun lyhytproosakokoelman Harmia lämpöpatterista. Ostin kirjan toisen painoksen Jyväskylästä Päijänne Antikvariaatista kahdella eurolla.

Aron ensimmäinen lyhytproosakokoelma Harmia lämpöpatterista on jaettu kolmeen osioon. Mielestäni syystäkin. Ensimmäinen niistä sisältää yhdeksän tarinaa, kaikki minämuotoisia. Kussakin tarinassa kertoja vaikuttaa minusta nuorehkolta mieshenkilöltä, kerronnassa on kirjakielelle mukailtua puhekielisyyttä. Nämä tarinat ovat räväköitä, niitten kaltaisia lukisin mielelläni lisää. Näytteeksi katkelma tarinasta nimeltä Halu:

Veli on vähän niin kuin Pentti-setä, mutta vakavampi. Minä suosin vakavia ihmisiä, niissä on olennainen käsillä. Sellainen juuri veli on, sen mielestä asiat ovat tärkeitä. Useimmat ihmiset pitävät loppujen lopuksi tärkeinä viittä tai kuutta asiaa elämässään, ja melkein aina ne ovat ne epäolennaisimmat.

Ensimmäisen osion minä-kertoja on ristiriitainen, hän puhuu itsensä pussiin melko kevyesti. Juuri tästä syystä pidän näistä tarinoista, ei lätistä liikoja eikä olla olevinaan oikeassa vaan kertoja myöntää reilusti vaillinaisuutensa. Tarinoista mikään ei ylitä pituudeltaan kymmentä sivua. Sen enempää ei oikeastaan mikään tarina maailmassa tilaa tarvitse.

Toisessakin osiossa (kahdeksan tarinaa) Aro käyttää minä-kertojaa, joka on sukupuoleltaan eri tarinoissa nainen tai mies. Nämäkin tarinat ovat lyhyitä, mutta eivät vaikuta räväkkyydellään kuten ensimmäisen osion tarinat.

Kolmannessa osiossa (neljätoista tarinaa) Aro kuvaa nimeltä mainitsemiensa henkilöitten tekimisiä ”ulkoapäin”. Kun minä-muodosta siirrytään kuvailemaan jotakin ulkopuolista henkilöä, tehot katoavat ja tarinat luiskahtavat aika tavallisiin kotimaisen novellistiikan teemoihin eli erilaisiin harhailuihin, elämän tarkoituksettomuuteen ja sitä paitsi ne tarinat muuttuvat vähän pitemmiksi, nimitarina ylittää pituudeltaan kymmenen sivua ilman minkäänlaista positiivista lisäarvoa.

On ymmärrettävää, että lyhyitten tehokkaitten ja kiinnostavien tarinoitten sepittäminen ei käy ihan noin vain. Ymmärrän myös, että kirjoittajaa kiehtoo antautuminen perinteisen kerronnan polkusille. Ehkäpä joku päivä Aron lyhyistä tarinoista ilmestyy kooste, jossa on esillä vain lyhyet minä-muotoiset tarinat. Toivotaan ainakin.

Kirjassa on 150 sivua ja sain sen lukaistua parissa päivässä.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Juha Mannerkorpi: Avain & Viilut

Juha Mannerkorpi (1915 – 1980) kirjoitti vuonna 1955 julkaistun monologin nimeltä Avain sekä vuona 1966 esitetyn kuunnelman Viilut. Nämä molemmat pienet teokset sisältyvät vuonna 1967 julkaistuun kirjaseen, jonka nimenä on Avain – Viilut. Ostin kirjasen jyväskyläläisestä Antikvariaatti Päijänteestä kahdeksalla eurolla.

Avain, alaotsikoltaan Luulevaisen Sydämen Yksinpuhelu, on monologi, jonka puhelee Johannes Pontto, kielenkääntäjä, jonka erityisalaksi ovat muodostuneet salapoliisiromaanit. Pontto viettää 50-vuotissyntymäpäiväänsä. Hän on laittanut lehteen ilmoituksen juhlapäivästään ja varannut kotiinsa jonkin verran tarjottavaa: nakkeja, perunasalaattia, viinaa. Hän odottaa näkevänsä, ketkä oikein ovat hänen ystäviään, ketkä tulevat häntä onnittelemaan. Mutta kello lähenee yhdeksää, kerrostalon alaovi suljetaan pian – eikä ketään ole vielä ilmaantunut. Lopulta Ponton on todettava, ettei kukaan saavu hänen luokseen. Tämän lannistavan toteamuksen lisäksi hän huomaa avaimensa kadonneen. Epäluuloinen mieli alkaa kehitellä teorioja salaliitoista. Yhtä paljon lohdukseen kuin harmikseenkin Pontto alkaa käydä keskusteluja vieraitten kanssa, jotka eivät ilmaantuneetkaan. Keskustelut polveilevat ympäriinsä, Pontto avaa itsensä lukijalle ilman avainta, mutta pääseekö lukijakaan sisään? Teoksen lopussa Pontto huutaa ikkunastaan Eliasta ja tajuaa sen itsekin, toteaa: ”Katso, hän huutaa Eliasta.” Minulla meni hetki aikaa, kun piti muistutella, että kenenkäs sitä Raamatussa luullaankaan kutsuvan Eliasta? Sitten muistin, että Jeesushan se ristillään huutaa: ”Eeli, Eeli, lama sabaktani!”

Onko kyseessä siis hengellinen pohdiskelu? No, sitähän voi pohdiskella. Mitä hengellisyys on? Ja näin poispäin. Vaikka Pontto lopussa huutaa Eliasta, ei Ponton isä esiinny hänen yksinpuhelussaan. Vai esiintyykö? Ovatko kaikki miesvieraat, jotka eivät tulleet, Ponton isähahmoja? Onko tämä liian syvällistä? Äiti kyllä mainitaan. Äiti ottaa avaimen ja antaa sen äidilleen, joka taas antaa sen äidilleen jne. Pikku-Johannes saa äidiltä piiskaa, kun läträä lätäkössä. Hänen palikoista kokoamansa torni sortuu kerran toisensa jälkeen. Johannes rakentaa tornia nähdäkseen Jumalan taivaassaan. Onko Jumala isä? Yläkerran naapuri soittaa pianolla Ukko-Nooaa... Johannes on yksinäinen ihminen. Norsunluutornissaan hän näpertelee teosta, jonka nimeksi tulisi Yritys eräiden inhimillisiä suhteita koskevien peruskäsitteiden yksiymmärteiseksi määrittelemiseksi. Siitä on valmiina tyhjä kansio ja hajanaisia lippusia. Löytääkö Johannes ymmärryksen? Aiheesta pieni katkelma:

Missä tarkoituksessa sellainen raastava, sellainen tukehduttava ymmärtämisen velvoitus? Ihminen ei ajan mittaan kuitenkaan voi sietää toista ihmistä muuten kuin rakastamalla häntä. Ja voiko rakastamaan oppia ymmärtämällä?

Viilut on kuunnelma, jossa viisikymppinen mies joutuu tohtoroinnin kohteeksi. Mies on napannut jonkun auton ja ajanut sen mäsäksi. Hän muistaa miten asfaltilla maatessaan näki tuulessa keltaisia lehtiä. Vähän kerrassaan hän muistaa yhtä sun toista muutakin. Hoitajalle ja lääkärille mies kertoo ammatikseen yksityinen. Hän esittää, ettei hänellä ole varsinaisesti mitään ammattia. Mies kuvailee tilannettaan seuraavassa katkelmassa:

Yksityinen niinkuin sanoin, ettekö käsitä, minulla ei ole ammattia, ei liioin taipumusta muuhun kuin olemaan se mikä olen, minulle naurettiin jo koulussa kun aloitin aineen lauseella ”Jokaisella täytyy olla jokin ammatti tai olotila”, hekään eivät käsittäneet että kukaan voisi elää pelkässä olotilassa.

Tästä tai jostain muusta johtuen lääkärin valvomana miehelle suoritetaan kokovartaloviilutus ja viilujen pesu taudinkuvan tai muun virheellisyyden määrittelemiseksi ja kenties korjaamiseksi. Tunnelma on vähintään surrealistinen tai absurdistinen. Kyllä tämän tekstinäkin voi lukea, mutta ehkä kokonaisuus toimisi parhaiten juuri kuunnelmana.

Kirjassa on 91 sivua ja lukaisin sen päivässä.

torstai 4. toukokuuta 2017

Hanna Hauru: Eivätkä he koskaan hymyilleet

Hanna Hauru (s. 1978) kirjoitti vuonna 2002 julkaistun esikoisteoksensa Eivätkä he koskaan hymyilleet. Ostin kirjan toissapäivänä Antikvariaatti Lukuhetkestä Jyväskylästä käytettynä vitosella.

Haurun 90-sivuinen esikoisteos käsittää 36 lyhyttä tarinaa, joissa tapahtuu unenomaisia tai muulla tavoin kummia asioja. Takakannessa puhutaan runollisesta ja surrealistisesta kerronnasta. Mitään erityisen riemastuttavia nämä pienet kuvaukset eivät ole. Tekisipä mieleni luonnehtia niitä suivaantuneen nuoren naisen teksteiksi. Kertomuksissa kuvataan äitejä, tyttäriä ja naisen elämää muutoinkin outoon asuun verhottuna. Kansikuvassa onkin pari pitkää länninkiä, joitten tyyli vivahtaa jonnekin Haurun syntymäaikaa hieman varhaisemmille ajoille, sanotaanpa vaikka 1960 – 1970-luvuille, ilmapiiri on siis nostalginen huolimatta tarinoitten kylmänviileistä tapahtumista. Lisäksi kerrontaa voisi kuvailla tunneaistia koskettelevaiseksi. Kävipä jopa mielessäni, että nämä tarinat lirisevät kuin vesi, jota kaadetaan kukikkaasta porsliiniastiasta emaliseen pesuvatiin, jossa voi sitten pestä varpaat, sormet ja silmät haluamassaan järjestyksessä.

Kertomukset on jaettu kuuteen osastoon, joista ainakin kahdessa ensimmäisessä onkin siinä määrin yhtenäiset aiheet, että minäkin ne havaitsin. Ensimmäisessä kerrotaan äiti-tytär-suhteen monista muodoista, toisessa nuoren naisen kasvamisesta rakastavaksi olennoksi. Varmaan muissakin osastoissa on omat teemansa, mutta ne kävelivät minun ylitseni hameenhelmat heilahtaen niin etten edes ehtinyt teemojaan vilkaista. Tämä siitä huolimatta, että monet tekstit vaativat tulla luetuiksi kahteen kertaan jonkinlaisen otteen aikaansaamiseksi. Tyylin runollinen puoli saa aikaan sen, että lukijana ymmärrän sanat, mutta en aina merkitystä. Livautan tähän näytteeksi katkelman lumienkeliä tekevää tyttöstä ja pilkkivää isää kuvaavasta kertomuksesta nimeltä Talvi-ilta:

Tyttö jatkaa raajojensa liikettä, lähes kokonaan lumeen peittyneenä. Lunta tuiskuaa koko ajan tiheämmin, hankea kertyy lisää kasvojen päälle. Isä kiskoo ahvenia ämpäriin.
Mäkien takaa kuuluu jäätynyt kirkaisu, pakkasen huuto. Isä nousee säikähtäen ja lähtee juoksemaan ämpäri kädessään talviunille.
Tyttö on lumen peittämä – kädet eivät enää lakaise hilettä.

Kirjassa on vain 90 sivua. Luin sitä pari päivää.