sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Maarit Verronen: Matka Albaniaan

Maarit Verronen (s. 1965) teki toukokuussa 1995 matkan Albaniaan ja kirjoitti sen matkansa pohjalta kirjan, jolle tuli nimeksi nasevasti Matka Albaniaan. Kirja julkaistiin vuonna 1997. Luin sen.

Verronen matkusti Oulusta junalla Turkuun, sieltä laivalla Tukholmaan, sitten junalla Malmööseen ja sieltä unkarilaisella Czardas-junalla halki maitten ja merien Budapestiin. Hän matkusti interrail-kortilla tarkoituksenaan kulkea rinkka selässä Balkanilla. Budapestistä matka jatkui Belgradin ja Skopjen kautta Albaniaan. Albaniassa Verronen liftaili ja matkusti bussilla. Paluumatka Skopjesta lähtien samaa reittiä, paitsi että Suomessa hän pysähtyi Helsinkiin.

Kaiken kaikkiaan Verronen selvisi matkasta lyhyessä ajassa, mutta sai silti matkastaan paljon irti. Minä en yleensä missään matkustaessa käy kenenkään luona ja ylipäätään juttelen kenenkään kanssa todella vähän. Verronen sen sijaan sai helposti kontaktin ihmisiin kaikissa maissa. Kirjasta lukemani perusteella Balkanin ihmiset osoittautuivat hyvin vieraanvaraisiksi ja sosiaalisiksi, lähimmäisestä huolta pitiviksi ihmisiksi. Kaikissa maissa tosin harrastettiin propagandapuhetta, jossa Balkanilla asuvia naapureita vähäteltiin, ehkä eniten vähäteltiin albaaneja – syystä joka jäi epäselväksi. Ilmeisesti Albaniassa ja Makedoniassa myös hämmästeltiin yksin matkustavaa naisimmeistä ja sen vuoksi hänestä pyrittiin pitämään huolta.

Jonkin verran vierailut eri kaupungeissa toistavat itseään, johtuen siitä, että Balkanilla kaupunkien nähtävyyksiin melko usein kuuluu bysanttilais-turkkilainen kukkulalle rakennettu linnoitus, kastro, fortezza tai mikäpähän tuota. Linnoituksissa on yleensä jonkinlainen museo ja sen lisäksi kaupungeissa on tietty kirkkoja, Albaniassa usein moskeija. Nämä museot ja moskeijat ja kirkot ovat sitten joko auki tai kiinni ja siten vierailut eivät lopultakaan poikkea kovin vahvasti toisistaan, mutta toisaalta samankaltaisuus juuri rakentaa kuvaa maan historiasta, sillä kaikkien kastrojen historiassa mainitaan illyyrit, sitten kreikkalaiset, roomalaiset, Bysantti ja turkkilaiset. Albanian selvästi merkittävin hallitsijakansa ovat olleet turkkilaiset, jotka hallitsivat maata jostain 1400-luvulta pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Toisen maailmansodan seutuun hallitsijoina käväisivät paikoin myös italialaiset, kreikkalaiset ja saksalaiset, mutta eiköhän turkkilaisilla ole ollut suurin vaikutus.

Albaanit ovat valtaosin islaminuskoisia, eteläosissa maata on tosin ortodokseja ja pohjoisessa katolilaisia. Ainut jumalanpalvelus mihin Verronen osallistui oli katolilainen. Käännytystyötä tekivät monet yksittäiset henkilöt ja ryhmät monista kristillisistä liikkeistä. Albaanit kertoivat Verroselle kuuluvansa kukin johonkin uskontokuntaan, joskaan kovin aktiivista ei entisen kommunistimaan porukoitten uskonnonharjoitus vaikuttanut olevan.

En malta olla laittamatta lainausta kirjan lopusta, koska se nyt erityisesti koskettaa minua:

Albania ei ole vain maa, se on myös käsite. Koska se ei ole matemaattinen vaan lähinnä mentaalinen käsite, se on väistämättä epätarkka – jopa henkilökohtainen ja ajan ja tilanteiden mukaan muuttuva. Albanioita on useita: niitä on lukematon määrä.
Minun albaniaani ei kirjoiteta isolla kirjaimella eikä sitä voida sijoittaa Euroopan kartalle. Se on yksityinen.

Vierailu Makedoniassa oli myös kiinnostava osa kirjaa. Ilmeisesti Balkanilla on lukuisia raunioituneita jäänteitä antiikin ajan kaupungeista, niistä ehkä joskus kuullaan vielä lisää.

Kirjassa on 202 sivua. Luin sen parissa päivässä.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Järähtelyä rillumarekisterillä

Hei, rillumarei!   
Kotimainen elokuva vuodelta 1954. 
Ohjaus: Armand Lohikoski
Käsikirjoitus: Reino Helismaa
Musiikki: Toivo Kärki
Pääosissa: Esa Pakarinen ja Irja Rannikko, tärkeissä sivurooleissa Sirkka-Liisa Wilén, Heikki Heino, Matti Aulos ja Kai Lappalainen.

Mitä oli rillumarei? Sen voi lukaista wikipedian artikkelista. Kyseisessä artikkelissa sotien jälkeinen rillumarei mainitaan vanhan suomalaisen rekilauluperinteen jatkajana. Siinä välissä muuten olivat mm. sota-ajan viihdytysjoukot samantyyppisine ohjelmistoineen. Sotien jälkeen Armand Lohikoski ohjasi paitsi lukuisia Pekka ja Pätkä -elokuvia, myös jatkoa elokuvalle Rovaniemen markkinoilla (1951), jonka tunnussävelmänä toimineen Reino Helismaan rallin mukaan nimettiin rillumarei, sotien jälkeinen rahvaanomainen musiikkiviihde.

Uusi elokuva sai nimen Hei, rillumarei! Sen sankarina esiintyy Esa Pakarinen, jonka roolihahmo on nimeltään Severi Suhonen, haitaria soitteleva ja lauleskeleva jätkä eli metsätyömies tai kullankaivaja. Severi saapuu osan matkaa junalla ja osan matkaa kävellen Lapista Helsinkiin sivistääkseen itseään. Kohtaaminen etelän elävien sivistyksen kanssa muodostaa elokuvan varsinaisen draivin, vaikka alkeellinen rötöstarinakin on sen päälle liimattu. Severi käy konsertissa, ihmettelemässä absurdistista näytelmää ja lopuksi oopperassa. Hän tiivistää kokemuksensa poistuessaan oopperan aitiosta kesken esityksen:

Ensin suap kuunnella laulamista, sitte näyttelemistä ja sitte tulloo molemmat yhtäaekoo!Minä oun sujut kulttuurin suhteen ja mänen kottiin.

Severi käy kipakkaa sanavaihtoa Kai Lappalaisen esittämän taidearvostelija Kehulan kanssa. Kriitikko kehottaa maalaismoukkaa pysyttelemään poissa taide-esityksistä. Severi nousee junaan matkustaakseen takaisin Lappiin ja kohtaa vielä samassa junassa entiset toverinsa, joitten kanssa alkaa pian sama rahvaanomainen rillumarei-rallatus kuin aikaisemminkin. Kohtausta katsellessa mieleeni hiipii isäni viljelemä sanonta: ”Jätkänmakkaraa koiralle ja koiranmakkaraa jätkälle.” Lisäksi mieleeni kasuaa ketjukolaaja-nimimerkillä kirjoitteleva nettihahmo, pitkäaikaistyötön merkonomi Savosta, miekkonen, joka yrittää lukea kaunokirjallisuutta sivistääkseen itseään vaikka Lentävä Kalakukko on odottanut asemalla jo vaikka kuinka kauan. (Tosin lienee niitäkin, jotka uskovat sen justiisa männeen.)

* * * *

Hei, rillumapunk!

Tuomas Salorannan kuningasajatuksesta kotimaisen scifi- ja fantasiakirjallisuuden uusrahvaanomaisen alalajin rillumapunkin maamerkiksi koottiin vuonna julkaistu 2015 antologia Hei, rillumapunk! Sen toimittivat Shimo Suntila ja Juha Jyrkäs. Esipuheessaan Shimo Suntila kertoo teoksen synnystä ja mainitsee rillumarein olleen aikansa kapinaa, jollaisena myös rillumapunk kokee esiintyä eli kuten Suntila rillumareita kuvailee:

...rillumareissa vastakkain joutui kansan kursailematon maku ja taide-eliitin pönöttävä ynseys. Rillumarei oli kapinaa.

Löytääkö lukija rillumapunkista jotain kuvatunkaltaista kapinahenkeä vai onko rillumapunk tulkittavissa cityhenkisen ja syrjäisen elämänpiirin kohtaamisiksi, riippunee lukijasta. Seuraavaksi oma lukijan näkemykseni novelli novellilta:

O. E. Lönnberg: Peikonkulta. Hieno tarina, joka saa alkunsa meluisasta olutkapasta ja sittemmin omassa hiljaisuudessaan pohtii nykyihmisen suhdetta yliluonnolliseen.
Boris Hurtta: Ainahan on maksettava, eikös juu? Menevästi kirjoitettu, sotienjälkeiseen aikaan sijoittuva rilluttelu, jossa markkinahenkiset muusikot ja muut esiintyjät keikkailevat.
Eero Korpinen: Jätkän kulta. Kulkija bunkkaa realistisesti kuvatulla tukkikämpällä kummitusjuttujen, laulelmien ja sahanviilauksen säestyksellä.
Nina Korento: Nurjapuoli. Naisimmeiset tekevät neuleita ja punovat samalla juonia Jussin pään menoksi uusrahvaanomaisessa fantasiatarinassa.
J. S. Meresmaa: Pirunkeuhko. Koskenkorvaa ei hallitse vodka vaan joku ihan muu. Pääsevätkö uittomiehet palkoilleen? Fantasiaa rajantakaisin maustein.
Jussi Katajala: Kultaa kalliimpaa. Kullankaivajatarina Helismaan ja Outsiderin hengessä. Mukana Lemmenjoki, robotti, karhu, marsilaiset ja Rovaniemi.
Toni Saarinen: Merkillisiä muistiinpanoja Markkinoilta (ontologinen matkakertomus Akatemialle). Steampunkhenkinen (?) tarina, joka toimii eräänlaisena Hei, rillumarei! -elokuvan peilikuvana. Sivistynyt herrasmies matkustaa Kaupungista kauas Lappiin, jossa on meneillään markkinat. Hänen kokemuksensa Luonnosta, kuten hän kohtaamaansa nimittää, sivuaa vastakkaiseen suuntaan Severi Suhosen kokemusta etelän taidenautinnoista:

Se tapahtui sattumuksen oikkujen kautta, mutta jälkikäteen olen useasti epäillyt tätä käsitystä. Sivistyksen, viisauden ja tieteen nimeen vannovien valistuneisiin korviin se varmastikin kuulostaa pelkältä mielettömyydeltä. Näin olisin itsekin ennen uskonut, mutta nuo päivät, jotka vietin Lapissa, muuttivat perusteellisella tavalla ajatusmaailmaani. Ehkä voisi jopa sanoa, että koko maailmankuvani kammettiin siltä akateemiselta jalustalta, jolle olin sen pystyttänyt, eikä pienin rooli ole juuri tällä tapahtumalla, jonka pian pyrin teille toistamaan mahdollisimman tarkasti.

Suomen Tasavallan satavuotisjuhlavuonna kulttuurikohtaamiset kaupunkien ja maaseudun välillä, jollaisia tämä novelli ja koko lukemani teos edustavat, yhdistävät pientä kansakuntaamme kiitettävälla tavalla.

Juha Jyrkäs: Tuopa tuoppi pirunkusta. Keittoa menee, kun vanhempi tilapäistyöläinen naistennaurattaja juorotellen paljastaa nuorukaisille menestyksensä salaisuuden.
Anu ja Eero Korpinen: Järvikylän Kaisa. Vieraan katiskan kokeminen tuottaa arvaamattomat seuraukset tässä uittomiesromantiikkaa hehkuvassa fantasiassa.
Jukka Särkijärvi: Viljaviinaa. Kammottavassa dystopiassa Alkon monopoli jyllää kylällä. Toisaalta poliiseja on vielä olemassa, toisin kuin meillä Siilinjärvellä, jossa nykyään järjestystä valvoo yksityinen vartiointiliike!
Jussi K. Niemelä: Tähtikalakukko. Spefiä ja fanifiktiota sisältävä juhannusidylli, jossa Suomisen perheen isä ja tähtien tasolla lentävä kalakukko pelastavat mitä pelastettavissa on varsinkin Hämeenkyrössä.
Kari Välimäki: Karhu ja savottalaiset. Vallattoman humoristinen fantasia, jossa karhu pelaa savottalaisten kanssa korttia.
Juri Nummelin: Plätsis, sanoi Eemeli, plätsis! Spefiä ja fanifiktiota yhdistelevä, sananmuunnoksilla pelittelevä vauhdikas eläkeläistarina Floridan auringon alta. Sisältänee pientä kriittistä piikkiä rillumarein jälkeiseen(kin) kotimaiseen viihdetuotantoon.
Shimo Suntila: Norvajärven meteoriitti. Vanhojen kotimaisten elokuvien tyyliä mukaileva ja rillumapunk-novellit yhteenkutova kertomus geologisista tutkimuksista Rovaniemellä.

Ihan kiva oli tutustua tällaiseen vanhaa elokuvaa uuteen kirjallisuuteen yhdistävään teokseen. Kirjoittajat ovat soveltaneet rillumarei-ajatusta monipuolisesti ja raikkaasti jättäen silti paikoitellen loimilangat kuultamaan kertomustensa uudenaikaisten viritysten lomitse.

Kirjassa on 235 sivua. Sen lukemiseen kului aikaa kolmisen päivää.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla

Heidi Mäkinen kirjoitti vuonna 2016 julkaistun romaanin Ei saa mennä ulos saunaiholla. Nyt sitten viimein minäkin luin sen.

Romaani kertoo kahdesta naisihmisestä ja yhdestä kissasta. On siinä muitakin hahmoja, mutta näkökulmaa vaihdellaan näitten kolmen hahmon välillä. Eeva on kuusikymppinen leski, Sini kolmekymppinen sinkku, kissan ikää ei taideta kertoa. Eeva ja kissa kertovat sanottavansa minä-muodossa. Koska Sini ei ole vielä löytänyt itseään, hänestä kerrotaan yksikön kolmannessa. Voi olla, että itsensä löytäminen on näillä naisille tärkeätä, kissalle asia on itsestään selvä. Kyllä se Sinikin saa lopulta langan päästä kiinni ja löytää ensimmäisen persoonansa. Hän kuvailee asiaa näin:

Ne pärjäävät, jotka ottavat sen minkä tarvitsevat.

Näin kait se on. Ihmisen on otettava se mikä ei hänelle kuulu?

Kirjan tapahtumat on sijoitettu Tampereelle, mikä on jotenkin piristävää, kun monesti kotimaisessa kirjallisuudessa touhutaan pääkaupunkiseudulla tai maaseudulla. Tampereen kaupunki on olemassa juuri sen osoittamiseksi, että Suomessa on muitakin kaupunkeja kuin Helsinki ja ne pari muuta siinä iholla.

Vaikka kirjan nimessä mainitaan sauna, ei varsinaisia saunakohtauksia kovin paljoa ole. Tosin käväistään saunomassa ja avantouinnilla Tampereella ja savusaunassa lapsuuden maaseudulla. Huumoria on kosolti, tosin se on yleensä semmoista kuivakanpuoleista, lieneekö sarkastista vai mitä, naurattaakin paikoin, mutta mikään kuoliaaksinaurattaja ei kyseessä ole. Kuolemasta puhutaan paljon. Ja varsinkin kuolleista. Eeva on ollut kiltti käskyläinen miehelleen.

Jossain määrin minua mieshenkilönä pukkasivat tympäisemään kaikki ostoskertomukset, tuotemerkit ja muut naisväen kotkotukset, mutta urheasti luin nekin. Tulin miettineeksi sitä, miltä mahtavat naisista tuntua sotakirjat ja kertomukset viinanjuonnista. Mutta noin romaanina tämä Mäkisen teos lienee aika tasaista kotimaista tasoa, jota tosin en kovin laveasti tunne – makuni kun on vähän konservatiivinen niinkuin kirjan kissalla.

Sekin sitten vielä, että olen vuosikausia jo lukenut Mäkisen mainiota blogia nimeltä Ei saa mennä ulos saunaiholla ja ehkä odotin liiaksi samankaltaista autofiktiota tältä romaanilta. Tässä romaanissahan ei kovinkaan paljoa autoilla, usein käytetään julkisia, jotka toimivatkin erinomaisesti Tampereella. Ja nythän sinne on tulossa raitiotiekin. Mäkisen huomioitten terävyys laimenee, kun siirrytään puhtaaseen fiktioon, jossa kirjailija voi tunnetusti esittää melkein yhtä räväköitä mielipiteitä kuin somessa. Itse somea romaanissa myös käsitellään lempeän hymyilevällä sävyllä. On hyvä, että some tulee osaksi kirjallisuutta tässä muodossa, ehkäpä me sitä kautta opimme somemaailmaa joskus ymmärtämään.

Kirjassa on 242 sivua ja se tuli luettua kolmessa päivässä. Muissa kirjablogeissa on Mäkisen romaanista kirjoitettu ahkerasti. Mainitsen tässä vaikkapa Elinan ja Marjatan tekstit.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Nova 2014

Turun Science Fiction Seura ry:n ja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry:n vuodesta 2000 lähtien järjestämä vuosittainen scifi- ja fantasianovellikilpailu on suunnattu aloitteleville kirjoittajille. Vuoden 2014 kilpailun kymmenen parhaaksi arvioitua tekstiä julkaistiin vuonna 2016 antologiassa Nova 2014. Tämän sf/f-antologian toimittivat Pasi Karppanen ja Leila Paananen. TSFS:n lisäksi antologian tuotantoon osallistui Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry. Esipuheen kirjoitti Pasi Karppanen. Hän kertoo siinä maamme viime vuosien sf/f-kirjoituskilpailuista yleensä ja Nova-kilpailun historiasta erityisesti. Kilpailun todetaan täyttävän tehtävänsä uusien kirjoittajien foorumina. Karppanen huomauttaa lisäksi scifi-seurojen talouden niukkuudesta.

Muutama sananen jokaisesta novellista:

Tuukka Tenhunen: Ugrilainen tapaus. Mainio spefi- ja fantasiadekkaritarina kuvitteellisesta maailmasta, jota repivät kantaväestön ja maahanpyrkijöitten väliset jännitteet. Kansanuskomuksilla on tapahtumissa oma osuutensa. Kirjoittaja virittää alussa tunnelman hienosti ja vire myös säilyy koko novellin ajan.
Anu Korpinen: Tähden hauta. Kauniin runollinen fantasiaa ja scifiainesta yhdistävä kertomus, jonka alkutahdit soittaa Edith Södergranin runo Ihmeellinen meri. Runo sopiikin pohjustukseksi erinomaisesti, sen luoma viritys kaikuu novellin sanavalinnoissa, saturomantiikkaa hehkuvat näyt tuovat jopa mieleen Rimbaud'n runon Humaltunut venhe.
Taru Hautala: Jo joutui armas eilinen. Omintakeinen kertomus naishenkilöstä, jonka osaksi on tullut herätä uuteen päivään milloin minkäkin ikäisenä. Itse kullakin on riesansa, eikä varsinaisesti käy kateeksi hänen osansa, vaikka riittäähän siinä vaihtelua.
Susanna Hynynen: Synninsyöjä. Upea vire säilyy alusta loppuun. Selkeäsanainen, tasaisen verevä, tummasävyinen fantasiakertomus, juuri novelliin sopiva määrä kuvitteellista maailmaa, jonka tuore näkökulma viehättää minua erittäin paljon.
Liisa Näsi: Näkemisen taito. Täysin realistisesta tilanteesta kehittyvä fantasiatarina, jonka myötä sain vähän esimakua siitä, millaista eläkeläisen elämäni tulee olemaan – ei tarvitse enää odottaa pitkään ja silti maltan tuskin odottaa. Tasapainoinen, helppolukuinen novelli.
Maarit Leijon: Pyytävä tyttö. Sujuvaa luettavaa. Realistista kerrontaa ja kauhufantasiaa yhdistävä kertomus sairaanhoitajasta, joka työskentelee vanhusten ja heikkokuntoisten kotihoidossa. Niille, jotka pitävät fantasiakirjallisuutta outona eskapismina, pieni katkelma novellin realistiselta osastolta:

Äiti ei enää puhu. Hänen potilaskertomuksensa mukaan hän puhui vielä puolisen vuotta aikaisemmin, mutta hitaasti ja sanoja hakien. Sen jälkeen hän alkoi muuttua vaitonaisemmaksi, kunnes ei puhunut enää lainkaan. Hänestä on tullut vuodepotilas. Häntä täytyy syöttää ja juottaa, ja hänen asentoaan pitää vaihtaa säännöllisin väliajoin, jotta hän ei saa painehaavoja.

Inkeri Kontro: Hiljaa hiipuu hiillos. Joskus nuorna miesnä pidin totena, etteivät sauna ja seksi kuulu yhteen. Sittemmin olen tullut huomaamaan, että kaikki totuudet ovat vain päiväntotuuksia. Omaperäinen aihe on tässä novellissa, joten jätän edes jotain spoilaamatta sen fantasiasta.
Eero ja Anu Korpinen: Hämärän tyttö, suvannon sulho. Sanotaanko vaikka että keskiaikatyylistä tarufantasiaa kotimaisin maustein? Pitkähkön ja runsaan kuvallisen johdantojakson jälkeisen toimeliaisuuden myötä sukeutuu ihan kelpo kertomus. Kansanrunoista ja olmeista plussaa.
Maiju Ihalainen: Maan mahlaa. Kunnianhimoinen dystopiakuvaus kasvillisuuden valtaamasta kaupungista. Novelli lienee kyberpunkkia? Sujuvaa luettavaa, ei liikaa räiskettä ja mieleiseni loppuratkaisu.
Inkeri Kontro: Välitilassa. Kohtalona Mars. Kahdella aikatasolla operoiva novelli, jossa Marsissa diplomaattina olevan isän tytär Alina joutuu opettajan esimerkkitapaukseksi maalaisena, mutta aikuisena hän suhaa porukoita Marsiin avaruussukkulalla.

Oikein kivoja ja ansiokkaita novelleja! Tämän teoksen perusteella maamme scifi-kirjallisuudelta voidaan odottaa paljon ja monipuolista hyvää jatkossakin.

Kirjassa on 165 sivua ja se tuli lukaistuksi parissa päivässä.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Antti Jalava: Halkeama

Antti Jalava (s. 1949) kirjoitti vuonna 1993 julkaistun romaanin Sprickan. Teos ilmestyi suomeksi vuonna 1993 ruotsiksi ja samana vuonna ilmestyi myös Kaarina Ripatin tekemä suomennos nimellä Halkeama.

Ruotsiin nuorena perheensä mukana muuttanut Jalava kertoo kirjoissaan Ruotsiin siirtolaisiksi muuttaneitten suomalaisten ja varsinkin heidän aikuistuneitten lastensa elämästä. Luin aikaisemmin hänen huomiota herättäneen romaaninsa Asfalttikukka. Halkeama jatkaa tavallaan Asfalttikukan tarinaa, sillä Asfalttikukan päähenkilö kirjoittaa romaania nuoresta Hannusta, joka etsii itseään siirtolaisperheen lapsena. Halkeamassa päähenkilönä on Hannu, joka hortoilee ruotsalaisessa kesässä suomalaistaustaisessa seurassa ja etenkin oman mielensä maisemissa. Matkaseurana Hannulla on Eino, molemmat ovat noin 35-vuotiaita. Romaanissa liikutaan suomalaisen seurakunnan kesäkodissa meren rannalla ja Tukholmassa. Kesäkodissa Hannu kohtaa Päivin, Tukholman Östermalmissa odottaa tyttöystävä Aija-Maija.

Halkeaman tarina on oikeastaan varsin selkeäpiirteinen, eikä kerronta ole kikkailevaa. Sen sijaan Hannun mielenliikkeitten tulkinta vaatii tarkkaavaisuutta tai ainakin eläytymistä. Romaanin suomalaistaustaiset hahmot kärsivät kaikki samasta kahtiajakoisuudesta: heidän juurensa ovat yhtäältä Suomessa ja toisaalta elämäntie kulkee Ruotsissa. Päällisin puolin nämä kaksi pohjoista maata ovat samankaltaisia monessa suhteessa. Jalavan romaanissa kieli on kuitenkin kotimaa siinä missä asuinpaikkakin. Kun ihmisen menneisyys on kiinni hänelle vieraaksi ohenevassa kielessä ja varsinkin hänen mahdollisille lapsilleen täysin katoavassa kielessä ja kulttuurissa, tuntee romaanin päähenkilö olevansa jaettu kahtia. Hän selittää tätä muille niin huomaamatonta tosiasiaa itsessään halkaisemalla kirveellä pöllin ja liittämällä sen osat tiukasti yhteen:

Jos katsot tarkemmin huomaat että tässä on liitoskohta, mutta jos joku edelleenkin pitää sitä koossa niin et voi millään tietää onko se kokonaan halki, voit vain aavistaa, ja luultavasti et piittaa tippaakaan miten sen asian laita on, koska sinulla on niin paljon muuta ajattelemista.

Romaanin tapahtumia on maustettu rakkauskertomuksella, jonka kautta kertomuksen asetelmallisuus saa lisää laajuutta. Siirtolaiset ovat tekemisissä toisten siirtolaisten kanssa, suomalaiset suomalaisten kanssa, romanit romanien kanssa. Kuvaa ruotsalaisesta yhteiskunnasta ei tässä rakenneta, kyse on lähinnä yhden parin kohtalonkesästä, jotain tärkeää tapahtuu juuri heille. Suomalaisten kesänvietosta syntyy kuva, jossa ikäänkuin poikkeusoloissa yritetään pitää yllä suomalaisia perinteitä saunomalla ja kaloja halstraamalla. Asfalttikukan shokeeraavaan tarinaan verrattuna tarjoaa Halkeama paljon siistimmän kuvan ihmisistä haprastuvine muistoineen uuden kulttuurin keskellä.

Kirjassa on 152 sivua. Omista henkilökemiallisista syistäni johtuen lukeminen kesti nelisen päivää. Tämän jälkeen lukuvuoroon pääsevät seuraavat kirjat:
Nova 2014 -antologia
Heidi Mäkisen romaani Ei saa mennä ulos saunaiholla
Hei, rillumapunk! -antologia
Maarit Verrosen matkakertomus Matka Albaniaan.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa

Pekka Kytömäki (s. 1975) kirjoitti vuonna 2015 julkaistun runoteoksen Ei talvikunnossapitoa. Luin sen.

Kytömäen runot ovat suurimmalta osin haikuja, tuota japanialaista runomittaa, jossa runo muodostuu kolmesta säkeestä, joissa tavujen pituus on rajoitettu niin, että eka ja kolmas säe ovat viiden tavun mittaisia, toinen seitsemän tavun korkeassa mitassa. Tavujen lienee aikomus alkuperäisessä japanialaisessa haikurunossa tavoitella äänteellistä samanhenkisyyttä, tosin japanin kielessä sanat saattavat merkitä useampaa asiaa, joten runojen on tarkoitus avautua useammalla tavalla. Tätä tavujen onomatopoetiikkaa sanaleikkeineen sisältävätkin Kytömäen haikurunot ja vastaavat, sillä myös tankoja on joukossa sekä vapaampata mittaa.

Lähes kaikki kirjan runot ovat siis lyhyitä, lyhyyden tarkoitusta japanilaisessa haikurunossa en tunne, toisaalta japanin kielessä sanat eivät ole ihan sitä pituutta kuin suomen kielessä, jossa yksi sana saattaa kevyesti muodostaa haikurunon yhden säkeen. Runojen lyhyys saa kuitenkin runoilijan tiivistämään sanottavansa sillä herkullisella tavalla, että lukija saa kiinni ajatuksesta. Sanottavan tiivistäminen avaa myös tilaa lukijan omalle ajattelulle, olkoonkin, että monet Kytömäen runoista muodostuvat kaskunomaisiksi, mikä toisaalta saattaa olla hyväkin, sillä kaskuthan helposti jäävät mieleen ja mieleen jäänyt runokuva toimii lukijan ajatuksissa vielä kauan lukemisen jälkeen. Sanottavan lyhyys sitä paitsi sopii suomalaiseen mielenlaatuun ja varsinkin kielenkäyttöön, jossa ei joutavia luritella vaan puhutaan asiaa.

Runokokoelman nimi Ei talvikunnossapitoa on oivallinen esimerkki Kytömäen tamperelaisuudestaan huolimatta kovin savolaishenkisestä mielenmuljuutuksesta. Runoilija huomaa, että kesäisin polut vapautuvat talvisesta kunnostaan ja niillä pääsee vapaasti kulkemaan. Liikennemerkin ”EI TALVIKUNNOSSAPITOA” teksti saa siten runossa uuden merkityksen, joka viittaa vanhaan ja naurahdellen hyppelee siltä karkuun. Tällaista samanhenkistä näkökulmain uusjakoa harrastetaan onnistuneesti monissa muissakin kokoelman runoissa, se muodostuu runoilijan tavaramerkiksi. Runot ovat humoristisia, hyvällä ja sillä syvällä tavalla, joka lahjoittaa taiteilijalle mahdollisuuden sepittää myös elämän tarkoituksen ja lopun säkeitä koskettavasti. Paatos kaikkoaa, kun raskaat aiheet esittää henkilö, joka ei ota raskaasti ihan kaikkea eteensattuvaa.

Lukaisin tämän pienen kirjasen sunnuntaiaamuna ja sitten luin aamukahvia nauttivalle vaimolleni parhaita paloja ääneen. Hyvin upposivat meihin molempiin. Kirjassa on 93 sivua. Pekka Kytömäki pitää myös blogia nimeltä Poplaari.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Friedebert Tuglas: Kohtalo

Virolainen Friedebert Tuglas (1886 – 1971) kirjoitti vuonna 1917 julkaistun novellikokoelman Saatus. Se ilmestyi suomeksi vuonna 1919 nimellä Kohtalo, suomentajana Aino Kallas. Wikipedian mukaan Tuglas oleskeli pitkät ajat Suomessa, asustellen mm. Arvid Lydeckenin seikkailukirjan Tähtimaailmassa kuvittaneen F. G. Ålanderin kodissa sekä Ahvenanmaalla.

Novelli novellilta:

Maailman lopussa. Meripoika päätyy eriskummaiselle saarelle, jossa asustava jätti-impi solmii lemmensuhteen meripojan kanssa. Onko kyseessä fantaasia vai vertauskuvillako novellissa pelataan, tarunomaisuus tuo ainakin mieleen eeppisen harharetkeilijän, joka myös vietti aikaa parin saaren vankina. Hekkuma leiskuu novellissa todella kuumana, kuten seuraavasta näytteestä voi havaita:

Helteisenä yönä, taivaanrannalle kohoavan punaisen kuun valossa hän rakasti minua sekaisin heitetyillä patjoilla ja revityillä harsoilla.
Hän oli himokas kuin luonto ja kyltymätön kuin maa.
Hänen syleilynsä olivat kiduttavan tuskalliset, hänen suudelmansa purevat kuin käärmeen.

Ihmissyöjät. Tämän novellin olinkin lukenut jo jostain antologiasta. Lasten mielikuvitusmaailma sulautuu kylmään todellisuuteen, joka nielaisee lasten maailman nahkoineen karvoineen. Kokoelman parasta antia.

Vapaus ja kuolema. Hevosvaras kontempleeraa syvällisiä pyrkiessään vapauteen, jota saa katsella päiväkausia kaltereitten takaa. Realismia. Parhaiten kosketti ajatus, että siinä missä tavallinen väki voi rukoilla apua Jumalalta, vangin olisi kai parempi turvata paholaiseen. Sillä kukapa hevosvarasta taivaaseen tahtoisi?

Popi ja Huhuu. Koira viettää päiviänsä asuntoon suljettuna yhdessä toisen elikon kanssa.

Kultainen rengas. Farmaseutti Jürgens vierailee äitinsä haudalla vähäpätöisessä pikkukaupungissa ja käväisee perimässään lapsuudenkodissa. Lastenhuoneen oven aukaiseminen käynnistää fantaasianomaisen aikamatkan lapsuuden valoisiin päiviin ja sitä seuraavat unenomaiset, olemassaolon tarkoitusta mittailevat houreet. Seuraava lause herätti huomioni:

Todellisuus oli jo ammoin loppuun eletty.

Voisikohan tuon liittää jotenkin blogini johtolauseeksi?

Kirjassa on 194 sivua ja sen lukemiseen kului minulta kolme päivää.