sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Leppävirta

Ension päivänä, kesäisenä lauantaina, vierailin vaimoni kera Leppävirralla. Päivää oli luonnehdittu puolipilviseksi, itse olisin sanonut puoliaurinkoinen. Itse asiassa aurinko säteili pilvien peittämältä taivaalta melko usein.

Ennen Leppävirtaa kävimme Tarinan puutarhalla Siilinjärvellä ostamassa hautakukkia, sillä tarkoituksemme oli käydä kukittamassa Kuopion ja Leppävirran hautoja. Ostin sisällissodan satavuotispeijaisten merkeissä valkoiset ruusubegoniat kummallekin kummulle. Ajattelin näet, että nyt on kädenojennuksen paikka, muuten olisin voinut viedä ne perinteiset punaiset. Vaimo osti Siilinjärven haudoille kolme punaista verenpisaraa.

Kuopiossa käväisimme ensiksi vanhempieni ja veljeni haudalla, jonne yksi valkoinen begonia jätettiin jonkun istuttaman punaisen velloksen seuraan. Sitten piipahdettiin kirjastossa, jonne palautin kahdeksan kirjaa, joitten laina-aika oli päättynyt edellisenä päivänä. Siitä määrättiin minulle 2,40 euroa sakkoa, mikä tuntuu melko tuhdilta rankaisulta. Lainasin silti neljä kirjaa, vaikka niistä palauttamistanikin oli neljä jäänyt lukematta. Lueskelen sen minkä kiinnostaa ja katson maksanko sitä sakkoa vai lopetanko kokonaan lainaamisen.

Kuopiosta Leppävirralle on matkaa vain kuutisenkymmentä kilometriä. Tie on tullut tutuksi vuosien saatossa. Ajaessani vaimo katsoi puhelimesta, että Leppävirran Nesteellä olisi tarjolla lounasta vähän päälle kympillä. Päätimme mennä sinne ja päätös osoittautui oikeanlaiseksi. Lounas koostui kaslerlihasta, pottumuusista ja oli siinä jotain muutakin. Ruoka oli maistuvaa ja huoltoaseman ruokalassa kuulimme mukavaa savolaista jutustelua.

Äitini sukua on haudattu pienelle hautuumaalle Leppävirran kylältä viitostietä hieman etelän suuntaan. Olemme istuttaneet heidän haudalleen kuunliljoja ja harokatajaa. Katajat tuppaavat palamaan keväisin, ehkä hiekkamaa ei ole niille ihan paraimmanlaatuinen kasvualusta, kun aniharvoin joudamme hautaa kastelemaan. Nyt ätväytin siihen kaiken keskelle valkoisen begonian luomaan puhtaudellaan sokeeraavaa vaikutelmaa. Itikoita näillä pienillä, syrjäisillä hautuumailla riittää, toivottavasti myös kävijöitä.

Ajelimme siitä seuraavaksi Unnukkaan, Leppävirran vireään matkailukeskukseen, jossa on monenlaista myymälää ja kahvila-ravintola. Unnukassa järjestettiin blues-tapahtuma, jonne olimme viime vuonna etsiytyneet sattumalta hautuumaareissumme lopuksi. Tykkäsimme tapauksesta sen verran, että halusimme uudistaa kokemuksen. Niinpä kuuntelimme bluesia ja rytmänbluesia rannalla sijaitsevassa puistossa. Nautimme Marttojen tarjoilemat lettukahvit ja pistäysimme myymälässä katselemassa Muumimukeja. Tunnelma oli leppoisa ja asiallisen ystävällinen. Ehkä poistumisemme yhteydessä esittämäni käsikynkkätanssin tapailu (vaimoni kanssa) herätti lievää huomiota, mutta muuten saimme viettää varsin rauhallisen iltapäivätuokion. Kiitokset liikenteen ohjauksesta!

Toivoin vielä käyntiä Leppävirran sankarihautuumaalla, johon vaimoni suostui. Parkkipaikkaa ei löytynyt, joten paikoitin auton palvelutalon vieraspysäköintiin, joka oli melkein tyhjillään. Sankarihautuumaalta löysimme äitini setän haudan samasta paikkaa, josta äiti oli sen minulle osoittanut pari vuosikymmentä sitten. Hautuumaata vartioi Heikki Konttisen veistämä pronssinen sankaripatsas vuodelta 1965.

Leppävirta sai käynnistämme apetta taloudelleen, sillä ostin Alkosta juhannusviinoiksi putelin Leikattua konjakkia ja askin Huttusta. Tieremontin vuoksi poistumisreitti Leppäkylän keskustaajamasta viitostielle oli merkitty mustilla nuolilla. Ilmeisesti muita opasteita ei ollut katsottu tarpeellisiksi.

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Henrik Gabriel Porthan: Valitut teokset (loppuosa ja yhteenveto)

Henrik Gabriel Porthanin (1739 – 1804) Valittujen teosten loppuosa on lyhyt verrattuna aikaisempiin pisempiin selvityksiin. Sivuja on vain kolmisenkymmentä. Aihepiirinä on kielitiede.

Kielen vaikutuksesta kansan henkisiin kykyihin (vuodelta 1789) käsittelee sitä mitä otsikko antaa ymmärtää. Väitöskirjan esittämä pääajatus on se, että ajattelu tapahtuu lähes aina omalla äidinkielellä ja siten äidinkielen sanarikkauden ja muun ilmaisukyvyn merkitys ajattelun notkeudelle on välttämättömyys. Kielestä puhuttaessa tekstissä sukelletaan mielteitten maailmoihin. Sanat antavat asioille ja niihin liittyville mielteille ilmiasun, jonka avulla asiat ja mielteet painuvat mieleen ja ovat tarvittaessa uudelleen käsiteltävissä.

Tekstissä myös otetaan vahvasti kantaa maihin, jotka valloittavat toisia kansoja ja pyrkivät sivistämään valloittamiaan kansoja pakottamalla heidät vaihtamaan käyttämänsä kielen omaansa. Nootissa 5 tällaista toimintaa kuvaillaan seuraavasti:

Kuinka vihamielinen, julma ja tyrannimainen tämä hanke onkaan niitä kohtaan, joita he väittävät haluavansa opettaa ja valistaa! Tästä myös ilmenee, kuinka vajavainen, kuinka heikko ja surkea pakostakin on sellaiselta opettajalta lähtöisin oleva opetus ja oppi, joka ei kunnolla osaa oppilaidensa äidinkieltä vaan on useimmiten pakotettu turvautumaan tulkin puutteelliseen ja kelvottomaan apuun.

Minusta tuntuu jopa tietyllä tapaa rohkealta, että Porthan tai hänen oppilaansa, jonka nimissä tämäkin väitöskirja on julaistu (Joh. Bergius), latinankielisessä tekstissä puhuu silloisen tiedemaailman kielikäytäntöjä vastaan peräti luteriaaniseen sävyyn. On kyllä ollut jo aikakin!

Kielten hyödystä historiantutkimuksessa (1795, resp. Joh. Henr. Avellan) kertoo isolta osin siitä, miten kielen varhaisia kerroksia tarkastelemalla voidaan toivoa olevan pääteltävissä mm. sen, harjoittiko kieltä käyttänyt kansa vaikkapa maanviljelystä jo ennen kuin kohtasi jonkun toisen kansan, jonka olisi voinut kuvitella sen taidon heille opettaneen. Sikäli kuin kansalta löytyy omaa, vanhaa sanastoa ko. aiheesta, lienee otaksuttavissa, että viljelys oli tunnettu jo ennen kuin ruotsit tulivat, he-heh.

Joiltain osin tässä kirjoituksessa ei mielestäni taideta osua oikeaan, kuten väitettäessä, että kielisukulaisuuden tueksi etsittyjen sanojen tulisi nimenomaan päämerkityksessään tarkoittaa samaa kummassakin kielessä. Todella vähäinen käsitykseni viron ja suomen kielen eroista ja samankaltaisuuksista nimenomaan vaikuttaisi osoittavan sanojen sivumerkitysten olevan ihan yhtä ratkaisevassa asemassa. Sitä paitsi kehittyyhän kieli käyttäjiensä keskuudessakin siten, että sivumerkitys saattaa painoarvoltaan sivuuttaa alkuperäisen päämerkityksen kuten sanassa 'käsittää', jonka arvellaan aikoinaan tarkoittaneen kädellä tarttumista.

Suomen kielen päämurteista (1801, resp. Joh. Sarelius) toteaa aluksi, että suomen kieli voidaan jakaa pääosin kahteen murteeseen: yleismurteeseen, jota puhutaan useimmissa osissa maata ja jota käytetään uskonnon piirissä sekä savon murteeseen, johon voidaan sitten muitta mutkitta lukea myös karjalan murre. Nykyään puhutaan länsi- ja itämurteista. Kansanrunouden sanotaan tässä olevan yleensä savon murteella sepitettyä. Tämän näkemyksen epätarkkuus on siten edellä esittämästäni johtuen vain näennäistä.

Kun murteita kerrran on näin vähän ja yleismurteen arvellaan olevan kaikillen tuttu, käsittää muitten murteitten esittely pelkästään savon murteen ja näytteitä karjalan murteesta, jonka väitetään polveutuvan savon murteesta. Tässä voisi puhua August Ahlqvistin mainitsemista Karjalan kannaksen savakoista (sodan seurauksena tyhjenneisiin karjalaiskyliin saapuneista savolaisista) ja ägrämöisistä (alueen alkuperäisestä karjalaisväestöstä), mutta antaahan olla. Jokainen ymmärtää, etteivät nämä jutut nyt ihan näin yksioikoisia ole. Joka tapauksessa pisteet siitä, että kirjoittaja arvelee Savon väestön tulleen nykyisille asuinpaikoilleen Venäjän Karjalasta ja Aunuksesta. Haluaisin uskoa tähän, vaikka selvästi moni muu ei haluakaan. Nykyeuroissa Suomi halutaan nähdä niin läntisenä kansana, että kohta pitää pituuspiirit piirrellä uudelleen Suomen kohdalla.

Esityksessä mainitaan painamatta jäänyt Rantsilan kappalaisen Kristfrid Gananderin sanakirja (Nytt finskt lexicon, ilmestynyt toimitettuna vuonna 1991) ja yritetään muutaman sivun aikana selitellä savon murteen pääpoikkeamat yleismurteesta. (Mukaan on mahdutettu myös savon murteen tapaisia d- ja g-äänteiden välttelyjä länsimurteista.) Välillä esimerkkisanojen savon murre on keskisavolaista, välillä kuultaa sanoista pohjoissavon leveämpi puheenparsi, toisinaan maistuu jo pohjoiskarjalan murre.


Yhteenveto

Nämä Porthanin ja hänen oppilaittensa (Porthanin esimiehisyydellä) tehdyt väitöskirjat tai tutkimukset on kirjoitettu latinan kielellä 1700-luvun lopun Turussa. On mielenkiintoista ajatella, miten lyhyen aikaa tiedettä on tehty suomen kielellä. Tästäkin syystä on mainiota, että ilmestyy jatkuvasti tämän kirjan kaltaisia suomennoksia, joista voi kuka hyvänsä saada jonkinlaisen näkemyksen vanhemmista tutkimuksista ja muista kirjallisista muistiinpanoista. Olen sitä mieltä, ettei varsinaisesti tarvitse olla alan oppinut lukeakseen tällaisia teoksia. Niistä saa irti sen minkä sattuu ihan siinä missä historiallisista romaaneista tai elokuvistakin. Selvää on, ettei suomennettu ja toimitettu teos ole enää samanlainen kuin se on ollut alkuperäisenä. Uusi suomennos on tavallaan uusi teos, jonka kautta on selkeästi helpompi muodostaa näkemys alkuperäisestä teoksesta kuin jos yrittäisi ymmärtää sitä alkuperäistä – latinaa taitamattomana.

Porthanin Valitut teokset ja Suomalaisesta runoudesta antavat käsityksen siitä, miten vakavasti tiedettä harjoitettiin jo reilut kaksi vuosisataa sitten Suomen Turussa ja lähdeviitteistä päätellen monessa muussakin paikassa ympäri Eurooppaa. Tiedeyhteisössä on myös tönitty ruotuun niitä, jotka yrittävät laistaa yleisistä pelisäännöistä – tieto on perustunut tarkastettavissa olevaan tietoon ja lukijan on siten pitänyt tietää mistä sen tiedon voi tarkastaa. Kaikki tämmöinen perusteellisuuden pyrkimys herättää kunnioitusta vielä nykyäänkin. Ehkä nykyään vielä enemmän, sillä tiedon lähteille on tuohon aikaan ollut aika paljon konstikkaampi päästä.

Jypäkintä antia minulle olivat lyhyet tekstit Historiallisesta skeptisismistä ja em. kaksi ensimmäistä kielitieteellistä tutkimusta. Niissä on jonkin verran sävyjä pohdiskelevasta mielipidekirjoituksesta juhlapuheen koreuteen puettuna. Joissain kohdin ajatusten ilmaisu toi mieleeni Goethen tuon ajan kohuromaanin Nuoren Wertherin kärsimykset – olkoonkin ettei näitä tutkimustekstejä varmaankaan ollut tarkoitettu romanttissävyisiksi.

torstai 17. toukokuuta 2018

Henrik Gabriel Porthan: Valitut teokset (keskiosa)

Valittujen teostensa keskiosassa valitsemansa teokset latinasta suomentanut Iiro Kajanto antaa Henrik Gabriel Porthanin (1739 – 1804) osoittaa miksi jälkipolvet ovat alkaneet kutsua häntä Suomen historian isäksi. Folklorististen tutkimusten jälkeen kirjasta löytyvän keskiosan muodostavat näytteet Porthanin historiallisista tutkimuksista.

Ensimmäisenä näytteenä on esillä Paavali Juustenin Suomen piispain kronikka huomautuksin ja asiakirjoin valaistuna. Minä ihan tosissani kuvittelin, että kirjassa olisi koko kronikka, kun kerran osiolla on pituutta satakunta sivua Pyhän Henrikin elämäkerta mukaan lukien. Mutta katin kontit. Siitä on esillä todellakin vain näyte. Pari sivua Piispain kronikan esipuhetta on kirvoittanut Porthanilta reilut nelkyt sivua huomautuksia, huomautuksille taustatukea tuovat viitteetkin vievät tilaa reilut kolkyt sivua. Lukeminen on hieman vaivalloista, kun on pompittava kommenteista viitteisiin ja kun viite on luettu, etsittävä se kohta, jossa oli menossa, kun viite ilmaantui. Ellei aihe olisi mitä mielenkiintoisin, olisin voinut vaikkapa vain kyllästyä tähän hommaan melko kerkeästi. Väitän kuitenkin, että Suomen kirjoitetun historian – siis sellaisen historian, joka edes jotenkin perustuu tapahtuma-ajankohtien seutuun kirjoitettuihin ja pääosin luotettavan tuntuisiin asiakirjoihin – alkuvaiheet arvostetun ja arvostettavan tutkijan, tämänpä Porthanin, yhteenvetäminä sekä valistunein ja perustelluin arvauksin täydennettynä vetävät kevätväsyneenkin mielen vireäksi. Tosin Porthanin pitkiä virkkeitä kaihtamaton tyyli saattaa tarttua, mutta niin saattaa flunssakin. Laitan näytteeksi Viipurin ja Turun piispan Paavali Juustenin (1516 – 1576) kirjoittamasta esipuheesta pienen kultakimpaleen:

Te, sivistystä saaneet miehet, muistatte varmaan, palauttaessanne mieliinne vanhojen kirjoittajien tietoja, että maineikkaan kuninkaan P. Eerikin hallitessa Ruotsissa, Herran vuoden 1150 vaiheilla, Suomi pakotettiin omaksumaan kristinusko, jotta se luopuisi pakanuudesta, kääntyisi elävän ja totisen Jumalan puoleen, tunnustaisi, uskossa kunnioittaisi ja avuksi huutaisi Häntä ja Hänen poikaansa, kaikkien meidän Vapahtajaamme Pyhässä hengessä.

Mikä dramaattinen alku Piispainkronikalle, josta siis on kirjassa Pyhän Henrikin elämäkerran (katkelman?) lisäksi vain tämä pieni pari sivua kattava esipuhe. Porthanin laatima Suomen piispain kronikka huomautuksin ja asiakirjoin valaistuna valmistui vuosina 1784 – 1788. Olisi tavallaan aika jännä lukea se kokonaan, mutta luullakseni päiväni päättyisivät ennen kuin siihen kykenisin. Niinpä olen kiitollinen tästäkin pienestä näytteestä, jota Porthanin selitysten ja muitten mietteitten tukemana luin vissiin viikon.

Huomautuksissaan Porthan joutuu usein ja merkittävissä kohdissa myöntämään, ettei hänellä ole faktatietoa esim. siitä, millaista elämä nykyisen Suomen alueella oli ennen ruotsalaisten ristiretkiä. Kajanto huomauttaa veikeästi suomalaisten eläneen tuolloin Porthanin ajan sanonnan mukaan luonnonmukaisen vapauden tilassa. Itse ristiretkistäkin löytyy harmillisen vähän tarkkaa tietoa. Mutta kuten Porthan käy päättelemällä ja varsinkin suomen kielen ominta sanavarastoa tutkiskellen läpi sen, millaista elämää Suomen alueella on luultavasti eletty, pyrkii hän myös eurooppalaisten laatimien, pohjoisten kansojen historiaa sivuavien dokumenttien ja ankaran harkitusti jopa saagojen kautta selvittämään itse ristiretkien historiaa. Porthanin päättelyn mukaan ruotsalaisilla valloittajilla, jotka väittivät itselleen käyvänsä pyhää sotaa, oli vastassaan suomalaisten, hämäläisten ja karjalaisten lisäksi ympäröivien kansojen ja heimojen (eestiläisten, venäläisten, vatjalaisten, inkeriläisten) tuki valloitettavien alueitten väestölle. Vaikka valloitus saattoi tiheistä ja tuuheista metsistä huolimatta sujua nopeasti, kristinuskon juurruttaminen oli takuulla vaivalloisempaa.

Pyhän Henrikin elämäkerta vaikuttaa sen verran lyhkäiseltä, etten tiedä onko se sisällytetty kirjaan kokonaan. Tosin päättyihän miehen elämäkin lyhyeen ja joskus muistelen kuulleeni arveluita, onko koko Henrikkiä ollut olemassakaan. Joka tapauksessa Heikinpäivä on olemassa tammikuun 19. päivänä nykykalenteissakin, sillä kerrotaan, että sinä päivänä joskus 1150-luvulla Lalli tavoitti piispa Henrikin. Missä tämä oikeesti tapahtui ja mitä sitten tapahtui on Porthanin pohdinnassa vähintään samassa määrin Henrikin muun elämän kanssa, mikä on ymmärrettävää, kun siitä muusta elämästä ei juuri mitään tiedetä. Porthanin huomautukset ja viitteet eli nootit laventavat asian käsittelyä aika tavalla. Mielenkiintoinen kansanruno Piispa Henrikin surmavirsi ei saa Porthanilta erityisempää mielenkiintoa, vaikka siinä sanotaan niin runollisen pahaenteisesti:

Täss' on syöty, täss' on juotu,
täss' on purtua pidetty.

Muinaisesta kveenien heimosta (1788), Pirkkalaisista (1786 ja 1789) ja Historiallisesta skeptisismistä (1792) ovat lyhyitä ”väittäreitä”, jotka keskittyvät otsikkonsa mukaisesti tietyn erityisen seikan valaisemiseen.

Kveenit ovat kuulemma olleet heimo, joka on asustellut pohjoisessa Ruotsissa Norrlannista aina etelään Hälsinglandiin saakka ja levittäytynyt jossain vaiheessa myös pohjoiselle Pohjanmaalle Kainuuta myöten. Tekstissä todistellaan, että kveenit ovat olleet enempi ruotsalaisille sukua. Kun lappalaiset ovat kutsuneet kainulaisiksi ruotsalaisia ja norjalaisia, savolaiset taas pohjoispohjalaisia ja vielä norjalaiset kveeneiksi suomenkielisiä, kiertyy kveenikansan asuinpaikkojen sijainti Länsipohjan seuduille Ruotsiin.

Pirkkalaiset ovat heidän historiaansa tutkivan väitöskirjan mukaan kauppiaita, jotka ovat hallinneet nimenomaan kauppaa lappalaisten kanssa ja viimein itse lappalaisiakin. Ja tietenkin Lapin kansan kannalta erittäin epäreilusti. Kustaa Vaasan ajoista lähtien pirkkalaisten erioikeuksia käydä kauppaa lappalaisten alettiin rajoittaa ja viimein heidän oli pakko siirtyä kaupunkeihin, kuten Mustasaareen, Ouluun, Tornioon ja Uumajaan puotejaan pitämään. Siellä he aikain saatossa sulautuivat muuhun väestöön. Pirkkalaisten arvellaan olleen osaksi Hälsinglandista Pirkkalan seuduille toisen ristiretken aikoihin (n. v. 1250) muuttaneita kveenien jälkeläisiä ja osaksi suomalaisia kauppamiehiä, jotka olivat jo ennen ruotsien tuloa käyneet kauppaa lappalaisten kanssa.

Historiallisesta skeptisismistä kerrotaan kymmenen sivun verran. Aluksi todetaan, että epäilyä voi olla historian tutkimuksessa joko liian vähän tai liian paljon – sekä tietenkin juuri sopivasti, mitä kuvataan lopussa tuumaamalla, että onnelliset pysyttelevät keskitiellä. Koska itse epäilen usein asioita enemmän kuin tarpeen olisi, minua kiinnostivat tekstin näkemykset liiasta epäilyksestä. Lähestyn asiaa pitkähkön tekstinäytteen kautta:

Historia tukeutuu usein sellaisiin todisteisiin ja perusteisiin, joita jokainen tervejärkinen tavallisessa arkielämässä uskoo. Jos se torjutaan, on samalla torjuttava ihmissuvun jokapäiväinen ja yleinen kokemus, jonka kaikki tunnustamme elämänmenon luotettavimmaksi opettajaksi. Milloin ei ole mitään syytä epäillä toisten, nuhteettomasta elämästään, viisaudestaan ja terävästä arvostelukyvystään tunnettujen henkilöiden luotettavuutta, voidaan heidän todisteisiinsa luottaa yhtä turvallisesti kuin omaan kokemukseemme.

Koska teoreettisen tekstin sulattelu käy yleensä helpommin päinsä, kun keksii jonkun itselleen tutun asian, johon tekstiä peilata, kaivoin jälleen kerran esille ajatukseni KuPS:an jalkapallopeleistä ja niistä kirjoitetuista Savon Sanomain artikkeleista. Vanha kokemukseni on ollut, että yleensä artikkeleissa kehutaan KuPS:aa niin paljon, etten tunnista käyneeni samassa ottelussa. Kuitenkin toimittajat ovat tehneet yleensä työtään vuosikausia eikä heidän asiantuntemustaan luulisi olevan aihetta kyseenalaistaa. Ilmeistä silti on, että kotiinpäin niissä artikkeleissa usein vedetään. Toisaalta viime syksynä kävin katselemassa pitkästä aikaa yhden KuPS:n pelin, jossa esiintyi niin pirteä, aloitteellinen ja tuloksekas KuPS, että enpä muista ennen nähneeni. Taisin lukea lehtiartikkelin, jossa HIFK:n valmentaja Muurinen suositteli jo nostamaan Urho Nissilän maajoukkueeseen. Olin itse ajatellut ihan samaa.

Kun käännän peilin näihin keskenään erilaisiin kokemuksiini, tulen omalla kokemuksellani siihen johtopäätökseen, että pelasipa KuPS miten tahansa, niin Mullikassa kyllä kehutaan. Joku voi väittää, ettei sanomalehtikirjoitus ole mitään historiankirjoitusta. Totta onkin, että jalkapallo-ottelusta voi objektiivisesti ottaen kertoa, että peli pelattiin, ketkä siinä olivat vastakkain, mikä oli lopputulos, kuka teki maalin, paljonko ilmoitettiin olleen maksaneita katsojia. Sen sijaan pelitapahtumain kuvaukset ovat isolta osin kunkin katsojan – siis myös toimittajan – subjektiivisia näkemyksiä, joitten on vaikeata uskoa olevan samoja kuin oma kokemukseni.
Uskon tämän pätevän kaikkeen historiankirjoitukseen. Sanonta voittajat kirjoittavat historian olkoon tästä jonkinlainen yleispätevä puolitotuus.

Historialliset tutkimukset käsittivät 163 sivua. Lukeminen vei aikaa pari viikkoa. Seuraavaksi on vuorossa lyhyt loppuosa ja jonkinmoinen yhteenveto.

perjantai 4. toukokuuta 2018

Ultra Bravoota Kuopiossa

Rakkaat lukijani!

Käväisin vappuna vaimon kanssa Kuopion kaupunginteatterissa. Olimme saaneet tyttäreltämme liput näytökseen tai konserttiin, jossa em. teatterin näyttelijät esittivät Ultra Bra -yhtyeen lauluja. Orkesterina toimi Kuopion kaupunginorkesteri muilla tarpeellisilla muusikoilla vahvistettuna. Oli joku nuori mies orkesterinjohtajana, en muista nimeä. Kirjoitan tästä kaikesta enempi kollektiivisena kokemuksena, joten lahjakkaatkin yksilöt ovat tässä tekstissä osana kokonaisuutta. Juuri siitä syystä en kerro myöskään omaa tai vaimoni nimeä, he-heh.

Menimme sinne Kuopioon autolla. Minä ajoin. Jäähallin parkkipaikka on remontissa, joten piti parkkeerata auto lähemmäs teatteria, jossa on paikat sillä tavalla aikarajoituksella, että tunnin saa siinä pitää. Tosin älysimme lopulta, että kun ei siinä liikennemerkissä ollut mitään sulkumerkkejä eikä mainintaan pyhäpäivistä, niin kai siihen sai auton jättää pitemmäksikin aikaa. Ei saatu sakkoja, eikä edes kastuttu kovin kummoisesti, vaikka näytöksen jälkeen satoikin vähäsen. Eikä meillä ollut takkiakaan päällä, kun on jo melkein kesä ja säästettiin narikkamaksuissa.

Ennen näytöstä käytiin vessassa. Kyllä sitä huomaa pisuaarillakin, miten olisi suunnittelulle varaa käymälöissä. Ei kannata suinpäin mihin tahansa lätäkköön sännätä. Teatterin vessassa hanat ovat sellaiset että sitä kuvittelee niitten käynnistyvän automaattisesti, mutta eikö mitä, kyllä sitä putkimaista hantaakia pitää nostaa, että vesi alkaa juosta.

Sitten istuttiin varttitunti semmoisilla hauskoilla nahkapenkeillä ala-aulassa. Näytökseen tuli paljon ja monenikäistä väkeä, monilla oli ylioppilaslakki päässään. Minä en kehdannut ottaa vaikka ensin olin meinannut. Vaimo ei ollut edes meinannut. Lippuluukulla luki, että Loppuunmyyty. Jäi siellä jossain kohti ehkä joku paikka täyttämättä, vaan kaipa sekin oli myyty.

Meillä oli hyvät paikat kuudennella rivillä melkein keskellä. Kaikki ihmiset teatterissa olivat niin kohteliaita, sanoivat Kiitos ja Anteeksi ihan asiaankuuluvissa paikoissa. Minuakin kohdeltiin ihan tasavertaisesti, mikä on minulle harvinaista herkkua. Pitäisi varmaan ottaa jo se käsivarsinauha pois.

Heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien kuulosti musiikki hyvältä, vieläpä erinomaiselta. Väliajalla sanoin vaimolle, että eipä Ultra Bralle häppee yhtään. Näytöksen loputtua sanoin, etten olisi tunnistanut oliko lauluyhtyeenä Ultra Bra vai joku muu. Tänään kuuntelin yhden Ultran Bran levyn ja minusta se Kuopion esitys tuntui voimakkaammalta, jotenkin elinvoimaisemmalta. Vaimo sanoi sen johtuvan live-musiikin vaikutuksesta. Voi olla. Toisaalta... no, jaa, enhän minä mikään musiikkiarvostelija ole, mutta tuntui siltä, että Kuopion teatterin väki oli todella paneutunut asiaan ja harjoitellut laulut aivan mainiosti. Kyllä hyvän työn laatu kuuluu ja näkyy.

Väliajalla ei ollut tarkoitus ruveta ryyppäämään, mutta otimme kumminkin yhdet Kuopio-viinit minun toivomuksestani. Ne maksoivat yhteensä 16 euroa. Aika paljon minun mielestä. Mutta kerrankos sitä eletään!

Toinen näytös konsertissa sujui samoissa Ultra Bran merkeissä kuin ensimmäinenkin. Lopussa standing ovationit. Harmittaa vähän kun olisi kerrankin voinut vaikka ärjäistä, että "BRAA!" Ei sitä aina kaikkea tajua.

Kotimatkalla käytiin tankkaamassa. Siilinjärvelle ajellessa auto kastui ja likaantui. Kiva oli konsertti. Siellä ei saanut kuvata, eikä kyllä ollut kamerakaan mukana, joten laitan kuvituskuvaksi eilen illalla kotona näppäämäni kuvan, jolle annoin nimeksi Tripla Bra. Niin, sehän minun piti vielä, että eilen katseltiin vaimon kanssa kotimainen elokuva nimeltä Lapualaismorsian. Siinä oli Chydiksen soundeja, joista tuli mieleen Ultra Bra.

tiistai 1. toukokuuta 2018

Henrik Gabriel Porthan: Valitut teokset (alkuosa)

Suomen historian isänä tunnettu Henrik Gabriel Porthan (1739 – 1804) julkaisi paljon tutkimuksiaan väitöskirjoina, jotka useimmiten julkaistiin hänen ohjaamiensa opiskelijoitten nimissä ja kustannuksella. Kussakin väitöskirjassa mainittu opiskelija myös puolusti väitöskirjaa väitöstilaisuudessa. Niinpä toisinaan kuuluu olevan tutkijoitten vaikea ratkaista, mitkä Porthanin opiskelijoitten nimissä julkaistut väitöskirjat ovat Porthanin ja mitkä opiskelijan itsensä työn tulosta. Tällaisia asioita pohdiskelee Iiro Kajanto, joka käänsi, kirjoitti esipuheen ja johdannot Porthanin Valittuihin teoksiin.

Ensimmäinen kirjaan valittu teos on juuri tämänkaltainen vaikeasti ratkaistava tapaus. Kyseessä on Christian Lencqvistin nimellä vuonna 1782 latinan kielellä julkaistu de Superstitione Veterum Fennorum eli suomennettuna Suomalaisten teoreettisesta ja käytännöllisestä taikauskosta. Christian Lecqvistin isä, Ruoveden kirkkoherra Erik Lencqvist (1719 – 1808) oli näet itse tunnettu kyseisen elämänalan tutkija. Koska hänen keräämänsä aineisto tuhoutui Turun palossa, ei ole voitu täysin määritellä, miltä osin Porthan ja miltä osin häntä vanhempi tutkija, Erik Lencqvist, oli Christian Lencqvistin väitöskirjan taustalla. Pojallekin voisi tietysti jonkin ansion asiassa suoda? Joka tapauksessa asian käsittelytapa vaikutti minusta kovin erilaiselta kuin Suomalaisesta runoudesta -teoksessa, jonka vähän aikaa sitten lukaisin. Lencqvistin väitöskirjan teksti on lyhyttä, hieman kuivahkoa, systemaattisesti aihetta käsittelevää ja lukuunottamatta pakollisen tuntuisia Jumalaa ylistäviä kohtia varsin asiallista. Porthanin omana pidetty teksti sen sijaan sisältää pitkiä virkkeitä ja mutkikkaita rakenteita, joita tosin Kajannon suomennoksina on helppo lukea. Itse kallistuisin sille kannalle, että pääosin teksti on peräisin jommalta kummalta Lencqvistiltä. Porthanin osuuskin näkyy varmasti, sillä osittain väitöskirjaan on sisällytetty Suomalaisesta runoudesta -teoksesta pois jätettyä aineistoa loitsurunoista. Vähintäänkin ryhmätyöstä on kysymys.

Mitä väitöskirjassa sitten kerrotaan suomalaisten teoreettisesta ja käytännöllisestä taikauskosta? Teoreettinen osuus käsittää ns. kalevalaisen uskonnon mytologian läpikäynnin jumaluus jumaluudelta. Arvelisin sen muodostaneen aika mainion pohjan Lönnrotin ja Gottlundin kaltaisten tutkijoitten työlle. Käytännöllinen taikausko käsittelee loitsurunoja ja vanhaan suomalaiseen uskoon kuuluvia muita menoja. Varsinkin loppua kohden eksakti tieteellinen lähestymistapa saa toisinaan väistyä seuraavanlaisten (mahdollisesti kirjoittajan itsevarjeluun liittyvien) heittojen tieltä:

Sanalla sanoen, ei voida nimetä ainoatakaan merkittävämpää tointa, joka olisi vailla sen menestymistä tarkoittavia taikauskoisia menoja. Erityisesti avioliiton, oluenpanon, saippuan ja suovan keittämisen, leipomisen, kalastuksen ja muiden kotiaskareiden ei uskottu menestyvän ellei noudatettu noudatettaviksi määrättyjä menoja, nimittäin joitakin akkojen keksintöjä.

Pari sivua myöhemmin kirjoittaja toteaa osuvasti ja paikkansa pitävästi:

Ihmiset näet olivat ja ovat yhä edelleen niin epäinhimillisiä, että ahdistavat katalin keinoin toisten henkeä, terveyttä ja omaisuutta, eivätkä pidä häpeällisenä mitään keinoa tämän päämäärän saavuttamiseksi, kunhan se vain tapahtuu salaa ja turvallisesti.

Vuonna 1789 julkaitussa lyhyessä väitöskirjassa Suomalaisten väitetystä noituudesta kirjoittaja (respondentiksi mainittu Fred. Joh. Rosenbom) pyrkii todistelemaan, etteivät muinaiset suomalaiset harjoittaneet noituutta muita pakanakansoja enemmän. Todisteita haetaan varsinkin antiikin Hellaata kuvaavista teksteistä. Islantilaisten saagojen kuvaamien noitakeinoja käyttävien finnien todistellaan olleen pikemminkin lappalaisia kuin suomalaisia, jotka olivat jo nykyisen Suomen alueelle tullessaan olleet maanviljelijöitä eivätkä tunteneet noitarumpua edes sanana. Lisäksi kirjoittaja esittää todisteita siitä, että osa kristittyjen suomalaisten käyttämistä taikakeinoista oli saapunut Suomeen paavinuskon myötä, koskapa kerran jotkut suomalaisten käyttämät loitsut ovat tärkeiltä osin samankaltaisia käännöksiä Ruotsissa aiemmin esiintyneistä ja mahdollisesti sinne etelästä kulkeutuneista vastaavuuksista.

Koska kirjassa on paljon asiaa ja sivujakin reilut kolmesataa ja varsinkin koska pääosa on vasta seuraavaksi vuorossa, julkaisen tällaisen väliraportin ja jatkan jahka pääsen kirjan loppuun saakka. Hauskat Waput!

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Thomas Bernhard: Kolme kertomusta

Itävaltalainen Thomas Bernhard (1931 – 1989) kirjoitti vuosina 1962, 1963 ja 1967 julkaistut kertomukset Kulterer, Italialainen ja Puurajalla, jotka julkaistiin Olli Sarrivaaran suomentamina vuonna 2014 teoksessa nimeltä Kolme kertomusta.

Kulterer (1962) kertoo rangaistuslaitoksessa elävästä miehestä, joka on päättänyt mukautua tyynesti tilanteeseensa ja on omaksunut ajatuksen, jonka mukaan on ihan oikein, että hänet on passitettu kärsimään vapausrangaistusta. Hän ei kapinoi eikä napinoi. Hän tekee työtä laitoksen kirjapainossa ja vastaa kaikille ”Kyllä, kyllä, minä tiedän”. Tästä syystä hänen kerrotaan saavuttaneen sekä vartijoitten että muitten vankien hyväksynnän. Mies on alkanut vankeudessa kirjoittaa tarinoita öisin. Kuvaus siitä varsin vähäisestä inspiraation kipunasta, joka riittää synnyttämään ajatuksen tarinasta kuulostaa aika kirjailijamaiselta. Itse asiassa koko hahmo, Kulterer, vaikuttaa paperille tehdyltä hahmotelmalta. Hän kirjoittaa surullisia tarinoita, iloisia aiheita kun ei pälkähdä päähän. Kulterer haluaisi jäädä vankeuteen, vapautumisen hän kokee vapautensa menettämisenä. Tämä ajatus on helppo ymmärtää. Moni eläkkeelle jäänyt taitaa kokea samankaltaista turvattomuutta ja juurettomuutta työuran loputtua.

Italialainen (1963) on kertomuksen hautajaisvieras. Kertojan isä on ampunut itsensä ja italialainen sukulaismies osallistuu hautajaisiin. Kertoja alkaa puhella ulkopuoliseksi itsensä tuntevan italialaisen kanssa. Kertoja esittelee vieraalle vanhoja näytelmävaatteita ja soittimia, suvulla on ollut tapana esittää elokuussa jonkun suvun nuorukaisen kirjoittama näytelmä huvimajassa. Näytelmä olisi pitänyt esittää kertomuksen tapahtumahetkellä, nyt huvimajassa on nähtävänä isän ruumis esille asetettuna. Synkeän symboliikan kruunaa talon pihassa oleva puolalaissotilaitten joukkohauta, jolle kukaan ei rupea tekemään mitään. Sen sijaan kertojan sisaret riitelevät äänekkäästi hautajaissaaton marssijärjestyksestä.

Puurajalla (1967) sijoittuu alueelle, joka on lähellä puutonta vyöhykettä. Minäkertoja on santarmi, joka on määrätty uuteen palveluspaikkaan vuoristokylään. Hän kokee sen rangaistuksena, kuin kuolemantuomiona. Hän kirjoittaa kirjettä kihlatulleen, kun majataloon saapuu nuori tyttö nuoren miehen kanssa. Kertoja alkaa seurata uusien tulokkaitten käymää keskustelua. Hänestä tuntuu oudolta, että kukaan tulisi Mühlbachiin lomareissulle. Kertomuksen myötä itävaltalainen idyllinen pikkukylä alkaa vaikuttaa ahdistavalta paikalta, josta kaikki vain haluaisivat päästä pois, mutta eivät pääse.

Bernhardin kerronta on erittäin sujuvaa, sitä on nopea lukea. Ei tullut mitään erityisempää syytä miettiä, onko näihin tarinoihin jokin hundi haudattuna, sillä maankuoren kohoumat ovat melko selvästi havaittavissa. Tyyli ei ole yliampuvan modernia, vaikka tietenkin kyseessä on moderni kirjallisuus, jossa itse asian saa lukija hahmottaa kerronnan taustalta.

Kirjassa on vain 123 sivua ja kirjasinlaji on isohko, kun sitä vastoin sivut ovat aika kapeat. Niinpä lukeminen sujahti parissa päivässä. Eilen lapioin lunta tikkaitten ympäriltä, että mahdollinen nuohooja pääsisi katolle. Ohikulkijoita tilanne hymyilytti. Myöhemmin tajusin, että oli perjantai ja 13. päivä ja minä touhusin siinä tikkaitten alla. Työnteon päätyttyä kävin kaupalla ja huomasin entisessä asunnossani olevan käynnissä mittavan remontin. Vaikutti siltä, että kyseessä olisi vesivahinko?

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Martti Issakainen: Huumorin kotiseutu

Martti Issakainen (s. 1943) kokosi vuonna 2009 julkaistun teoksen nimeltä Huumorin kotiseutu, alaotsikkona Kerman Kallen kaskumailla ja luostarin puutarhassa. Kirjan alusta löytyvät Issakaisen tervehdyssanat lukijalle.

Kirjassa kuvattu huumorin kotiseutu on Heinävesi. Issakainen on koonnut nimeltyiltä heinävetisiltä ja aikaisemmin julkaisuista perinnekirjoista kaskukoosteen, jonka hän on järjestänyt aihealueittain. Kirjan nimen mukaisesti kyseessä on huumori, kaikki kaskut eivät naurata, kaikki kirjan pienet tarinanpätkät eivät edes ole mitään kaskuja vaan muisteloita. Kirjan huumori on moniäänistä ja siksi se ei aina miellytä lukijaa samalla tavalla, toisinaan ei laisinkaan. Heinävetisten keskinäinen otattelu kirjan sivuilla kasvattaa kokoelmasta tavanomaista vitsikirjaa laveamman. Näkyville nousevat muutenkin kuin rivien välistä elämän kirpeämmätkin sävyt – eivät kuitenkaan häiriöksi asti vaan ikään kuin muistuttamaan lukijaa siitä, ettei elämä Heinävedellä ole sen auvoisampaa ollut kuin muuallakaan maan päällä.

Heinäveden kirkon parvet ovat avarat,
laipiossa ja tornin huipussa toistuu
Heinäveden vaakunasta tuttu ruorisymboli.
Uuden Valamon luostarin kirkko Heinävedellä.

Aihealueet kattavat monenmoista elämänalaa Heinävedeltä. Esitellään kaskujen ja muisteloitten kautta alaotsikossa mainittu Kerman Kalle, Kerman kanavaa hoitaneen sääennustaja, lisäksi muutamia muita paikkakunnan suuruuksia, kuten tarunomainen silmänkääntäjä Kuikka Koponen ja säveltäjä Otto Kotilainen. Oman merkittävän panoksensa kirjaan on antanut oopperadiiva Aino Acktén poika, lääkäri Mies Reenkola, jolta on kirjaan taltioitu useampia muisteloita ja kaskuja. Paikkakunnan pappismiehet ovat myös hyvin edustettuina, toimiihan Heinävedellä luterilaisen seurakunnan lisäksi myös kaksi ortodoksista luostaria. Munkeista väännettyjä sanaleikkejä on tarjolla useampi. Myös opettajat ja heidän koulukkaansa sekä lääkärit ja heidän potilaansa heittävät omat suolaisensa kaskukoosteeseen. 

Itse tykkäsin ehkä eniten sisävesilaivoihin liittyvistä kaskuista. Kertoman mukaan mutkaisilla reiteillä kipparilla oli tapana komentaa masinistia laittamaan viäriä puita pannun alle, tulloo mutkapaikat! Toisessa kaskussa ollaankin sitten karilla:

Hinaajalaiva ajoi karille ja jäi keskiosastaan killumaan kiven päälle. Kippari tuumasi:
Kyllä näilä ouvoila vesilä pitäs ajjoo täysilä. Jos ois painettu täysilä, ois sopivasti mänty ylite.”
http://4.bp.blogspot.com/-F5MRNUiLtoM/TsDAR-Z7ASI/AAAAAAAAAG4/54TMubrvX-I/s1600/laiva.jpg
Sisävesiristeilijä Heinävedellä.
Kirjassa on 143 sivua. Ihan mukavaa lueskeltavaa, jonka parissa viihdyin muutaman päivän. Lumenluontia riitti siinä määrin välipaloiksi, että nyt alkaakin olla kaekki paekat kippeenä.