maanantai 8. lokakuuta 2018

Vilimit Kuopiossa lokakuussa 2018


Kuopion kaupungissa Savon maalla järjestettiin viime viikon lopulla Scifi-Vilimit-niminen elokuvatapahtuma. Art House Cinema Kino Kuvakukko sai toimia tapahtumapaikkana. Kävin minäkin Kuvakukon katsomossa muutaman elokuvan katselemassa.

Vilimit-tapahtumassa oli tarjolla monta kiinnostavaa elokuvaa, mutta aikaa ja sellaisia istumalihaksia, joissa vielä veri kiertäisi, oli minunlaisellani seniorilla rajallisesti. Niinpä näkemättä jäi amerikkalainen elokuva Kielletty planeetta (Forbidden Planet, vuodelta 1956), joka esitettiin avajaisissa savon murteelle käännettynä (savontaja Olavi Rytkönen). Toivon, että tämä versio voitaisiin esittää televisiossa. Muistelen nähneeni tämän elokuvan suomeksi tekstitettynä joskus tv:ssä muutama vuosikymmen sitten ja olin ainakin tuolloin sitä mieltä, että sen juoni toimi scifi-elokuvaksi varsin mainiosti. Sitä paitsi elokuvassa on taustana hienoa elektronimusiikkia, mikä erinomaisesti sopii elokuvan juoneen ja tunnelmaan. Paikallisessa ilmaisjakelulehdessä kerrottiin elokuvan pohjautuvan Shakespearen näytelmään Myrsky, johon kai Sibeliuskin on musiikkia säveltänyt?

Torstaina ja perjantaina en ehtinyt enkä jaksanut lähteä Kuopioon, mutta lauantaina mennä humahdin katselemaan tšekkoslovakialaisen osittain näytellyn, osittain animoidun ja ennen kaikkea komeesti lavastetun elokuvan Paroni Münchhausenin uskomattomat seikkailut (Baron Prášil, vuodelta 1961). Tykkäsin varsinkin vierailusta Turkin sulttaanin luona niitten lavasteitten vuoksi. Huumori sen sijaan oli aika vanhahtavaa, setämäistä, kenties jonkin menneen aikakauden pojillekin maistuvaa vehnästelyä. Minua se lähinnä alkoi unettaa. Elokuvan jälkeen kiiruhdin jäähallille katsomaan Kalpan naisten jääkiekko-ottelua. Mutta siellä olikin poikain ottelu. Naisten peli olisi luvassa vasta ensi viikon lauantaina. Katselin sitten sen poikain ottelun, Kalpa hävisi Kärpille/Ahmoille 1 – 4. Pelissä oli se hyvä puoli, että erätauko kesti vain kymmenen minuuttia, kun naisilla se on 15 min.

Sunnuntaina tein uuden yrityksen ja läksin jo hyvissä ajoin liikkeelle. Kello yhdeltätoista esitettiin suomalainen tv-sarja Kössi Kenguru avaruudessa, vuodelta 1972. Se osoittautui varsin toimivaksi lastenelokuvaksi. Myös paikalla ollut lapsiyleisö selvästi tykkäsi siitä. Kössi Kenguru lähtee avaruuteen, kun kerran avaruusapinallakin on ihan oikea tekokuu. Tämäkin elokuva sisältää siis myös senkaltaista huumoria, joka avautuu paremmin aikuisille kuin lapsille, mutta tarkoitus lieneekin, että lastenelokuvia katsotaan yhdessä lasten kanssa, jolloin lapset voivat nauraa jo sille, että elokuvan tapahtumat naurattavat aikuisia.

Heti perään esitettiin ranskalainen näytelty, käsinväritetty mykkäelokuva Matka Kuuhun (Le voyage dans la lune, vuodelta 1902). Musiikki elokuvassa oli nykyaikaista ja se toimi hyvin. Ison osan kuumatkan kuvausta sai tähtitieteilijöitten kokouksen voimakas elehtiminen, juhlavat lähtörituaalit ja vähintään yhtä juhlallinen takaisin palanneitten kuunkävijöitten palkitseminen kukkaseppeleillä. Kuussakin käväistiin ja kuulaisille tehtiin selväksi ketkä täällä maalaisia ovat. Tässä elokuvassa samoin kuin Münchhausenin tarinassa nähtiin maatamo Kuun pinnalta. Kössi Kengurussa tällaisen joutavuuden yli oli jo päästy, tosin välillä poikettiin Maassa käymäsiltään hakemassa Masa Myyrä kaivantoa tekemään.

Maatamo oli tärkeänä esillä myös kolmannessa sunnuntain elokuvassa, nimittäin Al Goren ilmastovaroitteluelokuvassa Epämiellyttävä totuus 2 (An Inconvenient Sequel – Truth to Power, vuodelta 2017). Jostain syystä Goren elokuvassa esitellyissä planeetta Maan kuvissa ei minusta näyttänyt lainkaan siltä, että Maa olisi navoiltaan litistynyt! Mistähän ilmiöstä sekin litistymättömyys voi johtua? Joka tapauksessa Gore oli edelleen tuskaisen toiveikas, hän näytti tällä kertaa käyrän, joka osoitti uusiutuvien energianlähteitten käytön eksponentiaalista kasvua, mikä on hieno homma. Toisaalta Yhdysvaltain jättäytyminen pois Pariisin ilmastosopimuksesta sai mielen matalaksi.

Ennen elokuvaa Kuvakukon yleisölle esitelmöi ilmakehätutkija Tero Mielonen. Valitettavasti en kerennyt ihan kaikkea kuuntelemaan, sillä kävin välillä syömässä päivän subin. Otin chipotle-kastiketta. Sympaattisen oloinen Mielonen puhui lyhyesti ja selkeästi mm. sähköpyöristä ja sirkkapihveistä ja sarjakuvista. Lisäksi hän muistutti äänestämisen tärkeydestä, on kuulemma vaalit tulossa. Olen ajatellut äänestää taas Vasemmistoliittoa. En tiedä miten Vasemmistoliiton äänestäminen mahtaa auttaa ilmastonmuutokseen, mutta jospa ei asiaa pahentaisikaan.

Minun oli tarkoitus katsella vielä kaksi maksullista elokuvaa, mutta jostain syystä kävi niin paljon vääntämään mahaa, että minun piti paeta paikalta. Matka Kuvakukosta autolle tuntui matkalta Kuuhun, eikä minulla ollut avaruusmiehen polvipusseja. Istumaan päästyäni olo vähän helpotti, mutta kotona vasta pingoittunut tilani laukesi oikein kunnolla. Ei varmaan olisi pitänyt ahmia aamulla niitä lakritseja. Kyllähän se harmitti, kun jäi ne kaksi kiinnostavaa elokuvaa näkemättä, mutta katselin tv:stä Aronofskyn, Smithin ja kahdeksan astronautin ohjelmaa maapallosta. Välillä kyttäsin tekstitv:stä miten KuPSaa oli pärjännyt jalkapallo-ottelussa Ilvestä vastaan. Voittivat 2 – 0.

Hienon tarjoilun olivat Vilimit-tapahtuman järjestäjät saaneet aikaiseksi. Harmi etten revennyt tämän enempää niistä elokuvista nauttimaan.

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Aino Kallaksen arkaisointia

Luin vuonna 1962 julkaistun kirjan, joka sisältää Aino Kallaksen o.s. Krohn (1878 – 1956) kolme kertomusta tai pienoisromaania, miksipä heitä nimittääkään. Alkuun on lyhyen, mutta antoisan johdannon kirjoittanut E. K. (Eino Krohn?). Hän kertoo virolaisaiheisten novellien ja romaanien tuoneen Kallakselle hänen ensimmäiset kirjalliset voittonsa. Tässä kirjassa yksissä kansissa julkaistuihin kertomuksiin kuulemma perustuu Kallaksen kansainvälinen maine. E. K. kuvailee Kallaksen näissä kertomuksissa käyttämän kielen pohjautuvan 1600-luvun kirjasuomeen. E. K. käyttää myös ilmaisua arkaisoivasti tyylitelty sanonta.

Kahdessa kertomuksessa aiheena on vaimon avioliiton ulkopuolinen rakkaus, yhdessä rakkaus alempisäätyisen kanssa. Helpointa ja turvallisinta on käsittää nämä kertomukset juuri historiallisina kuvauksina siitä miten karkeasti yhteiskunta vuosisatoja sitten tuomitsi perinteisistä tavoista poikkeamisen. Yhteiskunta vietti luutunutta elämää, paattia ei saanut keinuttaa. Hieman rohkeampi tulkinta voisi puhua naisten oikeuksista omiin valintoihin elämässään. Ihmisellä on oikeus päästä irti vääristä valinnoista ja elää ainutkertainen elämänsä kuten parhaaksi näkee. Miksei tarinoita voisi lukea myös kuvauksena virolaisten elämästä menneinä vuosisatoina vieraan vallan alla? Yleisesti kiellettyyn rakkauteen lankeava nainen voisi symboloida Viron kansaa, jonka on alistuttava niin yhteiskunnan jäykkiin ja julmiin sääntöihin kuin aviomiehen ja suvun kotoiseen järjestyksenpitoon. Toisaalta Reigin pappi saa apupapiltaan kuulla Korkean Veisun (kirjoitettu ennen Jeesuksen syntymää) olevan todellisen rakkauden kuvaus eikä vertauskuva Jumalan (kirjassa Kristuksen!) ja seurakuntansa välisestä rakkaudesta.

Reigin pappiHiidenmaalainen tarina. (1926) Ajoittuu Ruotsin suurvalta-aikaan, 1600-luvulle. Päähenkilönä on Paavali Lempelius, Lempäälästä lähtöisin. Hänellä on itseään huomattavasti nuorempi vaimo ja kaksi lasta sekä huippuvirka Tuomiokoulun rehtorina Tallinnan kaupungissa. Elämä hymyilee kuten raamatun Jobille alkuunsa. Hommat kääntyvät alaluisuun surkeitten sattumusten kautta. Lempelius päätyy papiksi Hiidenmaan saarelle, Reigiin. Apupapiksi määrätään kaunis, nuori ruotsalaismies... Mehtäläisenä haluan tähän liittää seuraavan näytteen:

Vaan en minä silti lakannut metsiä samoilemasta, niinkuin ennenkin, sillä niissä on aina minun oikia oloni ollut. Niin minä kuljeskelin, vaikkapa tosin en enää tuliputki olallani, ja panin tähdelle sekä ihmettelin tämän ajallisen ja katoavaisen maailman suuria ja vähäisiä ihmetekoja, ja minulle oli siitä suuri ylösrakennus ja ratto.

Tästä kertomuksesta on valmistunut vuonna 1977 Jüri Müürin ohjaama virolainen elokuva. Muistelen katselleeni sitä nuorna jullina. Olikohan niin, että alussa naisimmeinen huutaa ovelta ulkonaolijoille: ”Sõõma!” Isälläni oli tapana syömään kutsuessaan mölähtää meille poijille suunnilleen niin, vaikkei hänellä mitään Viro-yhteyksiä ollutkaan. Elokuvassa Lempeliusta esittää Mikk Mikiver ja hänen veljensä näyttelee apupappia. Minä kuvittelin Lempeliuksen lukiessani Edvin Laineeksi.

Barbara von TisenhusenLiivinmaalainen tarina. (1923) Ajoittuu 1550-luvulle. Tapahtumapaikkoina pari linnaa Võrtsjärven lähistöllä. Saksalaiseen aateliin kuuluva neitsykäinen rakastuu alempaan luokkaan kuuluvaan kirjuriin. Tärkeässä osassa on Pärnun sopimus, joka kieltää avioliitot säätyläisten ja rahvaan välillä. Yhtä tärkeässä osassa on kertoja, Tisenhusenin suvun perhepappi, Friesner, joka ei ole koskaan naiseen koskenut, mutta katselee Barbaraa miehisin silmin.

SudenmorsianHiidenmaalainen tarina. (1928, balladinäytelmänä 1937) Tapahtuu vuoden 1650 paikkeilla läntisellä Hiidenmaalla. Metsänvartijan nätti ja sutjakka vaimo lähtee joku juhannus susien matkaan ja saa siitä sellaisen menon päälle että ei paljon lampaita naurata. Tämä varhainen ihmissusikertomus on kieltämättä näistä kolmesta lukemastani vavahduttavin. Se myös poikkeaa muista vahvan yliluonnollisen virityksenä vuoksi. Ihmissuden nimittäminen daimoniksi (vrt. Lermontovin runon Daimon) saa lukijan mielikuvituksen liikkeelle. Mitä kirjailija tahtoo sanoa? Onko kyseessä vain kummitusjuttu vai kenties vertauskuvallinen sepite? Onko Metsän henki eli Diabolus sylvarum jonkinlainen raamatullinen paholaishahmo vai viittaako se kenties pakanuuteen? Tai ihmisen eläimellisyyteen? Onko kyse vaarallisesta kapinoitsijasta, metsäveljestä, joka täytyy raivata pois? Ja onko sudenmorsian silloin "susinarttu", vihollisen puolella sotaa käyvä, vihollisen syliin antautuja?

Kaikkia arvoituksia ei saa ratkaistua, ei vaikka joskus mieli tekisi. Kirjassa on 270 sivua. Sen lukemiseen uhrasin kolme elämäni päivää. Sudenmorsiamen olin lukaissut jo aikaisemmin, vaan menihän tuo eilleenniin. Yksittäisistä kertomuksista löytyy useita blogeerauksia, mutta ainakin Usva on lukaissut kaikki tämän kirjan tarinat.

maanantai 1. lokakuuta 2018

Mansikkasauna

Marjukka ja Jorma Eronen toimittivat ja suomensivat vuonna 1979 julkaistun teoksen nimeltä Mansikkasauna. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja on Valikoima tšeremissilauluja. Tšeremissejä kutsutaan nykyään marilaisiksi. Kirjasta ei ilmene ovat laulut niittymarien vai vuorimarien perinnettä.

Koska kirjassa ei ole mitään johdantoa eikä jälkipuheita, jää kulloisenkin laulun käyttötarkoitus – esim. juhlahetki, johon laulu on tarkoitettu – lukijan arvailun varaan. Takakannessa sentään kerrotaan tšeremissirunojen vaikuttavan ”heleällä lyyrisyydellään” enemmän kuin myyttisen taustan kautta. Tämä heleä lyyrisyys tarkoittaa nähdäkseni näitten laulujen osalta sitä, että varsin vähillä kuvailuilla oletetaan lukijan tai kuulijan pääsevän perille siitä, mistä laulussa kerrotaan. Minun kohdallani näin ei aina käynyt, mikä ei välttämättä kerro mitään pahaa sen enempää tšeremissilauluista kuin niitten esittämisestä kirjassa sellaisenaan (toki suomennettuina). Oma rajallisuuteni vastaanottajana asettaa tietenkin esteensä kaikkinaiselle ymmärtämiselleni. Myös pikainen lukaisu saattaa vaikuttaa ymmärtämiseen ja varsinkin ymmärtämättä jäämiseen. Paikoitellen niukka ilmaisu toi mieleeni japanilaiset haiku- ja tankarunot.

Tässä valikoimassa on mukana myös tuntemani Otto Mannisen aikoinsansa suomentama laulu Patam-virrasta ja sen sinikukkasista. Eroset ovat suomennoksessaan ilmeisestikin halunneet pysytellä lähellä sananmukaisuutta, Manninen taas on tyylilleen uskollisena korostanut runon sointia mitallisena. Myönnän, että on makeeta lukea versio, jossa on laulullisuutta. Olen kovasti pitänyt Mannisen suomennoksesta. Erosten suomennoksen nelisäkeinen laulu on Mannisella kuitenkin kahdeksansäkeinen, mitan ja loppusointujen sanelemana. Sitä paitsi Eroset puhuvat Patan-virrasta.

Mitä, että jokin näytekö? On aika vaikeata löytää lyhyistä runoista näytettä, jossa ei lainaisi kokonaista runoa ja josta toisaalta tulisi jotain olennaista esille. Löysin kuitenkin yhden säkeistön, jonka voinen näytteenä esitellä. Runon ensimmäisessä säkeistössä kuvataan miten maataloustyöt voivat joskus edetä nopeastikin. Pianpa jo puidusta rukiista saadaan maltaita. Toisessa säkeistössä paljastetaan mistä tässä oikein säkeitä sepitelläänkään:

Eivät ne maltaita olleet vaan sokeria.
Maltaista panin olutta.
Ei se olutta ollut vaan mettä.
Tätä olutta kutsuin vieraan juomaan.
Ei se vieras ollut vaan lemmittyni.

Usein runoissa on tietenkin aiheena rakkaus. Moni laulu sopisi häitten yhteydessä esitettäväksi. Ja löytyy myös eroa ja surua, kuoleva toivoo pihlajan haudalleen ja laulua ylleen.

Kirjasessa on vain 70 sivua. Lukaisin sen eilen.

perjantai 28. syyskuuta 2018

Siivekkäille jumalille, jalallisille jumalille

Raija Bartens (s. 1933) toimitti ja suomensi sekä selityksin ja johdannoin varusti kirjan Siivekkäille jumalille, jalallisille jumalille, alaotsikoltaan mansien ja hantien runoutta. Kirja ilmestyi vuonna 1986.

Obinugrilaiset hantit (aikaisemmin ostjakit) ja mansit (aik. vogulit) elävät Venäjällä, Uralin itäpuolella, suuren Ob-virran ja sen sivujokien maisemissa. Esipuheessaan Bartens kirjoittaa, että vaikka onkin olemassa Hantien ja mansien autonominen piiri, elävät hantit ja mansit pienenä vähemmistönä ko. alueella. Bartens kuvailee mansien ja hantien runoutta parinkymmenen sivun verran, erityisen mielenkiintoista on lukea mansien ja hantien laulurunouden tallentamisen pioneerista, unkarilaisesta Antal Regulysta (1819 – 1858), jonka keräämiä runoja myös lukemani teos sisältää. Hänen työtään jatkoivat sittemmin unkarilaiset ja suomalaiset kansanperinteen tallentajat, tässä kirjassa nostetaan esille varsinkin Artturi Kannisto (1874 – 1943), jonka suuresta mansien karhu-runojen kokoelmasta on mukana useampia näytteitä. Bartensin johdannosta haluan lainata seuraavan kohdan, joka luullakseni hyvin kuvaa puheena olevaa aihetta:

Mansien ja hantien runous oli käyttörunoutta: tiettyihin elämäntilanteisiin kuului elimellisenä osana runous, laulu. Siihen sisältyi käyttäjäyhteisön usko ja tieto ja siihen kanavoitui sen tunne, mutta siinä sai ilmauksensa myös yksilön ikuisuusunelma: pyrkimys jättää itsestään pysyvä jälki heimon muistiin.

Jotkut ehkä tietävät, että Siperiassa on kaupunki nimeltä Hanty-Mansijsk. Siellä Kaisa Mäkäräinen voitti ampumahiihdon mm-kisoissa kultaa ja hopeaa. Lukemassani kirjassa keskitytään enemmän mansien runoihin, koska Kannisto oli kerännyt heidän runojaan. Sen vuoksi kansojen nimet ovat tässä järjestyksessä. Runot on ryhmitelty yhteisesti sekä kansan että aihealueen mukaisesti.

Teoksen runoista nousee esiin kaksi ryhmää: karhu-runot ja sankari-laulut. Bartens kertoo, että karhurunot ovat mansien bravuuria, kun taas myyttiset sankarilaulut ovat hantien heiniä. Mansien runoista on näytteenä muutakin, mutta hanteilta on mukana yksi pitkä sankarilaulu.

Karhu on obinugrilaisille myyttinen eläin. Sitä kuvaillaan eräässä runossa taivaan jumalan tyttäreksi, joka halusi maan päälle. Neuvonpidon jälkeen taivaan jumala suostui tyttärensä pyyntöön ja laski hänet kultaisilla kettingeillä alas, josta tytär lähti kulkemaan marjamaita ja tuomiharjuja. Runot kertovat karhun elämästä, sen kohtaamisista ihmisten kanssa ja karhun metsästyksestä, jossa läheskään aina ei metsästäjä selviydy voittajana. Erityisen suuri osuus on karhunpeijaisilla, joissa kaadettua karhua (turkista) pidetään 4 – 5 päivää kodassa kestittävänä. Juhlissa esitetään monenlaisia lauluja ja tansseja. Myös silkkiuikku ja kurki ovat runojen kautta mukana geimeissä. Kumpikin lähtee mukaan tanhuihin Ikikesänmaasta, jonka voi varmaan käsittää eteläksi tai sitten myyttisemmin pyhäksi, salatuksi seuduksi (vrt. lintukoto). Yhtenä piirteenä lintujen lähtöä kuvattaessa mainitaan, miten ne kiertävät pyhän meren puolentusinan kertaa myötäpäivään. Niinhän ne kurjet tekevät, vetävät pienet rinkulat ikäänkuin testatakseen lentimiään ja kerätäkseen joukkoihinsa rohkeutta lähteä pitkälle matkalle. Saattavat kyllä lentää vastapäiväänkin, eivätkä varmaankaan laske kierroksia ennenkuin ovat perillä. Laitan tähän näytteen silkkiuikun laulusta karhujuhlassa. Jokseenkin samanlaiset säkeet kuvaavat myös kurjen toimia:

Kultavetisen pyhän meren ylle
sulkasiipieni kolmella iskulla
silloin kohosin,
sulkasiipieni neljällä iskulla
silloin kohosin.
Auringon kierron suuntaisesti
seitsemästi kierrän sen,
auringon kierron suuntaisesti
kuudesti kierrän sen.

Hantien sankarilaulut kuulemma kertovat myyttisistä ajoista, jolloin hantit kukaties asuivat kaupungeissa ja kävivät sotaisilla retkillä... Teoksessa on mukana unkarilaisen Regulyn vuonna 1844 tallentama, tuolloin 74-vuotiaan laulajan laulama, 1463 säettä sisältävä laulu, jossa kaksi veljestä lähtee kosioretkelle Obia pitkin kohti Ikikesänmaan meren keskellä olevaa saarta, jolla kasvaa kaunotarmainen neitonen. Näitten lukuisten säkeitten osalta on huomautettava, että sekä manseilla että hanteilla toistossa on havaittu olevan tehoa. Niinpä iso osa säkeistä toistetaan heti perään siten, että uudessa säkeessä vain yksi tai kaksi sanaa vaihdetaan jonkin edellisen säkeen sanan synonyymiin. Laitan tästä näytteen, josta käynee ilmi runojen alkuperän sijoittuminen tundravyöhykkeelle:

Joenmutkista monet mutkat ohitettuamme,
multavatsaisen vesimammutin poikasten
loppuun käytyä,
multavatsaisen tumman mammutin poikasten
tyystin loputtua

Tosin olen minäkin mammutteja nähnyt, vaikken tundravyöhykkeellä ole käväissytkään, niin paitsi Lapissa. Mammutinpoikasen näin Leningradin luonnonhistoriallisessa museossa, se oli siellä sapelihammastiikerin vitriininaapurina. Siilinjärvelläkin näin kerran mammutin liikennevaloissa. Olin palaamassa Kuopiosta kotiin, kun Abc:n kohdalla Nilsiästä päin tuotiin luonnollisenkokoista mammuttia, jota Kuopion luonnonhistoriallisessa museossa säilytetään (sisältä käsittääkseni styroksia?). Kuorma-autonkuljettaja, jonka auton lavalla mammutti komeili, piti kai ilmettäni hauskanpuoleisena, koskapa häntä niin nauratti.

Kirjassa on lähdeluetteloineen 261 sivua. Luin sitä lopulta vain nelisen päivää, mutta välissä oli monta välipäivää. Tällä tekstillä voinen osallistua Sheferijm-blogin Tundralla tavataan -haasteeseen.

tiistai 18. syyskuuta 2018

Volga-antologia

Ville Ropponen (s. 1977) toimitti vuonna 2010 julkaistun Volga-antologian. Kirjasta löytyy valikoima tuoretta kaunokirjallisuutta Udmurtiasta, Mordvasta ja Marinmaalta neljältätoista kirjoittajalta. Suomentajia on kymmenen: Ville Ropponen, Valeri Alikov, Natalia Deviatkina, Julia Kuprina, Jukka Mallinen, Hannu Oittinen, Jack Rueter, Kari Sallamaa, Esa-Jussi Salminen, Sonja Tšesnokova.

Esipuheessa nimeltä Volga virtaa tulevaisuuteen, Ville Ropponen kertoo, että esillä olevat kansat ovat Venäjän suomalais-ugrilaisista kansoista suurimmat. Mordvalaisia (ersiä ja mokšia) on 844 000, udmurtteja 637 000 ja mareja (niittymarit ja vuorimarit) 605 000. Udmurteilla on vain yksi kirjakieli, sen sijaan mordvalaisilla ja mareilla kaksi. Ropponen luonnehtii kutakin teoksen kirjailijaa erikseen ja kertoo sitten kunkin kansan historiasta ja kirjallisuudesta. Kansallisen kulttuurin kukoistuskausia ovat seuranneet vaatimukset sulautumisesta venäläiseen yhtenäiskulttuuriin, mitä kaupungistuminen onkin kiihdyttänyt. Uusin tyylillinen kukinto Venäjän suomalais-ugrilaisilla on ollut Virosta alkunsa saanut etnofuturismi, jota myös tämä teos osaltaan ilmentää. Kyseisen suuntauksen ajatuksena on yhdistää kansallinen perinne nykyajan kuvaukseen. Eräänä saavutuksena on ollut Udmurtiassa kehitetty konstruoitu kieli budinos, joka on lainannut sanoja suomalais-ugrilaisista kielistä ja pyrkii tavallaan luomaan ikivanhan kantauralilaisen kielen mukaelman!

Kirjasta löytyy kansoittain osastoituna (udmurtit, mokšat ja ersät, marit) ja kirjailijaesittelyjen kera runoja, novelleja, muisteloita ja esseitä. Pakko myöntää, että ihan kaikkiin runoihin en päässyt jalaksille, mutta novellit olivat helpommin aukenevia.

Udmurtit: Udmurttikirjailija Veronika Dor on mukana kahdella novellilla. Sateella kertoo tarinan rakastavaisista, jotka empivät suhteensa vakiinnuttamisessa. Kaupunkikulttuuri tuntuu vahvana. Oravan poika on kuvaus maalle mieluilevan kaupunkilaisäidin ja hänen poikansa matkasta kotikylään. Kyläelämän ihanuus ja kurjuus saavat vahvan ja monipuolisen kuvauksen Vjatšeslav Ar-Sergin novellissa Ain moment. Kylärauhan kuvauksena mainio on myös hänen toinen novellinsa Kristja. Udmurttirunoilijoista parhaiten herätti huomiotani Šiban Viktor, jonka runoissa puilla on usein oma merkityksensä. Tärkeä runo Ovi kertoo käynnistä toisen maailman rajalla, ovella, joka voisi aueta johonkin tuonpuoleiseen. Larisa Orehovan runoissa näkyy pyrkimys lyhyisiin säkeisiin. Parhaiten aukeni runo Kohtaaminen, jossa luen happamuutta kaupunkielämän tyhjänpäiväisyyttä kohtaan. Arzami Otšei – eräs budinos-kielen kehittäjistä – puhuu runossaan Silentium metsien sijasta puhelinpylväistä, jotka eivät enää muista puita olleensakaan – siinäpä symboliikkaa meille Volgan mutkasta lähteneille. Muš Nadi tahtoisi Viron itsenäisyyspäivän runossaan elää udmurttien vapaalla maalla.

Ersät ja mokšat: Osaston alkuun on sijoitettu tiedolla ja värikkäästi ilmaistuilla mielipiteillä ladattu essee Äänettömyyden sammaleen lävitse: volgalais-permiläisen etnofuturismin runous, kirjoittajana Sergei Zavjalov. Alustuksena kirjoittaja käy läpi seutukunnan runouden historian. Etnofuturismikin saa sijansa, mutta vähemmällä kaunopuheisuudella olisin kenties saanut esseestä enemmän irti. Zavjalov kuvaa em. Šiban Viktorin runon ovea rajaksi etnisen alitajunnan maailmaan. Kauniisti sanottu. Ljudmila Rjabovan novelli Valkoinen täplä edustaa valtavirtakirjallisuutta ilman etnofuturismia. Mihail Bryžinskin romaanin Samanikäiset katkelma ja romaanin esipuhe osoittautuivat minulle kaikkein hämmentävimmäksi lukukokemukseksi tässä teoksessa. Kirjailija kertoo luoneensa uuden tyylilajin nimeltä etnofantastika. Esipuheessaan hän esittää jokseenkin niin, että muinaiset ihmesadut olisivat muunnellusti kertoneet todellisen elämän salatuista puolista, tässä ennen kaikkea initiaatioriitistä, miehuuskokeesta. Katkelma esipuheesta:

Miehuuskokeen opettajat olivat melkein aina miehiä toisesta kylästä, klaanista tai heimosta. He olivat valmistamassa miehiä ja isäntiä oman klaaninsa tai heimonsa tytöille, luonnollisesti myös omille tyttärilleen, kun näiden tuli aika läpäistä oma initiaationsa.
 
Bryžinski kirjoittaa saduista löytyvistä maininnoista, joilla kuvattiin peitellysti näitä miehuuskokeeseen liittyviä tehtäviä, jotka saattoivat olla todella rankkoja. Muistan miten kiwaipapualaisen heimon elämää tutkinut Gunnar Landtman mainitsee heimon initiaatioriiteistä, joita oli päässyt tarkkailemaan, mutta ei ala edes kuvaamaan niitä. Landtman myös kertoo kiwaipapualaisten monien uskomusten muistuttavan vanhoja suomalaisia kansanuskomuksia, mikä tavallaan saattaisi tarkoittaa luonnonkansojen tapojen olleen monelta osin samankaltaisia ympäri maailman! Bryžinski kertoo, että myös tytöille järjestettiin omat initiaatiotilaisuutensa. Kuulemma hallusinaatioita aiheuttavilla lentosienillä oli oma osuutensa ainakin poikain initiaatioissa. Oli niin tai näin olisi mielenkiintoista lukea kokonaan Bryžinskin pienoisromaani, sen katkelmakin on oikein innostava. Pertjan' Andju puolestaan kertoo esseessään Äidinkielen voima eli miksi ersäläiset tarvitsevat omaa Wikipediaa? ersänkielisen Wij kepedi -an (ersän kielellä ”voiman nostaja”) kehittämisestä ja painottaa, ettei ole olemassa Mordvan kansaa vaan pitäisi puhua ersistä ja mokšista.

Marilaiset: Osaston alusta löytyvä tuntemattoman tekijän Ylistyslaulu Markeloville kertoo Marinmaan presidentistä Markelovista, joka ei ole saanut marilaisten jakamatonta suosiota. Sitten seuraa Valeri Mikorin vuorimarilaisen lapsuudenkylän maisemiin opastava muistelontapainen kertomus Ensilumen hehku Sura-joen rannalla. Marinmaan ja Tšuvassian rajoilla sijaitseva energiateollisuutta hyödyttävä patoallas on hukuttanut alleen ison osan vuorimarien asuinalueista. Symboliikan hehkua siinäkin.Vladislav Samoilov kuvaa runoissaan lyhyin vedoin elämän iloja ja vastoinkäymisiä. Selviämiskeinoiksi hän tarjoaa kulkemista eteenpäin. Tatjana Otšejevan runot lennähtävät niittymarilaisina perhosina, punertuvina haavanlehtinä ja keimailevat kärpässieninä elämässä, joka on vain khaijjamilainen siivenräpäys. Vasili Pektejev kirjoittaa selkeästi kantaaottavia runoja marilaisuuden puolesta. Hänen poleemisten runojensa sijoittaminen valikoiman loppuun vastaa suunnilleen patarumpujen ja lautasten lyöntejä sinfonian lopussa. Onko esi-isien henki jättänyt Marinmaan vai vieläkö muinainen avaruus aukeaa uudella tavalla?

Kirjassa on 272 sivua, luin sen lävitse reilussa viikossa.

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Tyhjyys

Japanilaisen elokuvaohjaajan Yasujirō Ozun (1903 – 1963) hautakivessä on kuulemma kirjoitusmerkki, joka voidaan suomentaa sanalla tyhjyys

Tämä kirjoitus ei kerro Ozusta, se vain lähtee liikkeelle tästä hänen elämänsä ja kuolemansa yksityiskohdasta. En tiedä mitä em. kirjoitusmerkki idän kansoille tarkoittaa, puntaroin asiaa omien näkökantojeni sumentamana. Hyvä kirjoitus itämaisten ja länsimaisten uskonnonfilosofiain yhtäläisyyksistä löytyy netistä Kirkko ja kaupunki -lehden sivuilta.

Mitä tyhjyys minulle merkitsee? Lähden liikkeelle lähialueilta – Japanista siirryn ulkoavaruuteen. Ulkoavaruus koostuu pääosin tyhjyydestä. Ainakin näin maallikon mielestä. Kaikki ne planeetat ja muut taivaankappaleet pyörivät itsensä ympäri tyhjyydessä. Käsittääkseni valtaosa maailmankaikkeutta koostuu tyhjyydestä. Siellä ei ole mitään eikä siellä tapahdu mitään. Tämä näkemykseni ei ole mitään tähtitiedettä, se on minun käsitykseni asiain laidasta ja laitojen välistä.

Sikäli kuin olen ymmärtänyt, koostuu kaikki aine atomeista. Varmaan on vielä pienempiäkin osasia, mutta minun ajatukseni ilmaisemiseksi riittävät varsin hyvin atomit. Käsittääkseni nämä atomit koostuvat pääosin tyhjyydestä. Siellä tyhjyyden keskellä on protoneita ja neutroneja, reunoilla häärii elektroneja. Jos ne protonit, neutronit ja elektronit poistettaisiin, jäisi siis jäljelle pelkkää tyhjyyttä.

Ihmisen elämä koostuu oman persoonan lisäksi lähellä ja kaukana olevista muista ihmisistä – kuolleista ja elävistä – sekä muusta tilpehööristä, kuten huonekaluista. Niin ja astioista ja vaatteista ja eläimistä ja rakennuksista ja autoista. Paljon muustakin, jota pörrää ihmisyksilön elämän ytimen, siis sen oman persoonan ympärillä.
Siinä vaiheessa, kun ihmisyksilön elämä loppuu, hänen persoonansa muuttuu osaksi tyhjyyttä. Ehkä sen takia maailmankaikkeus laajenee...? Yhä kasvava joukko persoonallista tyhjyyttä laajentaa sitä.

Tyhjyyden osana ihmisen persoona lakkaa olemasta. Ainakin se lakkaa olemasta sen maanpäällisen hyörinnän ympäröimä. Elämä ei tietenkään lopu kuolemaan. Se hyörii sittenkin, vaikka joku persoona onkin joukosta poissa. Ihmiset, jotka ovat tunteneet pois lähteneen, muistavat hänet vielä pitkään. Jos ei muuten, niin koulukaverit-sivuston kuvista.

Jos koko ihmiskunta kuolisi pois kertarysäyksellä, niin jäisi kumminkin joitain eliöitä. Tai jos ei jäisi niitäkään, niin luultavasti jotain kasvun edellytyksiä tai edes elinkelvoton planeetta! Voi olla, ettei sillä planeetalla kukaan enää kävisi, mutta säästyisivätpähän nekin avaruusmatkarahat vaikka kotihoidontuen kaupunkilisään. Se ei olisikaan mikään pikkujuttu, sillä Maapallolle on mistä tahansa elinkelpoiselta planeetalta tosi pitkä matka. Miettiköön lukijakin mikä määrä pikkuhumanoideja niillä pesetoilla hoidettaisiin. Ja niistä vasta persoonia kasvaisi, kun kotona saisivat varttua! Tyhjyys ei saattaisikaan olla niin kalsea paikka, kun ne kotikasvatuksen saaneitten kersojen persoonat sinne pelmahtaisivat.

lauantai 8. syyskuuta 2018

Bjarmia-antologia

Ville Ropponen toimitti vuonna 2015 julkaistun pienen teoksen nimeltä Bjarmia-antologia, alaotsikkonsa mukaan kyseessä on Suomensukuisten vähemmistökansojen runoantologia. Koska kyse on usean eri kansan runoilijasta (yhteensä kahdeksan runoilijaa), on suomentajiakin useampi. Kirjassa mainitaan suomentajat Valeri Alikov, Sampsa Holopainen, Anniina Ljokkoi, Niko Partanen, Esa-Jussi Salminen ja Hanna Samola. Kirjan lopussa esitellään suomentajat. Runoilijat esitellään kukin oman osionsa aluksi. Bjarmia on kuulemma muinainen pohjoisenpuoleinen valtakunta, tässä sillä tarkoitettaneen meitä pieniä pohjoisia kansoja. Esipuheessa Ville Ropponen myös kertoo, että kirja on syntynyt runokiertueen myötä, monet runot on tarkoitettu esitettäviksi, mutta käy niitä myös lukeminen. Ropponen muistuttaa venäläisen elokuvaohjaajan Aleksei Fedortshenkon elokuvista Hiljaiset sielut ja Niittymarien taivaalliset vaimot ja pohdiskelee vähemmistökansojen elämää isovenäläisyyden puristuksessa. Ropponen kuvailee kirjan runoilijoita etnofuturisteiksi, tyyli yhdistää kansanrunoutta moderniin maailmaan.

Virolainen Jan Rahman (s. 1975) kirjoittaa eteläisen Viron võron sekä viron kielellä. Ja on kuulemma julkaistu runoja ja näytelmiä. Tämän valikoiman runot ovat hilpeän haikeita. Niissä Rahman mm. ottaa kantaa metsien puolesta avohakkuita vastaan.
Niittymarilainen Raisia Sungurova (s. 1987) asuu Jugrassa. Hänen runoissaan puhutaan rakkaudesta, vaan onpa mukana runoja, joissa puhutaan muustakin. Sain niistä muista itselleni enemmän.
Virolainen Aapo Ilves (s. 1970) kirjoittaa viron, võron ja setun kielillä. On julkaistu paljon runoja ja proosaa sekä laulujen sanoituksia. Hän opettaa runossaan suomalaisille Viron lähihistoriaa, kertoo Udmurtiasta, sen tytöistä ja mummoista.
Vuorimarilainen Valeri Mikor (s. 1960) on kuulemma tuottelias marintaja: Seitsemän veljestä, Sinuhe egyptiläinen jne. Hän asuu Helsingissä, on näköjään osallistunut venäjän kielen Saljut -oppikirjan laadintaan. Hänen runoissaan on hyvinkin etnofuturistinen asenne, marilaisuus nyky-Venäjällä ja maailmalla nousee esiin.
Karjalainen Santtu Karhu (s. 1967) kirjoittaa mm. aunuksenkarjalan kielellä. Häneltä on ilmestynyt suomeksi ja karjalaksi runovalikoima Hyvästit Karjala, terveh Petroskoi. Nyt lukemassani teoksessa esillä olevat muutamat runot tuntuvat jatkavan Venäjän karjalaisten kirjoittajien haikeaa hyvästijättöä äidinkielelleen ja muulle perinteelleen. Saunan seinissä on oksankohtia kuin tähtiä taivaalla, käy niitä sitten lukemaan – vähemmästäkin humaltuu.
Komilainen Nina Obrezkova (s. 1965) kirjoittaa naisellisen sensuellilla tyylillä. Hänen runonsa edustavat sitä kaunotaidetta, jossa muutamilla pehmeillä vedoilla luodaan kuva jostakin merkityksellisestä, kuten seuraavassa katkelmassa runosta Mummolle
Istut hiljaa rappusten päätyyn,
eteesi asetat väsyneet kätesi,
harmaantuneet hiuksesi – joskus kylmästä kuivat –
jotain kuiskaavat syksyn tuulelle.
Udmurtialainen Muš Nadi (s. 1976) kirjoittaa aluksi lyhyissä runoissa rakkaudesta. Kun suomentaja vaihtuu, runot pitenevät ja soivat sitten siihen etnofuturismin suuntaan. Runoilija hurmioituu udmurttimummojen euroviisuesityksestä.
Virolainen Contra (s. 1974) kirjoittaa viron ja võron kielellä runoja, joissa on etnofuturismin humoristista meininkiä ja menoa. Runojen säkeet saattavat soinnehtia kansanlaulujen ja -runojen tapaan. Eräässä pitemmässä runossa Jeesus deaktivoi elämänsä kuten feisbook-tilin. Parin viikon päästä hän päättää reaktivoida sen, mutta kaikki vanhat asetukset on poistettu, joten Jeesus ei saa yhteyttä niihin, jotka häneltä jotain pyytävät. Yhteydenottoja tulee paljon, sillä Jeesus hyväksyy kaikki kaveripyynnöt.

Kirjassa on 114 sivua. Sain sen lainaan Juankoskelta ja vietin sen seurassa pari päivää. Löysin kirjasta aikaisemman blogiarvion. Niin ja sekin vielä, että tällä kirjalla voin osallistua Ainon Sheferijm-blogin Tundran lumoissa -haasteeseen.