tiistai 19. syyskuuta 2017

Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri

Viipurilainen Ellinor Mend (1896 – 1952) suunnitteli, kirjoitti ja piirsi vuonna 1920 kuvakirjan nimeltä Punikkityttö ja jääkäriupseeri. Kirja julkaistiin suomennettuna vuonna 1982. Ruotsin ja suomen kieltä (sekä vähäsen saksaa) sisältävän teoksen suomensi tarvittavilta osin Päivö Taubert. Alusta löytyy itsensä Kustantajan laatima esipuhe Kuka oli Ellinor Mend? Siitä käy ilmi, että Ellinor Mend asui viime sotiin saakka Viipurissa, eli hyvin toimeentulevassa perheessä, piirsi ja kirjoitti tätä kirjaa ennen muitakin kuvakirjoja sekä harrasti ratsastusta ja oli innostunut autoista.

Punikkityttö ja jääkäriupseeri on nähdäkseni nuoren, varsin suojattua elämää viettäneen neitosen seikkailuhenkinen kertomus Suomen sisällissodan ajan Viipurista. Juuri sellaisen kerrontaperinteen esimerkkinä sillä on oma kiistämätön arvonsa. Kuvakirja osoittaa mielestäni sen, miten ulkopuolisena varakkaan perheen tyttö on voinut katsella katkeran ja verisen sodan vyöryä kaupungissaan. Sisällissodan aikaisen Viipurin katunäkymiä on kuvattu ulkonaisesti varmaan hyvinkin totuudenmukaisesti, mutta selkeästi ylhäältä päin, voittaneen osapuolen kannalta. Voin kuvitella, miten kirjan tekijä on toisinaan uskaltautunut kaduille vilkuilemaan mitä siellä tapahtuu ja taltioinut näkemiään ja kuulemiaan sittemmin kuvakirjaansa. Katunäkymät sisältävät kiintoisia yksityiskohtia. Sisäkuvat säätyläiskodista eivät hehku ylenpalttista loistoa, mutta poikkeavat silti merkittävästi köyhän perheen tumman tuvan ankeudesta. Kuvakirjassa kuvattu murha ja yksittäiset teloitukset ovat valitettavasti vain pieni osa Viipurin kevään 1918 julmuuksista. Haluan uskoa, ettei Ellinor Mend tiennyt ihan kaikista kauheuksista, joita hänen kotikaupungissaan tapahtui.

Mielenkiintoinen kirjanen, hyvä, että se on julkaistu. Pienen kertomuksen ja sen esitystavan kautta avautuu ikkuna menneeseen maailmaan ja ehkä myös siihen, miten ihminen suhtautuu yhteiskunnassa tapahtuvaan kuohuntaan, milloin se ei kovin läheisesti kosketa hänen omaa elämänpiiriään. Kustantajan esipuheessa mainostama kertomuksen sisältämä (itse)ironia suuntautuu mielestäni lähinnä oman lähipiirin elämäntapaan ja asenteisiin, minua se ei erityisemmin vakuuttanut enkä kaikilta osin ymmärtänyt sen tarkoitusta.

Kirjassa on 109 sivua. Lukaisin sen tuossa aamulla.

Kirjan on lukenut myös Paula sekä Koivistoinen.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Immi Hellén: Punaposki, kultasuu

Immi Hellén (1861 – 1937) kirjoitti paljon lastenrunoja, jotka ovat teknisesti korkeatasoisia ja jotka näennäisestä helppoudestaan huolimatta sisältävät runosta toiseen toistuvia kasvatuksellisia arvoja, jotka arvot pohjautuvat kristilliseen lähimmäisenrakkauteen, vaatimattomuuteen ja luonnollisuuteen. Hellénille ei olisi tarvinnut kertoa, että lasten kasvatukseen kuuluvat rajat ja rakkaus. Hellénin runot ovat minulle tulleet osin huomaamattani niin tutuiksi, että tuntuu kuin olisin kuullut niistä valtaosan, vaikka en muista niitä koskaan erikseen lukeneeni. Nytpä sitten luin kauniin lastenrunoja sisältävän valikoiman nimeltä Punaposki, kultasuu kuvailevana alaotsikkona oikeutetusti Runoaarteita. Kirjan kuvituksena on käytetty vanhoja kiiltokuvia, mikä saattaa harhauttaa lukijan pitämään luettavaa pikku hymyllä kuitattavissa olevana satuiluna. Aikuisen lukijan onkin nähtävä jonkin verran vaivaa kurkistaakseen runojen satuverhon taakse. Kirja ilmestyi vuonna 2000. Minä ostin kirjan toisen painoksen kierrätyksestä kahdella eurolla.

Useimmat suomalaiset tuntevat virren 971, joka alkaa sanoilla Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Sanat ovat Immi Hellénin, runo on nimeltään Enkeli ohjaa. Runon viidennessä säkeistössä sanotaan seuraavasti:

Ja syntikin mustia
verkkoja vaan
on laajalle laskenut
korpehen maan.

Virsikirjasta tätä säkeistöä ei löydy, muutenkin synnistä puhuminen on ihmiselle nykyään aika vierasta. Kaikkihan sitä tekevät. Se käy kuin hengittäminen. Hellénin runojen maailmassa lasta ohjataan karttamaan vääriä valintoja ja pyrkimään hyvään. En tiedä miten tämä nykyään toteutetaan varhaiskasvatussuunnitelmissa. Runoissa on myös viekkaita ja riitaantuvia hahmoja, ihan kuten nykypäivän animaatioelokuvissakin, siinä mielessä Hellénin runot eivät kuvaa pelkkää päivänpaisteista kukkaketoa. Kettu jahtaa jäniksiä ja naapureiksi päätyvät varikset ja harakat sättivät toisiaan. Mutta koti kuvataan yleensä idyllisenä paikkana, jossa lapsi saa kasvaa turvassa. Hellénin runoissa rakennetaan sitä perusturvallisuuden maailmaa, jota pidetään kaikille ihmisolennoille tärkeänä. Kylmästi ajatellen kaikki turvallisuus on vain illuusiota, toisaalta voi miettiä millaisia yksilöitä kasvattaa maailma, josta se turvallisuuden illuusiokin on purettu pois.

Merkittävä teema Hellénin runoissa on leikki, satu, uni, miten sitä nyt nimittääkin, minusta saman asian eri puolia. Mielikuvitusmaailmaa pidetään usein lapsen maailmana. Näyttää se silti maistuvan taiteilijallekin tuottaen kauniin runollista tekstiä:

Kutsuu satujen saari
kaikkine ihmeineen.
Tarujen toivonkaari
viittoo ylitse veen.

(Purjeeni valkeat väikkyy)

Kirjassa on 178 sivua. Viimeisellä sivulla on kiiltokuvassa enkeli orvokkien keskellä. Aloin lukea kirjaa tänä aamuna viideltä ja sain sen lukaistuksi parahiksi ennen kymmentä vaille kahdeksan aamuhartautta. Kiva kirja, lukekeepa työkii!

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Pilvivene – Larin Parasken runoja lapsille

Juminkeon julkaisu nro 44 on inkeriläissyntyisen folkloristin Mirja Kemppisen toimittama pieni runokirjanen nimeltä Pilvivene, alaotsikkona Larin Parasken runoja lapsille. Vuonna 2004 ilmestyneen kirjan alusta löytyy Mirja Kemppisen lyhyt kuvaus Larin Parasken elämästä.

Larin Paraske (1833 – 1904) syntyi inkeriläiseen orjaperheeseen. Hän muutti avioliiton myötä Karjalan kannakselle ja vapautui siten maaorjuudesta. Paraske tuli 1850-luvulla tunnetuksi runonlaulajana. Myöhemmin hänestä tuli runonlaulun ikoni Suomessa. Tämä ei tehnyt hänestä varakasta vaan Paraske kuoli köyhänä. Larin Paraske oli inkerikko, hän ei siis kuulunut kumpaankaan tuon ajan Kannaksen tärkeimmistä heimoista, ei äyrämöisiin eikä savakoihin. Ortodoksiseen uskontokuntaan kuuluvia inkerikkoja asui myös Kannaksella. Lukemissani runoissa joskus tuohukset palavat, mutta muutoin ei kirkkokunta nouse niissä esille.

Lukemani kirja löytyi kirjaston lanu-osastolta. Aivan ilmeisesti runot on valittu lapsilukijoita silmällä pitäen. Luultavasti myös sanamuotoja on helpotettu nykylukijalle. Siitä huolimatta vaikeusastetta riittää ihan kivasti aikuisellekin lukijalle. Varsinkin mikäli oletetaan, että runoista voisi nauttiakin eikä pelkästään häthätää ymmärtää. Näissä runoissa on helpotteena aikuiselle lukijalle se, että ainakin jotkut niistä ovat toisintoja tai jotain vastaavia omia sovituksia, joitten jokin toinen versio on jopa minullekin tuttu. Esimerkiksi Aleksis Kiven romaanissa Seitsemän veljestä (v. 1870) laulellaan juomalaulua Elettiinpä ennenkin vaikk' ojan takan' oltiin. Tämän runosen eräs versio löytyy tästäkin kirjasta nimellä Elettiin ennen meillä. Runossa: ojan puita poltettiin, syötiin ojan kalloi, ojan vettä keitettiin. Kun taas Kiven romaanissa: ojapuita poltettiin ja ojast' oltta juotiin.

Luomisruno sisältää mielenkiintoisen toisintokimaran. Alussa kuvataan pääskylintua, joka etsii paikkaa mihin munia munasensa, mutta löytää vain sotilaivan, jonka kannelle pyöräyttää kultaisen munansa. Tämä kuvaus soi samoilla aallonpituuksilla Kalevalan luomiskertomuksen kanssa, jossa sotka pyöräyttää munan luoden maan kuoren. Tämän jälkeen Jumala tuo suuren tuulen ja ves'satteen, joka kaataa pesän ja munat joutuvat veteen. Sekä laiva (vrt. arkki) että munien uittaminen sopivat yhteen Raamatun vedenpaisumuksen kanssa. Lopuksi pääsky käy sepällä teettämässä raudasta ja pihlajasta haravan, jolla sitten haravoi vedestä palasia munista: valkuaisesta tulee kuu ja ruskuaisesta tähti. Vedestä haravointi käy yksiin Lemminkäisen äidin toimenpiteitten kanssa Tuonelan joella ja eiköhän taivaankappaleitten syntykin mene samankaltaisia latuja kuin Kalevalan luomiskertomuksessa.

Luultavasti olisi Larin Parasken runojen lukeminen ilman helpottavaa tekstinmuokkausta ja ilman sanastoapuja hieman turhan vaativaa. Mutta näillä avuilla tämmöinen 75-sivuinen teos tuli minulta luettua sunnuntaisen aamun aikana.

Tämä pieni kirjanen on luettu myös blogissa Kaikkea kirjasta.

lauantai 16. syyskuuta 2017

K. A. Gottlund: Ruotsin suomalaismetsiä samoilemassa

Innokas Suomen kielen vaalija ja suomalaisen kansanperinteen tallentaja Carl Axel Gottlund (1796 – 1875) teki vuonna 1817 kolme kuukautta kestäneen matkan Ruotsin keskiosissa sijaitseville metsäisille seuduille, joilta hän tahtoi löytää nk. metsäsuomalaisten jälkeläisiä. Tältä matkalta Gottlund kokosi laajan aineiston, josta julkaistiin lopulta ainoastaan hänen matkapäiväkirjansa Dagbok öfver dess resor på Finnskogarna i Dalarne, Helsingland, Vestmanland och Vermland år 1817. Tarkkaa julkaisuvuotta en saanut selville, tekstin perusteella vaikutti siltä, että lukemani suomennoksen pohjana on ollut 1870-luvulla julkaistu versio, sillä Gottlund parissa paikoin muistelee paljon retkensä ajankohtaa myöhempiä asioita. Vuonna 1928 ilmestyi suomennos Ruotsin suomalaismetsiä samoilemassa, alaotsikoltaan Päiväkirjaa vuoden 1817 matkalta. Suomennoksen laati Väinö Salminen (1880 – 1947). Hän kirjoitti suomenkielisen laitoksen esipuheen sekä kirjan lopusta löytyvät suomentajan laatimat selitykset ja lisäykset. Paikoitellen päiväkirjaa on suomennoksessa lyhennelty.

Alkujaan ruotsinkielinen Gottlund oli oppinut suomea ja tallentanut nuorena kansanperinnettä kotipaikkakunnallaan Juvalla, eteläisessä Savossa. Gottlundin matkakirjan suomennoksen selitysosiossa Salminen kertoo miten opiskellessaan Upsalan yliopistossa Gottlund oli kirjoittanut pitkän kritiikin saksalaisen Friedrich Rühsin teoksesta Finland und seine Bewohner (vuodelta 1809), jonka tiedot metsäsuomalaisten osalta ovat kuulemma pääosin peräisin Henrik Gabriel Porthanin kirjoituksesta Om de på svenska sidan boende Finnar (vuodelta 1793). Halu tarkastaa Rühsin kirjassa esitettyjä tietoja, kiinnostus kansanperinteeseen, vanhaan suomalaiseen mytologiaan ja suomen kielen historiaan ja kielen muuntumiseen innoittivat Gottlundin lähtemään kesällä 1817 matkalle. Hän tahtoi selvittää missä määrin muusta Suomesta eristyksissä eläneitten metsäsuomalaisten piirissä olisi säilynyt tietoa mm. vanhoista kansanrunoista ja loitsuista. Hän teki matkan isänsä myöntämien varojen turvin.

Ennen matkaansa Gottlund oli saanut kuulla ristiriitaisia lausuntoja siitä, puhuivatko aikoinaan Ruotsiin uutisasujiksi muuttaneitten suomalaisten jälkeläiset enää suomea. Jotkut kertoivat suomen kielen taidon heiltä kokonaan unohtuneen. Ensimmäisellä kohtaamisellaan ”metsäsuomalaisten” kanssa Gottlund kertoo havainneensa suomalaisaksentin ruotsia puhuvien rautaruukin työläisten puheessa, vaikka miehet väittivätkin suomen kielen puheenparren heiltä kokonaan kadonneen. Vasta kun Gottlund itse puhutteli vanhempaa miestä suomeksi, uskaltautui mies käyttämään omaa äidinkieltään, suomea. Kävi ilmi, että muutkin seurueen suomalaistaustaiset puhuivat suomea puhtaammin ja virheettömämmin kuin Gottlund itse puhui. Miehet kertoivat ruotsalaisten pappien väittäneen, ettei heidän mongerrustaan Suomessa enää ymmärrettäisi. Lisäksi suomen kielen puhujia ja yleensä suomalaisia uutisasujia oli miesten kertoman mukaan suorastaan vainottu ja hätistelty pois uusilta asuinpaikoiltaan Ruotsissa. Niinpä metsäsuomalaisten jälkeläiset olivat oppineet pitämään salassa suomen kielen taitonsa ja puhuivat suomea vain silloin kun ruotsalaiset eivät olleet kuulolla. Paikalliset viranomaisetkaan eivät välttämättä tienneet heidän suomenkielisyydestään.

Gottlund havaitsi, että useimmat Ruotsin metsiin muuttaneista olivat murteen ja jälkeläistensä perimätietojen perusteella lähtöisin pohjoisesta Savosta. Jonkin verran Gottlund tapasi muualtakin lähteneitten jälkeläisiä. Pääsyynä muutolle oli ollut pakolaisuus – monet olivat lähteneet Suomesta sotien riehuessa kotiseuduillaan. Gottlund sai selville, että suomalaisia oli muuttanut Ruotsin metsäseuduille vuosisatojen aikana, varhaisimmat 1500-luvulla, ehkä aikaisemminkin. Jotkut väittivät asuinseuduiltaan löytyneen muinaisia asuinpaikkoja pakanuuden ajalta. Mutta tulijoita oli riittänyt vielä 1700-luvun alkupuolellakin. Minua yllätti lukea, että jotkut metsäsuomalaiset olivat pitäneet yhteyttä entiseen kotimaahansa. Varsinkin heidän joukostaan sotilaiksi valitut olivat saaneet nähdä Suomea ihan paikan päällä ja pitempiäkin aikoja. Myös paluumuuttajia oli joukkoon mahtunut.

Koska Gottlundin matka oli tieteellinen tutkimusretki, ovat päiväkirjan kuvaukset paikoin puuduttavaa paikkakuntakohtaista luetteloa suomalaislähtöisistä asukkaista, heidän sukutiedoistaan sekä muisteloistaan. Gottlund kirjasi merkillisen tarkasti ylös mitä hänelle tarjottiin ruuaksi taloissa. Tärkeinä ruokina toistuvat kuoripiimä ja pettuleipä. Suomalaismetsien väestö oli köyhää. Niinpä sianlihaa saadessaan Gottlund mainitsee siitä lähes hämmästellen. Viinaa tarjottiin siellä täällä. Tältäkin osin Gottlund täytti tiedemiehen kriteerit, sillä hän ei käyttänyt alkoholia, mitä pidättyvyyttä hänen tapaamansa väki ihaili. Yöpyminen tapahtui taloissa tai ehkä vielä useammin tallin ylisillä. Sänkyjä oli vain rikkaammalla väellä eikä niitä aina vieraalle riittänyt vaan Gottlund saattoi paremmassakin kortteerissa viettää yönsä esim. pöydällä maaten.

Matka oli vaarallinen, Gottlund vaelsi toisinaan pitkiä erämaataipaleita jalan, usein yksin, jolloin hän saattoi joutua eksyksiin synkillä saloilla tai vajota vetelään suohon. Saappaitten kulumisesta kertominen tuntuu luonnolliselta. Myös rosvot vaanivat yksinäistä matkamiestä, joka oli kuitenkin varustautunut pistoolilla ja sapelilla. Omat vaaransa tutkijan tielle asettivat nuoret neitoset, jotka kiinnostuneina ottivat vastaan ylioppilas-tulokkaan.

Olisi tosi kiva laittaa tähän joku näyte niistä teksteistä, joita Gottlund matkoiltaan löysi. Jonkin verran mainintoja on kirjassa, mutta mm. Gottlundin löytämää sampo-myytin selitystä ei Salminen ole raaskinut selitysosioon sisällyttää. Niinpä tipautan loppuun pätkän laulusta, jota Gottlundille oli esittänyt (sen sisältöä ymmärtämättä!) muutoin puhtaasti ruotsinkieliseksi kasvanut nuorimies nimeltä Olli Lassenpoika:

Mitäs minä huolin kuin juon ja laulan,
Paan minä käteni ystävän kaulaan jne.”

Hän oli sitä kuullut laulettavan Björnmåsassa Svärdsjön suomalaismetsillä, missä hän oli palvellut renkinä. Joka säkeistön lopussa toistuivat sanat: ”lipasooko se syväntäis.”

Eikö olekin hämmästyttävää lukea itäsavolainen aksentti tuosta sanasta syväntäis. Kaksisataa vuotta sitten suomea taitamattoman ulkoa opettelemasta laulusta!

Kovasti kiinnostaisi lukea enemmän näitä Gottlundin teoksia, mutta mihin mahtaa aikani riittää? Ehkä tuosta sampo-myytistä otan selvää, kun olen itsekin sille oman selitykseni kehitellyt.
Kuopion Linnanpellon kaupunginosasta löytyy kokoojaväylä nimeltä Gottlundinkatu. Kuva on otettu Gottlundinkadun ja Kalevalankadun risteyksestä.

Kirjassa on 256 sivua. Lueskelin sen läpi noin viikossa.

perjantai 8. syyskuuta 2017

Väinö Linna: Musta rakkaus

Väinö Linna (1920 – 1992) kirjoitti vuonna 1948 ensimmäisen kerran julaistun romaanin Musta rakkaus. Luin vuonna 1957 ilmestyneen tekijän uusiman laitoksen, joten on paha mennä sanomaan, miltä osin lukemani teos vastaa alkuperäistä romaania. Tällaiseen pohdiskeluun on aihetta, koska vuonna 1957 valmistui Edvin Laineen romaanin pohjalta ohjaama, Juha Nevalaisen käsikirjoittama elokuva Musta rakkaus. Elokuvan pääosia esittävät Eeva-Kaarina Volanen, Jussi Jurkka ja Edvin Laine. Varsin onnistunut toteutus on elokuva ja hyvin pitkälti uskollinen nyt lukemalleni romaanille. Elokuvassa on romaanin nähden yksi merkittävä muutos sekä pari merkittävää lisäystä tärkeitten tarinanpalasten osalta. Toista tarinanpalasta esittää mehevällä tavalla Veikko Sinisalo.

Musta rakkaus sijoittuu Tampereelle. Ajankohta voisi hyvin olla se, jolloin romaani ilmestyi ensi kertaa, mutta esim. viittauksia vasta päättyneeseen sotaan en pannut merkille. Tarinan keskushahmoja on kolme: Arttu, tehdastyöläinen leskimies, Marjatta, hänen melkein täysi-ikäinen tyttärensä ja Pauli, nuori opiskelija teknillisestä koulusta. Paulin vanhempien kuoltua hänen setänsä elättää nuorukaista ja maksaa hänen opiskelunsa.

Pauli on kovettanut itsensä ja kasvattanut itselleen ylpeältä ja sulkeutuneelta vaikuttavan ulkokuoren, jonka alla sykkii voimakkaana toive onnesta. Sulkeutuneisuus on tehnyt Paulista yksinäisen, hän elää omien, painostavien ajatustensa parissa, odottaen valmistumistaan tekusta ja vapautumistaan setänsä huollettavana elämisestä. Paulin ylijännittynyt moraali luo jännitteen koko romaanille ja sen tapahtumille. Sillä Pauli kohtaa Marjatan, nuoret alkavat arastellen seurustelun ja rakastuvat nopeasti. Pauli nousee rakkauden tunteen siivin korkealle, niin korkealle, että hän alkaa epäillä tilanteen todellisuutta. Hänen epäilynsä ja korkeat moraaliset periaatteet rikkovat idyllin. Romaanissa seurataan kykeneekö Pauli hyväksymään toisten heikkouden, saati sitten omansa. Paulin sisällä myllertävät hurjat tunteet, jotka lyövät välillä rankasti yli äyräitten, kuten seuraavassa näytteessä:

Hän näki tällä hetkellä koko maailman vihollisenaan. Hänen mielestään tuo maailma oli ollut kelvoton häntä kohtaan, ja hän aikoi panna sen polvilleen. Ei hänellä mitään tarkempaa menettelyohjelmaa ollut, mutta päätös oli vankka. ”Työt moiset teen. En tiedä vielä mitkä, mutta niitä maa kauhistuu.”

Niin romaani kuin siitä tehty elokuva ovat mielestäni hyvin voimakkaita ja pelottavan uskottavan tuntuisia kuvauksia, joissa korostuu nuoren yksinäisen miehen intohimoinen kamppailu tavoitellun onnen ja sitä hänen käsistään raastavan todellisuuden välillä. Pauli on samaa sarjaa Goethen nuoren Wertherin kanssa, olkoonkin, että Paulin epätoivosta iso osa rakentuu hänen omista peloistaan. Pauli pelkää häpeää, tunne on varmasti tuttu lähes kaikille nuorille, mutta Paulin kohdalla se kahlitsee hänen luottamustaan toisiin ihmisiin ja johtaa kohtalokkaisiin virheliikkeisiin, joita hänen jäykkä kunniantuntonsa ei anna peruuttaa, vaikka mieli tekisi.

Niin elokuvan kuin kirjankin hahmoista lämpimin on Arttu, joka isänä tekee kaikkensa tyttärensä onnen eteen, mutta kompuroi ratkaisevalla hetkellä. Toisaalta – ratkaisu ei ole yksin hänestä kiinni, asiat etenevät Mustassa rakkaudessa synkästi kuin juna seinään, kiskoilta kun ei niin vain hypähdetä. (Älkää kysykö miksi se seinä olisi kiskoilla!)

Kirjassa on 213 sivua, sen lukemiseen kului peräti neljä päivää.
Sekin vielä, että muita romaanin lukeneita ovat mm. seuraavat bloginpitäjät:

maanantai 4. syyskuuta 2017

Kalle Päätalo: Susipari

Kalle Päätalo (1919 – 2000) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun näytelmän nimeltä Susipari. Kyseessä on draamaakin sisältävä komedia, jossa on seitsemän näytöstä (tai kohtausta).

Päätalon näytelmä sijoittuu vuoden 1960 tienooseen, Koillismaan kairoille, jossa laajat maa-alat käsittävä seurakunta saa uuden kirkkoherran. Hengenmies on myös toiminnan mies ja ottaa tehtäväkseen seurakuntansa siirtämisen uneliaisuuden ajasta uuteen aikaan. Hän ajaa vahvasti nuorison piiriin urheiluharrastusta saaden pojatkin tulemaan kirkkoon. Juureva sarka kynnettäväksi ovat seurakunnan rippikoulua käymättömät aikuiset sekä ”susiparit”, joita nykyään kutsuttaisiin avoliitossa eläjiksi. Kaikille taloille ei johda edes tietä, mutta kirkkoherra vierailee syrjäisillä kolkilla houkuttelemassa ja kannustamassa harhaavia lampaita seurakuntansa yhteyteen. Samaan aikaan itärajan yli on pitäjään jolkotellut kaksi sutta, joita poromiehet ahdistelevat.

Janne Tervamaa ja Saimi Tykky elävät pienessä talossaan neljän alaikäisen lapsensa kanssa. He ovat näytelmän susipari. Monelta osin ennalta aavistettava juoni kieputtaa varsinkin Jannea kovassa jaakopinpainissa kirkkoherran ja omien kovettuneitten asenteittensa kanssa. Saimi olisi avioliiton kannalla. Kirkkoherra on painimiehiä ja osaa muutenkin pelata korttinsa täydellisesti. Ratkaisu on kuitenkin lopulta Jannen omissa käsissä.

Olen kaksi kertaa yrittänyt lukea Kalle Päätalon teoksia ja molemmilla kerroilla mielenkiintoni lopahti jo alkuvaiheissa. Luultavasti koska hänen romaaninsa ovat niin paksuja. Tarkoitan kooltaan. Tässä näytelmässä on sellaisia maalaiskomedian piirteitä, jotka kenties toimivat näyttämöllä, jossa asioita ei ole hyvä esittää liian nopeasti, mutta luettuna juurevuutta oli paikoin niin että korvista tursui. Hyvänä puolena ovat kuitenkin dialogin runsaus (onhan kyse näytelmästä!) ja sepitteen suppeus. Pidin myös nykyaikaa edustavista hahmoista, jotka kevensivät kansankomedian ”lupsakkuutta”.

Laitan tähän näytteen tekstistä. Janne kertoo kirkkoherralle uskostaan Jumalaan seuraavaan tapaan:

Uskon ja en... Se on missä tilassa millonkin joutuu elämään. Isävanha sitä aina torotti, että kyllä jonku isomman voiman täytyy olla olemassa. Ihmisen väkevyys ja viisaus kun ei aina riitä.

Tällaiseen viisauteen voisi vielä lisätä, että ihmisen väkevyys ja viisaus se nykyisinäkin aikoina voi saattaa ihmiset tekemään sillä väkevyydellään ja viisaudellaan sellaista, että se vetää kättä ristiin täällä kaukana Keltaisen meren rannoiltakin.

Olen iloinen, kun sain luettua yhden Kalle Päätalon kirjan läpi. Tiedän että hän on monien suomalaisten suosikkikirjailija. Tässä kirjassa on 144 sivua ja kaikkiaan lukeminen vei minulta kolme päivää.

torstai 31. elokuuta 2017

August Ahlqvist: Muistelmia matkoilta Wenäjällä 1854 – 1858

Kuopiolaissyntyinen tutkimusmatkailija, kieltentutkija ja runoilija August Ahlqvist (1826 – 1889) teki runonkeruu- ja kieltentutkimusmatkoja Venäjälle 1850-luvulta lähtien. Hän kirjoitti vaikutelmia matkoiltaan Suomi-aikakauskirjaan ja Suometar-lehteen sekä Helsingin Yliopiston konsistoriolle. Nämä matkakuvaukset julkaistiin yhtenäisenä kirjana vuonna 1859 ja vuonna 1986 ilmestyi uusi painos nykyaikaisella kirjasinlajilla ja kieliasultaan jonkin verran korjailtuna – mm. w:tä muistuttava fraktuurakirjain on korvattu v-kirjaimella paitsi nimissä. Kirjaa on elävöitetty kuvilla, jotka ovat peräisin myöhemmiltä matkoilta. Ahlqvistin teosta Muistelmia matkoilta Wenäjällä 1854 – 1858 pidetään ensimmäisenä suomenkielisenä matkakirjana.

Kirjan alusta löytyy Ilmari Vesterisen uutta painosta varten kirjoittama johdanto otsikolla August Ahlqvist Venäjällä. Vesterinen kertoo Ahlqvistin tutkimustyön merkityksen säilymisestä ja hänen joittenkin johtopäätöstensä liiasta suoraviivaisuudesta. Omassa tekstissään Ahlqvist samalla tapaa oikoo häntä aiempien tutkijoitten teoksissaan esittämiä tietoja. Vesterinen tekee selkeästi ja suppeasti selkoa nykytietämyksen (1980-luku) ja Ahlqvistin käsitysten eroista.

Matkakirjassaan August Ahlqvist kertoo huomioistaan neljällä matkallaan, joista ensimmäinen suuntautui lähialueille: Ahlqvist keräsi runolauluja, sananlaskuja, arvoituksia sekä murretietoa Karjalan Kannakselta vuonna 1854. Minua kiinnostavin huomio liittyy kahden kannakselaisen kansanosan äyrämöisten ja savakoitten esiintymiseen Kannaksella. Ahlqvist havaitsi, että vanhakantaista murretta puhuvat ja vanhan perinteen mukaan pukeutuvat äyrämöiset olivat pääasiallisena väestönä kolmessa kunnassa, nimittäin Raudussa, Sakkolassa ja Pyhäjärvellä. Muutaman kunnan alueella kulki jakolinja ja läntinen Kannas oli uudenaikaisemmin pukeutuvien ja uudempaa kannakselaismurretta käyttävien savakoitten aluetta, varsinkin Koivisto ja Viipuri. Selitys oli 1600-luvulla Tverin Karjalaan siirtyneiltä ortodoksisilta karjalaisilta tyhjiksi jääneet alueet, joille oli muuttanut savolaisia, jotka sitten olivat karjalaistuneet, mutta eivät ihan äkrämöisiksi asti.

Tämän matkansa jälkeen Ahlqvist teki samankaltaista tutkimustyötä Inkerissä ja vietti aikaa myös Virossa. Valitettavasti näiltä matkoilta hän ei pitänyt päiväkirjaa, joten matkoista ei ole laajempia mainintoja tässä teoksessa.

Seuraava matka suuntautui Aunuksen Karjalaan vuonna 1855. Aunuksessa Ahlqvist oli jo tekemisissä venäläisten kanssa, matka kävi hänelle oppiretkestä Venäjällä matkustamiseen. Hän jatkoi runonkeruuta, mutta keräsi myös kielitietoja, kuten sanastoa vepsän kielestä. Vepsän kielen tutkimuksen parissa Ahlqvist kertoo kohtaamisesta erään vanhan papin kanssa. Pappi pyrki auttamaan Ahlqvistia käännöstyössä ja muistiinmerkinnässä, mutta repesi heti alkuun ryyppäämään aivan hillittömästi. Ahlqvistin asiallisen pidättyvä, lähes virkamiesmäinen kuvaus miehen käyttäytymisestä sai minut melkein tukahtumaan nauruun. Ahlqvist pääsi apuristaan eroon vaihtamalla äkkiä paikkakuntaa. Toisen paikkakunnan apupappi osoittautui myös ryypyn mieheksi, mutta kykeni hoitamaan hommansa ja nautti yhteisönsä sekä Ahlqvistin arvostusta.

Kolmas ja neljäs Ahlqvistin matkoista suuntautuivat syvälle Venäjänmaalle. Vuosina 1856 ja 1857 hän tutki suomen sukukieliä ja niitä puhuvia kansoja Kazanin kaupungin ympäristössä, mikä tarkoitti laajaa aluetta. Kazan toimi lähinnä tukikohtana ja levähdyspaikkana. Tutkimuskohteina olivat tšuvaššit, tšeremissit (= marit) ja mordvalaiset. Ahlqvist kokosi tietoa näitten kansojen kielestä ja kulttuurista, heidän runojaan, arvoituksiaan ja faabeleitaan. Eräänä tutkijan itsensä mielestä merkittävänä seikkana nousee esiin sukukansojen kevätuhri Keremetille, epäjumalalle. Kylien miehet uhrasivat keväisin uhrilehdoissa kotieläimiä Keremetille hyvän sadon toivossa. Myös vainajia muistettiin, jotteivät he tulisi kummittelemaan eläville.

Vuonna 1858 Ahlqvist jatkoi matkaansa Kazanista Siperiaan, jossa hän tutki pääasiassa voguleja ja ostjakkeja. Siperiassa Ahlqvist matkasi syksyllä sekä talvella, jolloin käytettävissä olivat jäätiet suurilla Ob ja Irtysh -joilla. Jonkin verran hän kulki syksyllä myös jalan ja sai oppia, että vogulit tarkoittavat kuivalla maataipaleella kulkua sellaisen seudun halki, jossa ei tarvitse kahlata vyötäisiään myöten suossa, polvet sen sijaan voivat kastua. Tämän matkan kuvailussa huomiotani herätti se, että Siperia näyttäytyy rauhallisena seutuna, jossa ihmiset ovat luottavaisia ja luotettavia niin että seudulla asuvat venäläisetkin tuntuivat Ahlqvistista jotenkin rehdimmiltä kuin venäläiset vaikkapa Kazanin seuduilla.

Ahlqvistin matkakirja 1850-luvulta sisältää monella tapaa mielenkiintoista tietoa. Toisaalta vasta tekeytymässä oleva suomen kieli ei ole kaikistellen sujuvaa luettavaa. Kaikkia käsitteitä ei ollut vielä tuolloin olemassa suomen kielellä, joten Ahlqvist luo sanoja, joilla pyrkii kuvaamaan asioita ja ilmiöitä. Tämä sai minut monia kertoja aprikoimaan mistä oikein oli kysymys. Johdannossaan Ilmari Vesterinen onneksi selventää joitakin erikoisuuksia, mm. nahkaotus tarkoittaa turkiseläintä ja sana karva tarkoittaa väriä. Onnennettu tarkoittanee muuten ontoksi koverrettu (esim. kanootista). Matkat on ilmoitettu virstoissa ja rahayksikkö esim. ilmaisulla kop. hop. (= kopeekkaa hopeassa?). Usein Ahlqvist kuvailee sanallisesti esineitä tai ilmiöitä, joista minun oli todella vaikea saada käsitystä, joten luin sujuvasti läpi tällaiset tai koetin katsella kuvasivuilta apuja, joita joskus löytyikin.

Ison osan kuvauksesta muodostavat Ahlqvistin harmistumiset erilaisiin kohtaamiinsa vastoinkäymisiin. Toisinaan se kuulostaa juoruilulta, mutta ajoittain myös virkistää lukijaa. Kohtaamistaan kansoista Ahlqvist esittää omia näkemyksiään, joissa kenties on rivien välistä luettavissa kaipuu tuttuihin kotiympyröihin. Kielitieteelliset seikat Ahlqvist enimmäkseen säästää tieteellisiin julkaisuihin, tosin joitakin näytteitä hän lukijalle tarjoaa.

Kirjassa on 311 sivua ja luin sen läpi kuudessa päivässä. August Ahlqvist tunnetaan runoilijana nimellä Oksanen ja hänelle on nimetty kunniakuja synnyinkaupungissaan Kuopiossa runoilijanimensä mukaan.