sunnuntai 18. elokuuta 2019

Messussa Mäntyrannan kesäteatterissa

Olen ollut viime aikoina melko sosiaalinen. Viime viikonloppuna kävin katselemassa puolisen tuntia jalkapalloa Kuopiossa Kettulanlahden kentällä. Siellä pelattiin 55+ sarjan jalkapallon Suomen mestaruus lopputurnausta. En tuntenut ketään pelaajista. Menin suoraan VIP-katsomoon, jossa oli parhaimmillaan kolme ihmistä, vaikka sinne olisi tunkemalla sopinut tusinan verran. Sieltä saattoi hyvin seurata kahta peliä yhtä aikaa. Aloin ihmeekseni kommentoida pelejä erään katsojan kanssa. Hänelläkin oli mustat verkkarit. Kutsun huvikseni Halpahallista hankittuja verkkareitani Kiffenin verkkareiksi. Kävi ilmi, että satunnainen juttukaverini oli Kiffenin miehiä. Hän kertoi pelaavansa vielä kakkosdivisioonassa, vaikka olikin jo 68-vuotias. Hienoa, eikö totta! Ja minä kun olen kymmenen vuotta nuorempi enkä jaksa juosta enää ollenkaan. Mutta hienoa, että jonkinlaista keskustelua sukeutui. Kiffenin miesten kesken.
Tänään kävin Siilinlahden rannalla sijaitsevassa Mäntyrannan kesäteatterissa Siilinjärven seurakunnan järjestämässä ulkoilmamessussa. Oli tuulinen, mutta aurinkoinen keli, ihmisiä oli koolla varsin paljon. Aiheena oli luomakunta. Esitettiin luomiskertomus, pehmoeläimet olivat läsnä. Sitten puhui pappi. Hän sanoi, että Jumalankin voi nähdä eräänlaisena mielensäpahoittajana. Kesäteatterissa oli esitetty tänä kesänä Mielensäpahoittajaa. Pappi arveli, että varmaan Jumala usein ihmisten toimia katsellessaan pahoittaa mielensä. Minusta se oli aika kiva ajatus, vaikka tietysti olisi hyvä, jos Jumalalle ei tulisi ihmisten toimista paha mieli – siis sikäli kuin ihmiset pyrkisivät ja pystyisivät hyvään. Ooja, lisäksi siellä laulettiin kohtuullisella äänenvoimakkuudella. Ehtoolliselle osallistui väkeä niin paljon, että kanttori laulatti meillä pari ylimääräistä virttä. Kaikki virret olivat minulle tuttuja säveleltään. Kolehtiin laitoin euron. Minulla kun on niin pieni eläke, ettei siitä peritä veroa, niin ei seurakunta muuten minulta mitään saisikaan.

Kirkonmenojen jälkeen kirkkoväelle vielä tarjottiin kahvit talon laskuun. Ja oli hyvä voipullakin tarjolla. Kiffenin verkkareista ja muuten houkuttelevasta persoonastani on se hyöty, että kahvijonossa taakseni ei tullut ketään. Viereinen jono oli sitten sata metriä pitkä. Menin kahvin ja pullan kanssa etsimään vapaata paikkaa ja mummot tietenkin pakenivat pöydästä, kun minut näkivät, niin että sain istua melkein yksikseni. Tosin oli pöydällä sentään vihreä metsälutikka, joka käveli siinä ympäriinsä puuhakkaana. Hetken päästä tuli pöytääni entinen työtoveri, joka oli jumalanpalveluksessa kätellyt minua ja toivottanut Jumalan rauhaa, tai jotakin. Minä olin osannut vastata vain, että ”rauhat”.

Tämän työtoverin kanssa sitten käsiteltiin hetkinen päivän teemaa eli Jumalan luomistyötä ja tieteellistä maailmankäsitystä. Minä kertoilin mammuttiaiheisia tarinoita. Pappikin käväisi istumassa samassa pöydässä, mutta jutteli jonkun muun kanssa. Hän oli vaimoni entinen naapuri. Ennen messua vaimo lähti kanssani kävelylle. Kun minä jäin kirkkoon, hän jatkoi Siilinlahden rantaa pitkin. Sanoi veisuun kuuluneen lahden yli, kunnes tuuli vei sen mukanaan. Niinhän se tuuli viepi meidät ja ruohon, kurttulehtiruusua sen sijaan ei vie.

Kotimatkalla soitin vaimolle. Hän kertoi panneensa kalan uuniin paistumaan. En ajatellut kalaa kristittyjen vertauskuvana, enkä paistumista lopunajan näkymänä. Mieluummin ajattelin niitä marjoja, joita minulle tarjottiin messussa ja messun jälkeen. Ja ajattelin kai myös kesäteatteria, kirahveja ja mammutteja sekä sitä vihreää mehtälutikkaa pöydällä.

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Kolme ranskalaista klassikkoa

Olen tässä lueskellut kirjaa nimeltä Kolme ranskalaista klassikkoa. Se julkaistiin vuonna 2010. Kaikki kirjan klassikkoteokset on julkaistu suomeksi jo aikaisemmin. Ensimmäisestä teoksesta, Baudelairen proosarunokokoelmasta Pariisin ikävä ehdin kirjoittaakin, jatkan tässä muista kirjan taideteoksista. Kansikuva on muuten impressionisti Gustave Caillebotten maalauksesta, joka kuvaa Pariisin katua sateella.

Toisena kirjassa on esillä Anatole Francen (1844 – 1924) novelli La Chemise, vuodelta 1909. Sen suomensi L. Onerva vuonna 1915 nimellä Paita. Novellissa (jonka mainitaan olevan satiiri, koska tarinassa kuvataan eri kansankerrosten edustajia jokseenkin ivailevaan sävyyn) kerrotaan kuningas Kristofferista, jolla menee muuten hyvin, mutta hän tuntee itsensä sairaaksi. Henkilääkärit epäilevät neurasteniaa, heidän määräämänsä hoito ei tepsi. Paikalle hälytetty kuuluisa julkkisten tohtori Rodrigo neuvoo kuningasta pukemaan päälleen jonkun onnellisen miehen paidan, se kuulemma auttaisi kuningastakin tuntemaan itsensä onnelliseksi. Tallimestari Nelilehti ja kuninkaan yksityisasiain sihteeri Pyhä-Sylvanus lähetetään etsimään onnellista miestä ja tuomaan kuninkaalle hänen paitansa. Onnellisen miehen löytäminen osoittautuu kuitenkin vaikeaksi tehtäväksi.

Suoraan sanoen koin tämän hieman pitkästyttäväksi luettavaksi. Pitkää novellia tehokkaammin saman asian esittää Janis Joplin laulellessaan suhteestaan Bobby McGeehin: ”Freedom's just another word for nothin' left to lose”. Jopliinilla vapaus meinaa jokseenkin samaa kuin Franssilla onnellisuus. Kun lukeminen sujui niin hitaasti, koetin piiskata itseni lukemaan novellin loppuun musiikin avulla. Laitoin soimaan Dave Brubeckin levyn Time Out ja asetin tavoitteekseni lukea viimeiset 17 sivua sitä levyä kuunnellessani. En ihan ehtinyt. Time Out kestää vähän alle 40 minuuttia.

Marcel Proust (1871 – 1922) kirjoitti vuonna 1896 julkaistun novelli-, runo- ja esseekokoelman Les Plaisirs et les Jours. Nyt lukemaani teokseen on siitä valittu neljä novellia, jotka suomensi vuonna 1983 Annikki Suni. Kokoelman nimi (suomeksi vaikkapa ”Nautinnot ja päivät”) viitannee antiikin Kreikan filosofin Hesiodoksen teokseen Työt ja päivät. Pitäisi sekin joskus lukea, mutta tuskinpa luen.

Päivällisvieras (Un dîner en ville). Mehevän pisteliäästi kirjoitettua ironiaa hupsuista hienostelijoista, joihin ironiseeraava päivällisvieras itsekin taitaa lukeutua. Näyte:
Hänen silmänsä sädehtivät tyhmyyttä.
Violante eli seurapiirielämää (Violante ou la Mondanité). Tapahtumapaikkana aluksi maalaislinna Steiermarkissa meren läheisyydessä (kenties nyk. Sloveniassa?). Violanten lapsuuden paratiisi jää maailmallisuuden jalkoihin, hän on eräänlainen tuhlaajatytär, joka ei köyhdy maallisesti vaan hengeltään. Tarina sopisi mainiosti elokuvan aiheeksi.
Baldassare Silvanden, Silvanian varakreivin kuolema (La mort de Baldassare Silvande, Vicomte de Sylvanie). Varakreivin lähestyvän kuoleman kuvaus alkaa hänen 13-vuotiaan veljenpoikansa surusta, ihaillun sedän on arveltu elävän korkeintaan kolme vuotta. Veljenpojan varttumisen kanssa vastakkaisesti heikkenee varakreivin vointi.
Rouva de Breyvesin kaihoisa loma (Mélancolique villéagiature de Mme de Breyves). Herra Laléande tarjoaa seuraansa, mutta Françoise empii eikä käytä tilaisuutta hyväkseen, kunnes tajuaa rakastuneensa. Kehen Françoise rakastuu? Herra Laléandeen vai hänestä luomaansa kuvitelmaan? Miettiköön häntä ketä semmoinen kiinnostaa.

Kirjassa on kaikkiaan 293 sivua. Lukemiseen meni reilunpuoleinen viikko.

perjantai 9. elokuuta 2019

Charles Baudelaire: Pariisin ikävä

Charles Baudelaire (1821 – 1867) sepitti vuosina 1855 – 1867 aikakauslehdissä julkaistuja proosarunoja, jotka sitten julkaistiin yhtenä kirjana vuonna 1869 nimellä Petits Poèmes en Prose. Runoilija itse oli kutsunut kirjeissään teostaan nimellä Le Spleen de Paris. Vuonna 2000 ilmestyi teos Kolme ranskalaista klassikkoa, jonka aloittavan Baudelairen proosateoksen suomensivat vuonna 1963 Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo nimellä Pariisin ikävä. Mukana on myös Väinö Kirstinän laatima jälkilause Baudelairen proosarunous.

Baudelairen Pariisin ikävän runot ovat siis proosarunoja. Yhtä hyvin voisi mielestäni puhua runollisesta lyhytproosasta. Asiaa on ihmetelty virkistävän hauskalla tavalla Morren blogissa. Olen pääosin samaa mieltä siellä esitetyn kanssa. Väinö Kirstinän mukaan Baudelairen proosarunoissa on runollisuutta sekä rakenteessa että soinnillisuudessa.

Koska en tiedä, miksi Pariisin ikävästä on tullut niin suosittu teos, voin esittää vain aloittelijan arvauksia asiasta. Runomitan täydellisesti teoksessaan Les Fleurs du Mal, suomeksi Pahan kukat, hallitseva Baudelaire heittää tässä mielestäni runon rakennetta kiveävän jokivallin pois ja antaa runon virrata vapaammin, välillä tosiaan ajatuksenjuoksua muistuttavalla tavalla. Tämä on saatettu nähdä helpotuksena runonsepittäjien keskuudessa. Riimit ja runoraamit on pian käytetty, kun satoja vuosia on runoa väännetty.
Toisaalta monessa kohdin hän Baudelaire vain kertoo tarinoita, joissa saattaa olla fantastisia yksityiskohtia tai villejä ajatuskuvioita. Runot käsittelevät ihmisenä elämisen raskautta, joka välillä lietsoo taiteilijan mielen liekkeihin ja toisinaan saa hänet tuijottamaan kuiluihin (hautaan). Runoilija on näkijä, joka katselee myötätuntoisin silmin yhteiskunnan heikompiosaisia, kuten köyhiä, vanhuksia, naisia. Myös eläimet saavat runoilijalta myötätuntoa, viimeinen runo on nimeltään Kunnon koirat. Koirien joukossakin eniten sympatiaa kettävät kulkukoirat.

Takannen mukaan Baudelairen runoissa soi suurkaupungin sävel. Jonkin verran käväistään kyllä muuallakin, runossa Any where out of the World piipahdetaan lyhykäisesti Torniossa (Tornéo). Se mainitaan paettaessa kohti Kuoleman kaltaisia maita. Ilmeisesti Baudelaire ei ollut kuullut Siilinjärvestä? Laitan tähän pienen näytteen runojen kielestä ja asiain käsittelytavasta. Baudelaire tunnetaan tyyliniekkana ja siitä esimerkkinä katkelma proosarunosta Antelias peluri. Runoilija lähtee ohikulkevan Olennon peljhelevettiin maan alle ja pelaa siellä panoksena sielunsa:

Sielu on niin tuntumaton, usein niin hyödytön ja toisinaan niin harmillinen kapine, etten kokenut tästä menetyksestä edes sen vertaa mielenliikutusta kuin jos olisin kävelyretkellä hukannut käyntikortin.

Välillä runoilija on niin pettynyt elämään, ettei se pettymys enää edes tunnu missään, mutta toisinaan hän ylistää naisten kauneutta tai pilvien kulkua tai liikuttuu kanssakulkijain kärsimyksistä. Enimmäkseen vallalla on jonkinsortin Pariisin ikävä – ellei peräti ikävystyminen, kuten proosarunossa Rakastajattarien muotokuvat. Neljä mieshenkilöä jakaa mielipiteitään naisista. Pettymykset huuhdellaan alas tuttuun tapaan:

Sitten pyydettiin lisää pulloja, jotta tapettaisiin Aikaa, jossa henki on niin lujassa, ja jotta saataisiin kiitämään Elämä, joka virtaa niin vitkaan.

Pariisin ikävässä on selityksineen 132 sivua. Luin sitä noin viikon.

Väinö Kirstinä (1936 – 2007) kirjoitti siis jälkilauseen Baudelairen proosarunous suomentamaansa Pariisin ikävään. Hän kertoo monenmoista kokoelman synnystä. Puutun tässä siihen, mikä vajaan kahdenkymmenen sivun jälkilauseessa minun huomiotani herätti.

Ensinnäkin proosarunoissa Kirstinä kertoo Baudelairen tavoitelleen musikaalista proosaa, joka soisi ilman riimejä ja rytmiikkaa. Muut tavoitteet ovat minun kielikorvalleni sen verran vierasta kieltä, että sivuutan ne siinä missä tavoiteltu soinnillisuus sivuuttaa minut.

Sen sijaan että Baudelaire olisi vastustanut mitallisen runouden sääntöjä, hän lausui ystävälleen sonetista sen lainomaisen muodon pakottavan mielikuvan kumpuamaan esiin intensiivisemmin. Haluan tulkita tämän samaan tapaan kuin joskus esittämässäni runoteoriassa, jossa väitin runoilijan joutuvan ilmaisemaan itseään suoremmin mitallisessa runossa kuin vapaamittaisessa esityksessä. Mitallinen runo on mielestäni runoilijalle kuin vieras kieli, jonka hän kyllä hallitsee, mutta jonka vivahteitten suojiin hän ei pääse yhtä sukkelaan piiloon kuin äidinkielensä pusikoihin. Mitallinen runo ”paljastaa” runoilijan sanomaan, mitä runoilija tarkoittaa.

Toiseksi minun huomiotani kiinnitti Kirstinän poimima hieno lainaus Baudelairen omasta esseestä:

”koska kaikilla vuosisadoilla ja kaikilla kansoilla on ollut oma kauneutensa, meillä on väistämättömästi omamme.”

Tässä on kyse siis taide-estetiikasta, siitä mitä on kauneus. Kreivi Leo Tolstoi yritti sittemmin saada selvää siitä, mikä on länsimaisen, hänen mielestään ”huonon taiteen” määritelmä kauneudesta, jota nämä taiteet palvovat (sen sijaan että taiteilijat taiteellaan ylistäisivät Jumalaa). Baudelaire jakaa esseessään kauneuden kahteen tekijään:
1) ikuiseen, muuttumattomaan alkutekijään, jota on vaikea määritellä ja
2) suhteelliseen ja olosuhteista riippuvaan alkutekijään, kuten aikakausi, muoti ja ympäristö.

Avasin jotain mehevää jutunjuurta tavoitellen Tolstoin teoksen Mitä on taide? ja kuinka ollakaan satuin juuri sivuille, jossa Tolstoi näitä Baudelairen proosarunoja ihmettelee. Hän toteaa, että Baudelairen mitallisesta lyriikasta saa kyllä ajan ja vaivan kanssa selvää, mutta mitään hänen mieleistään sanomaa sieltä ei ilmoille käkeä. Tolstoi esittelee esimerkkeinä muutamia Baudelairen runoja, mm. Pariisin ikävän aloittavan proosarunon Muukalainen, jossa mieshenkilö tunnustaa rakastavansa vain pilviä, ihmeellisiä pilviä. Pilvet oikeesti ovatkin kauniita ja uskon tämän runon kostuttaneen muutakin kuin posket monilta runollisilta sieluilta. Tolstoi ei kumminkaan lämpene ajatukselle. Minusta Tolstoi etsii kauneudelle jotain niin teräskuulamaista määritelmää, ettei sellaista voi löytää. Kauneus koostuu kuten Baudelaire minusta ihan oikein määrittelee, vähintäänkin noista kahdesta tekijästä – katsojan silmää unohtamatta. Tolstoi taas saattaa unohtaa, että jos pitäisi määritellä Jumala, eivät ihmisen kyvyt mitenkään siihen voisi riittää ja silti sitäkin monet ovat jo usejamman vuojen yrittäneet.

Sitten olisi ollut vielä Baudelairen suhteesta luontoon Schillerin runoestetiikan puitteissa (eräitä vastaväitteitä ja muuan huomio), mutta olihan tätä jo tässäkin.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Kalle Kniivilä: Elämää Pietarissa 1917 – 2017

Kalle Kniivilä (s. 1965) kirjoitti vuonna 2017 julkaistun kirjan Elämää Pietarissa 1917 – 2017. Kirjan alaotsikkona on Tanjan katu. Kirjassa kerrotaan Pietarin keskustassa sijaitsevan Vasilin saaren ihmisten elosta noin sadan vuoden ajalta, tsaarin vallan lopulta sosialistisen kokeilun kautta Putinin päiviin. Haastatteluihin ja kirjallisiin lähteisiin perustuvien arkisten kertomusten keskiössä on Toinen linja -niminen katu, jonka varrella Leningradin piirityksen aikaan (1941 – 1943) asui nuorenTanja Savitševan perhe.

Minulle syntyy lukijana tästä alaotsikon valinnasta kuva tuntemattomista kaupunkilaisista, heistä, jotka eivät selvinneet kertomaan tarinaansa itse, heistä, joita historiankirjoista ei oikein löydä edes rivien välistä. Kniivilä kertoo, että tosiasiassa Tanja Savitševa, jolle hänen entisen asuintalonsa seinään on kiinnitetty muistolaatta, oli jo neuvostoaikana surullisesta kohtalostaan tunnettu ja hänen kotikadullaan pysähtyivät turistibussit. Tanjan koruton päiväkirja kertoo hänen perheenjäsentensä kuolleen yksi kerrallaan, kunnes jäljelle jäi yksin Tanja. Hänkin menehtyi jo 14-vuotiaana.

Kirjaansa haastateltavaksi Kniivilä on löytänyt Tanjan entisen luokkatoverin, joka kertoo hyvin uskottavia, arkisia muistoja Tanjasta sekä omasta elämästään Vasilin saarella. Kniivilä on tavannut myös Venäjän saksalaisiin kuuluvan naisen, jonka vanhemmat vuonna 1937 on noudettu yöllä kotoa kuulusteluihin ja sittemmin ammuttu. Vanhempien maine on myöhemmin palautettu, mutta vaikeampi lienee ollut palauttaa hengissä selvinneitten saksalaisten uskoa neuvostojärjestelmään.

Vaikka näitten kertomusten kuvaamat tapahtumat ovat tulleet tutuiksi tunnettujen henkilöitten kohtaloista, on tietenkin aina oma lukunsa saada tietää niistä ihmisiltä, jotka ovat kaiken tämän itse kokeneet. Ihmeellistä on myös se, miten ihmiset ovat kaikkea kamalaa koettuaan kyenneet viettämään jokseenkin normaalia elämää. Kirjassa käydään läpi Leningradin asumisoloja, auton hankkimista, inflaatiota, television hankintaa, jne. Tietenkin poliittinen kehitys vaikuttaa myös ihmisten arkeen, mutta aina niistä töyssyisistäkin reiteistä monet selviävät. Tavallisen kansalaisen tasolla elämä on ruuan hankkimista, koulunkäyntiä ja työn tekoa, lastenhoitoa, asunnon valintaa ja naapureitten kanssa elämistä. Neuvostoajan yhteisasunnot, kommunalkat, mainitaan usein.

Kniivilä on toimittaja, kirjassa tämä näkyy helppolukuisuutena. On kuin lukisi pitemmänpuoleista reportaasia asiapitoisesta aikakauslehdestä. Teksti on palasteltu pieniin, kiinnostaviin osiin, väliotsikotkin houkuttavat lukemaan. Kuvia kirjassa ei ole, lopputekstissään Kniivilä kertoo kuvia löytyvän hänen nettisivuiltaan, samoin kuin kirjassa esiintyvien henkilöitten haastattelujen näytteitä.

Olen lukenut Kniivilän kirjoista aikaisemmin Baltian venäläisistä kertovan Neuvostomaan lapset. Hyllyssä odottaa vielä Putinin väkeä. Ehkäpä sen aika vielä koittaa, seuraavaksi ajattelin kokeilla jotain vallan muuta. Tässä kirjassa on 221 sivua. Hankin sen kuitin mukaan Kuopion kauppahallista 17.7.2019. Luin sitä tässä jonkin aikaa.

maanantai 22. heinäkuuta 2019

Anton Tšehov: Kirsikkapuisto

Venäläinen Anton Tšehov (1860 – 1904) kirjoitti vuonna 1904 valmistuneen näytelmän nimeltä Вишнёвый сад. Eino Kaliman laatima suomennos nimeltä Kirsikkapuisto julkaistiin ainakin teoksessa Kirsikkapuisto ja kuusi novellia, jonka nyt luin. Kirjan kannessa kerrotaan sen kuuluvan WSOY:n sarjaan Kirjallisuutta kouluille. Novellit suomensi Juhani Konkka. Teos ilmestyi vuonna 1965. Luettuani ensin novellit kirjoitan nyt jotain näytelmän lukukokemuksestani.

Kirsikkapuisto on nelinäytöksinen komedia. Näytelmä naureksii Venäjän kartanoylimystön rappiolle. Tsaarin ajan Venäjällä aatelisten hallussa oli suuria maatiloja siellä sun täällä. Tiloihin kuului nähtävästi usein suuri kartano, jonka mailla viljeltiin jotain. Tässä tapauksessa erityinen viljelyskohde olivat kirsikat, joitten kerrotaan kasvavan puina. Aikoinaan mummoni eleli vanhainkodissa Varkaudessa. Kyseisen fasiliteetin päärakennus oli häthätää tsaarinaikainen huvila, jonka pihalla tosiaankin kasvoi kirsikkapuu. Veljeni löysi sieltä joskus lasisen paperipainon, joka oli vähän kulmasta särkynyt. Minä näin kerran lumikon jahtaavan myyrää.

Tšehov kirjoitti jo näytelmässä Vanja-eno velkaantuneesta aatelisperheestä, joka kartanossaan viettää samankaltaista elämää kuin vietettiin ennen Ranskan vallankumousta vissiin koko Euroopassa. Aika on ajanut aatelin ohi. Vanhojen tapojen hupsuiksi reliikeiksi jääneet kartanoitten asukit eivät enää jaksa lähteä pois entisestä elämäntyylistään vaan unohtuvat kerran toisensa jälkeen pilvilinnoihinsa. Kirsikkapuistossa talon emäntä hukuttaa suruaan oleskelemalla Pariisissa, mihin hänellä ei ole ollut varaa enää pitkiin aikoihin. Hänen veljensä toistelee puheessaan biljarditermejä ja äityy pitämään outoja juhlapuheita. Nuoretkin ihmiset ovat homehtumassa kiinni kartanon menneeseen elämäntapaan. Vain välttämättömyyden pakko voi ajaa nämä ihmiset kartanosta pois, eri asia on pääsevätkö he koskaan irti siitä Kirsikkapuistosta, joka on kasvanut heidän sieluunsa.

Luin tänä aamuna ensin kaksi ensimmäistä näytöstä. Sitten vaimoni alkoi pestä saunaa ja minä läksin käymään kaupassa. Kun olin palauttanut pullot ja oluttölkit, huomasin lähteneeni liikkeelle ilman lompakkoa. Hermokontrollini piti ulospäin melko hyvin. Palasin kotiin ja tein lompakon kanssa uuden yrityksen. Kotiin palattuani einehdimme, vaimo oli saanut saunan pestyä. Ruokailun jälkeen jatkoin olohuoneen nojatuolissa lukemista. Luin kolmannen näytöksen ääneen. Vaimoni makasi sohvalla ja nukahti. Ennen neljännen näytöksen alkua minäkin nukahdin ja nukuin varmaan tunnin siinä nojatuolissa kirja sylissäni. Olin joskus 1990-luvulla yrittänyt kuunnella Kirsikkapuistoa radiosta kuunnelmana. Silloinkin nukahdin, niin että herätessäni oli neljäs näytös jo lopuillaan.

Neljännen näytöksen luin vain itselleni ilman ääntä. Tosin viimeisen sivun luin vaimolle ääneen. Siinä heitettiin jäähyväisiä kirveeniskujen kajahdellessa kirsikkapuistossa. Ajattelin kahville mennessäni, että ihan yhtä hyvin olisin voinut kuunnella mahtipontisen esityksen musiikkikappaleesta Alla venäläisen kuun. Siinä soi jotenkin tuo surumielinen pystyynlakastuneen loistokkaan elämän sävel. Tietyllä tapaa näytelmä Kirsikkapuisto sopii yhteen novellin Suudelma kanssa. Suudelman nuoret tykistöupseerit pohtivat milloin heillä itselläänkin on kuten kenraalilla kartano, missä kestitä vieraita ja järjestää tanssiaisia. Ohitse virtaavan elokuisen joen myötä Tšehov tuntuu vastaavan: ”Ei koskaan.”

Näytelmän pituus on 101 sivua. Tänään luin. Ihan kiva.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Anton Tšehov: Kirsikkapuisto ja kuusi novellia

Venäläinen Anton Tšehov (1860 – 1904) kirjoitti vuonna 1904 valmistuneen näytelmän nimeltä Вишнёвый сад. Eino Kaliman laatima suomennos nimeltä Kirsikkapuisto julkaistiin ainakin teoksessa Kirsikkapuisto ja kuusi novellia, jonka nyt luin. Kirjan kannessa kerrotaan sen kuuluvan WSOY:n sarjaan Kirjallisuutta kouluille. Novellit suomensi Juhani Konkka. Teos ilmestyi vuonna 1965. Luin ensin ne novellit. Kerron jotakin jokahisesta.

Virkamiehen kuolema. (1883) Vähäpätöinen ulosottomies, jonka nimi Tšervjakov tarkoittaa ”matonen”, aivastaa pärskäisee kenraalin kaljuun teatterin toisessa nojatuolirivissä. Kertomus tuo mieleeni aikoinaan Kotiposti-lehden Simo Salmisen Kaskukakusta lukemani vitsin autoilija Alituisesta, joka toivoi 50-vuotislahjakseen pelkästään ongenkoukkuja. Synttäreillä vieraat sitten odottivat, mitä Alituinen kaikilla ongenkoukuilla tekisi ja hän alkoikin pitää aiheeseen liittyvää puhetta, mutta ennen kuin ehätti itse asiaan hän kuoli. Kirjan takakannessa kerrotaan, että Tšehov oli nuorempana kirjoitellut lehtiin tarinoita, jotka olivat oikeastaan vain laajennettuja vitsejä.
Pahantekijä. (1885) Tämä novelli on ilmeisesti joskus esitetty Tv-teatterille sovitettuna, koska muistelen miten Pentti Siimes vaikersi ihan kuten jutun tuomiolla oleva rahvaan mies: ”Ensin on mies tutkittava, vasta sitten selkään hutkittava!” Lyhyessä kertomuksessa on suomentaja Konkan mielestäkin asiavirhe, kun miehen väitetään anastaneen muttereita, joilla rautatien kiskot kiinnitetään ratapölkkyihin. Muttereitten avulla kiskot voidaan sitoa toisiinsa, mutta pölkkyihin ne kiinnitetään ratanauloilla. Sain tästä aiheen muistella ääneen vaimolleni hillittömän hauskaa tapausta nuoruudestani, jolloin olin kesäaikaan purkamassa rautatietä Kuopion matkustajasatamasta. En kehtaa kertoa juttua tässä, sillä siihen sisältyy kiusallista materiaalia. Vaikka eihän se nyt niin kummallista ole, että uimahousujen lahkeesta raavaalta mieheltä jotain salassa pidettävää vilahtaakin.
Liikaa suolaa. (1885) Tämän novellin olin lukenut joskus jostain antologiasta. Saattaa olla että oli siinä toinen suomennos, en ole varma. Maanmittari matkustaa yksinäisellä syrjäseudulla ja alkaa pelätä kuskiaan, joka on roteva maalaismies.
Suudelma. (1887) Tämän novellin takia kannatti lukea nämä novellit. Kyseessä on joukon ainoa todellinen novelli, ellei sitten seuraavaakin sellaiseksi halua lukea. Tasapainoinen, lumoava ja herkkää kauneudentajua hehkuva kuvaus nuoren tykistöupseerin vierailusta kenraalin kartanossa maaseudulla. Tarina tuntui oudon tutulta, saattaa johtua siitä, että Tšehov on sitä kirjoittaessaan jo kypsynyt kirjailijaksi, joka tietää mitä lukija häneltä odottaa. Suudelma on kirjan helmi.
Vedonlyönti. (1889) Pankinjohtaja ja nuori advokaatti antautuvat järjettömään vedonlyöntiin akateemisessa kiistassaan kuolemanrangaistuksen ja vankeuden oikeutuksesta. Koska novellissa luetaan paljon, liitän tähän pätkän vuodatusta lukemisen ja tiedon turhuudesta:

”Ja minä halveksin teidän kirjojanne, halveksin kaikkea maallista hyvää ja viisautta. Kaikki on vähäpätöistä ja katoavaa, petollista kuin kangastus. Olkaa vain ylpeitä, viisaita ja kauniita, mutta kuolema pyyhkäisee teidät maanpinnalta samoin kuin hiiretkin kellarista, ja teidän jälkipolvenne, historianne, teidän nerojenne kuolemattomuus jäätyvät tai palavat yhdessä maapallon kanssa.

Oopperasta palattua. (1892) Nuori neitonen (16 v.) on tikahtua elämän ja rakkauden odotuksesta. Harmillisen köykäinen lopetus kirjalle.

Koska on epävarmaa, jaksanko lukea sen Kirsikkapuiston, laitan nyt tämän tekstin blogiini. Palaan asiaan, jos lukeminen edistyy. Novellien yhteinen sivumäärä on 52 sivua. Lukemiseen meni kaksi päivää, välissä yksi juop- kesälomapäivä.

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Anja Samooja: Sydänjuuret

Anja Samooja (1919 – 1966) sepitti runot vuonna 1948 julkaistuun kokoelmaansa Sydänjuuret. Sain kirjan haltuuni pyyteettömänä lahjana pari vuotta sitten ja nyt vihdoin luin sen.

Koska en tuntenut Samoojan runoja entuudestaan, etsin hänestä tietoa netistä. Wikipedian ja Kirjasammon mukaan Samoojan esikoisrunokokoelma Luode ja vuoksi julkaistiin vuonna 1947. Kolmas ja viimeiseksi jäänyt kokoelma Uralin ja Atlantin väliltä ilmestyi vuonna 1966.

Samoojan runous tässä kokoelmassa on runollista kertojan ääntä. Kertoja katselee ympärilleen ja kertoo näkemästään. Luonnonilmiöitä kertoja käyttää usein vertauskuvina, joitten verhoamana hän käy läpi sisäistä maailmaansa. Kertojan näkyjen kautta kuvaa runoilija väliin elämänkatsomuksellista, filosofista asennettaan, mutta toisaalta myös nuoren naisen elämän vahvoja tapahtumia. Jälkimmäisestä esimerkkinä runon Juhannuskokko viimeinen säkeistö:

Valkeni taivaat,
haihtui noituus ja huuma.
Kauan on sentään
kallio kokosta kuuma...

Nuori nainen kuuluu jo aiheena siihen osastoon, jossa puhutaan ”biologisesta kellosta”. Niinpä tämäkin osa elämää on runoista luettavissa. Runoilijan asenne lapsia ja äitiyttä kohtaan on hellä, äitiys on puhutellut runoilijaa läheisesti.

Filosofian suhteen runoissa ollaan lujalla kannalla. Ihmiskunta nähdään tuhoaan kohti kulkevana laumana. Runossa Surun lintu koneiden kaupungissa kuvataan runollisen murskaavasti ihmiskunnan menoa ja samalla runoilijan tehtävää. Kaksi viimeistä säkeistöä:

Luo lauluja tehtaista, koneista...” Koneista, niin.
Hyvin monta ruumista koneen murskasta kaivettiin.

Koneet katoo, ikuinen meri on jäässä. Prinssiä haudataan.
Surun lintu laulaa. Ajattomuus on kattona taivaan ja maan.

Huimimmilleen epäusko ihmistä kohtaan menee kokoelman päättävässä runossa Viimeinen ihminen. Maan tuho saa kosmiset mitat, runoilija kysyy onko viimeisessä ihmisessä voimia astua toisiin tähtiin maansa jättävänä kuninkaana.

Näistä synkistä tunnelmista huolimatta Samoojalta tunnutaan nettiselailun perusteella muistavan tästä kokoelmasta löytyvä veljeskateutta käsittelevä runo Lapsuusmuisto ja jouluruno Kuka tuntisi joulun paremmin? Lapsipa tietenkin. Minä heräsin Samoojan runoille parhaiten runon Uni myötä. Siinä Samooja onnistuu aika hienosti unen kautta kuvailemaan unen kotirantaa, jonka minä mielessäni käänsin ”taivaan kodiksi”. Unessa vainajat eivät usein puhu, niin on tässäkin runossa, jossa runon kertoja tapaa hiljaiset veljet, sisäänpäin kääntyneen isän ja nurmella nukkuvan äidin.

Kirjassa on 96 sivua. Lueskelin sitä muutaman päivän. Kiitokset lahjoittajalle!