Leo Tolstoi: Hadži Murat

Leo Tolstoin (1828 – 1910) viimeisenä ilmestynyt romaani julkaistiin vasta hänen kuoltuaan. Jo vuonna 1904 Tolstoi oli saanut valmiiksi lyhyen, 1850-luvun Tšetšeniaan ja Dagestaniin sjoittuvan romaaninsa, mutta se julkaistiin vasta vuonna 1912. Teos on suomennettu neljästi. Lukemani Eero Balkin suomennos on vuodelta 2001. Kertomus tšetšeenipäällikkö Hadži Muratin kamppailusta kansansa ja oman perheensä puolesta on sodan ja imperialismin vastainen tarina legendaarisesta sotasankarista ja siitä maailmojen kohtaamisesta, jota myös Tolstoi nuorena upseerina Kaukasiassa oli saanut todistaa.

Tolstoin tarinan taiturimaisuus piilee siinä henkilöhahmojen galleriassa, jonka hän vähäisellä, mutta merkityksellisellä kuvailulla saa luotua. Venäjän sotatoimia Tšetšeniassa ei kuvata yksipuolisesti. Kirjassa kuvaillaan venäläistä sotaväkeä sotaministeristä ja kenraaleista aina sotamiehiin asti. Hahmon saavat myös avaari- ja tšetšeenikylien asukkaat, joita erottaa venäläisistä miehittäjistä varsinkin uskonto. Mahdottoman asetelman keskeinen henkilö on Hadži Murat. Hänellä olisi kenties mahdollisuudet ratkaista jännittynyt tilanne, mutta miten mahdoton voidaan ratkaista? Hadži Muratin oma asema muodostuu koko Tšetšenian vertauskuvaksi. Hän on ikonimainen hahmo, jota kaikki pelkäävät ja kunnioittavat. Muratin kohtalo on kuitenkin seurata rauhan oloja vain ohikulkijan osassa.

Tekstinäytteenä katkelma tšetšenialaisen kansanlaulun sanoista:

Kuuma olet, kuula, ja tuot kuoleman, mutta etkö ollutkin uskollinen palvelijani? Musta multa, sinä peität minut, mutta enkö polkenutkin sinua ratsullani? Kylmä olet, kuolema, mutta minä olin sinun herrasi. Ruumiini ottaa maa, sieluni ottaa taivas.

Koska kärsivällisyyteni ei riittäisi Tolstoin pitkien romaanien lukemiseen (ovat tosin tulleet tv:stä tutuiksi), tämä noin 160 sivuinen teos sopii minulle erinomaisesti. Sitä paitsi tapahtumat ovat enemmän tätä päivää kuin Napoleonin sodat. Venäjän armeijan harjoittama metsien hakkuu ja kylien hävittäminen riittävät vakuuttamaan minut siitä, että ”totaalista sotaa” on valitettavasti harrastettu jo ennen ilmataistelun keksimistä. Kirjan ainoa kehnompi vaihe oli puolen välin paikkeilla kirjailijan esittäessä tsaari Nikolaista kovin yksipuolisesti väritetyn omahyväisen itsevaltiaan kuvan. Paljon vähempikin olisi riittänyt. Toisaalta tsaarin määräämien kammottavien rankaisutoimien laajentaminen Puolan ja Ukrainan suunnalle antaa tietysti romaanin sanomalle oman lisäsävynsä.

Kirjan lopusta löytyvät Kari Hukkilan ja Jaakko Hämeen-Anttilan mielipiteet romaanista. Hukkila korostaa teoksen kuvausta venäläisen (lue: länsimaisen) kokemasta vieraudesta, outoudesta suhteessa tuttuun ja turvalliseen. Hämeen-Anttila kirjoittaa samasta asiasta islamilaisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

Kirjassa käytetään jonkin verran turkin, arabian, kumykin ym. kielisiä sanoja, joten loppuun on lisätty pieni sanasto lukemisen ymmärtämistä helpottamaan. Kirjassa on 184 sivua ja luin sitä ehkä viitisen päivää.

Leo Tolstoi: Mitä on taide?

Venäjän kirjallisuuden jättiläisvaari Leo Tolstoi (1828 — 1910) julkaisi vuonna 1898 kirjan nimeltä Что такое искусство? Tolstoi esittelee kirjassa omaperäistä taide-estetiikkaansa, kirjoittaa taiteen tehtävästä, siitä mitä ylipäätänsä voi taiteena pitää. Kirja suomennettiin ensimmäisen kerran jo samana vuonna kuin se ilmestyi venäjäksi. Minä sain luettavakseni uuden suomennoksen, jonka teki Martti Anhava ja joka julkaistiin vuonna 2000. Kirjaan sisältyy suomentajan johdanto sekä kirjasta vuonna 1906 julkaistu kriittinen aikalaisnäkemys, jonka kirjoittaja on Vasili Rozanov (1856 – 1919).

Koska en ole akateemisesti sivistynyt, olen iloinen joka kerta kun kohtaan tällaisia korkean kulttuurin teoksia, jotka on kirjoitettu kielellä, jota minunlaisenikin voi ymmärtää. Tolstoi pitää kielenkäyttönsä helposti käsitettävänä, kirjasta tulee mieleen Nietzshen tapa esittää asiansa räväkästi ja selkeästi. Tolstoin virkkeet tosin tuppaavat olemaan sen verran pitkiä, että voisi välillä pitää kahvitauon, ellei pitäisi sen jälkeen aloittaa taas sama alusta.

Kirjan alkupuolella Tolstoi käy läpi mittavan määrän varsinkin saksalaisia, ranskalaisia, englantilaisia taide-estetiikan teoksia kuvaillen niitten perusajatukset parilla virkkeellä. Tolstoi havaitsee, että kauneutta ylimpänä tavoitteena pitävä taide-estetiikka ei pääse edes yksimielisyyteen siitä, mitä kauneus on. Länsimainen (eurooppalainen) taide on Tolstoin mielestä pitkälti taidetta taiteen vuoksi ja jää useimmille ihmisille yhtä hämäräksi kuin sitä tulkitsemaan kirjoitettu taide-estetiikka.

Länsimainen taide on kreivi Tolstoin mielestä elitististä, pienten ylhäisö- tai taidepiirien puuhaa, joka nielee valtavat määrät rahaa ja kaikenmoista vaivannäköä. Suurin osa hyvänä pidetystä taiteesta on kuitenkin vain ”taideketta”, väärennettyä valetaidetta, jolla on erittäin pitkät perinteet. Renessanssiajoista asti taide on Tolstoin mielestä palvellut ylhäisöä, joka vieraannuttuaan uskonnosta, alkoi tilata taiteentekijöiltä taidetta, jonka tehtävä oli vain tuottaa kauneutta ja nautintoa syvän hengellisen tuntemuksen sijasta. Tätä kautta yläluokka, taiteennauttijat, kieroutuivat, kuten myös heille taiteen nimellä tarjoiltua ajanvietettä valmistavat taiteilijat. Sen sijaan kansalle, joka Tolstoin mukaan yhä eli uskonnon mukaista elämää, taide ajanoloon muuttui käsittämättömäksi. Tolstoin ajatus on, että suurin osa ihmisistä elää kovaa työtä tehden kädestä suuhun, eivätkä heidän rahkeensa riitä ylhäisön mutkikkaasta taiteesta nauttimiseen.

Tolstoi esiintyy taiteen reformaattorina, hän pyrkii tekemään taiteelle sen palveluksen minkä Luther ja muut uskonpuhdistajat tekivät kristinuskolle. Taide pitää Tolstoin mielestä puhdistaa, sen linja muuttaa kristinuskon rakkauden kaksoiskäskyn mukaiseksi. Taiteen perusuomana tulee olla rakkaus Jumalaan ja ihmisten välinen veljeys. Näissä merkeissä taiteen tulee olla kaikille ymmärrettävää, vaikeaselkoisuus ja nautinnonhakuisuus on poistettava, sillä ne johtavat taiteennauttijan itsekeskeisyyteen ja yksinäisyyteen. Taidetta taiteen vuoksi ajatuksesta on siirryttävä tekemään taidetta, joka tarjoaa aidon tunne-elämyksen taiteilijalta taiteennauttijalle.

Räväkän ja kursailemattoman esitystavan vuoksi kirja sisältää paljon hauskoja kohtia. Tolstoin kuvaus Wagnerin Siegfried-oopperasta on eräs huimimmista. Kirjan lopussa oleva Rozanovin kriittinen kirjoitus antaa sitten nokkiin Tolstoille ja hänen ajatuksilleen. Rozanov nostaa Tolstoin edelle venäläisessä kirjallisuudessa Dostojevskin, kehuen laajasti ison D:n lukeneisuutta. Tolstoi on kirjassaan itse pitänyt puolensa tältä osin. Myös Martti Anhavan johdanto ja kommentit alaviitteissä nostavat aika ajoin hymyn ketjukolaajan huulille. Tämä kirja pitää hankkia kotiin!

Pieni tekstinäyte:

Todellisia taideteoksia voi ilmaantua taiteilijan sieluun harvakseltaaan, kuin eletyn elämän hedelminä, aivan kuten lapsia sikiää äidinkohtuun. Väärennettyä taidetta sitä vastoin tuottavat mestarit, ammattimiehet herkeämättä, niin paljon kuin kysyntää on.

Kirjassa on 331 sivua ja sen lukemiseen hupeni koko laina-aika.

Teatterissa Kuopiossa osa 2

Kuopion teatteritalon remontti ja laajennus etenevät.

Viimaisen, mutta aurinkoisen maaliskuun lauantaipäivän ratoksi käväisin vaimoni keralla teatterissa Kuopiossa. Kyseessä oli päivänäytös, teatterikappaleena Pirkko Saision romaanista dramatisoitu Elämänmeno, ohjaus ja dramatisointi Miisa Lindén.

Dramatisointi oli onnistunut erinomaisesti. Kirjan henki tuli mainiosti esiin. Henkilöhahmoja ja tapahtumia oli tietenkin jouduttu karsimaan melkoisesti, mutta toisaalta mukaan ympätty musiikki elävöitti esitystä ja johdatteli aikakauteen. Näyttelijöitten valinnassa oli myös onnistuttu. Eila ja Marja sekä Lempi ja Alpo vetivät suurimman huomion ja sopivat kukin osaansa. Marjaa esittäjän liikunnallisuus pääsi oikeuksiinsa Marjan mielenliikkeitä kuvastavissa tanssikohtauksissa. Huomiota herätti myös se miten näyttelijät onnistuivat välttämään vuoden 1978 tv-elokuvan maneerit ja loivat kukin oman kuvauksensa kirjan hahmoista. Tässäkin suhteessa erityisen onnistunut oli näytelmän Eila.

Huhtikuun puolivälissä katselin omin nokkineni ruotsinkielisen vierailunäytelmän. Kyseessä oli helsinkiläisen Klockrike-teatterin esittämä Morbror Vanja eli Tsehovin Vanja-eno. Näytelmään mennessäni huomasin unohtaneeni lipun kotiin, mutta minut laskettiin armosta sisään. Unohdin pari kertaa myös narikkalipun tiskille ja sekin toimitettiin minulle kiitettävällä palveluhenkisyydellä.

Nelituntisen näytelmän oli ohjannut ukrainalainen Andriy Zholdak. Jo ensimmäisen näytöksen alussa huomasi, että kyseessä oli kokeellinen teos ja ohjaajan rapsakanpuoleinen tulkinta näytelmäklassikosta. Näyttämön keskelle oli rakennettu uiskenteluallas, jossa näyttelijät pulikoivat vuorollaan. Ensimmäisen viidentoista minuutin aikana en huomannut yhtään merkitsevää vuorosanaa lausutun näyttämöllä. Omenia ja luumuja näytelmässä nautittiin yllin kyllin, samoin viinaa kuvastavia nesteitä. Repliikkejäkin alettiin sittemmin kuulla ja ne myös heijastettiin suomenkielisinä katsomon yläpuolen tekstipalkkiin. Paitsi ne professori Serebrjakovin repliikit, jotka kuvasivat hänen öisillä päivällisillä pitämiään pitkästyttäviä luentoja. Koska näytelmätekstistä kyseisiä repliikkejä ei löydy kirjoitettuina, puhui professori vain jotain blaablaablaa-tyyppistä julistusta toistellen. Tässä vaiheessa katsomosta tiedusteltiin ruotsin kielellä jatkuuko tämä hulluinhuone vielä vai onko teillä (näyttelijöillä) jotain muutakin sanottavaa. Valitettavasti tätä kysymystä ei heijastettu tekstipalkkiin. Se olisi tavallaan kuvannut hyvin sitä tilannetta, josta näytelmä kertoo. Näytelmän henkilöillä on vahvoja mieluiluja toisiaan kohtaan, mutta kuten usein elämässä, halut eivät kohtaa toisiaan. Puhetta ja säntäileviä liikkeitä silti syntyy. Zholdakin näkemys korostaa ennen kaikkea Jelenan ja Astrovin välistä jännitettä, tosin Vanja-eno ja Sonjakin pääsevät hyvin esiin. Sen sijaan Astrovin halu suojella luontoa kuitataan aika lyhyesti – näyttävimmillään Astrovin skog!-huutoina ja harakiri-liikkeinä. Näytelmän lopussa Sonja saa puheenvuorossaan esittää jonkinlaista askeesimadonnaa sekä esitellä soittotaitoaan ja liikunnallisuuttaan.

Pidin kovasti lavastuksesta, puvustuksesta sekä vahvasta ja rohkeasta yrityksestä herättää vanha klassikkoteos henkiin. Esitystä ei tosiaankaan voi syyttää alleviivaamisen puutteesta, tosin vähän ohuempikin hehkuvanpunainen tushi olisi riittänyt.

Huhtikuun loppupuolella oli tarkoitus käydä vaimoni kanssa katselemassa Martti Suosalon vierailuesitys Gogolin tekstistä väsätystä monologinäytelmästä Mielipuolen päiväkirja. Vaimoni kuitenkin sairastui ja niinpä minulla oli tällä kertaa peräti kaksi lippua esitykseen. Yritin tehdä toisella lipulla mustan pörssin kauppaa. Ostajia ei kuitenkaan ilmaantunut. Sali oli kyllä täynnä, pyysin viereeni istumaan erään Kuopion teatterin näyttelijöistä.

Suosalon esittämän näytelmän tulkinta oli ihan jonkin verran komediallisempi kuin Gogolin novelli. Pisti oikein minut miettimään, että kyllähän se ajoittain saattaa näyttää ja kuulostaa huvittavalta kun joku tulee hulluksi, mutta onko se varsinaisesti huvittavaa? Nauroin kyllä minäkin monen muun mukana ja lopuksi suosionosoitukset seisoviltaan. Hieno esitys. Harmitti vain kun vaimo ei päässyt mukaan. No, ensi kerralla sitten.

Näytelmän lavastus oli verrattain niukka, mutta selvästikin riittävä: lamppu ja jakkara. Taustalla oli lisäksi kolme televisioruutua, joissa vaihtuivat kuvat esityksen etenemistä myötäillen. Musiikki tehosti tapahtumia, erityisen selkeästi juuri Poprištšinin estoisuutta. Merkillinen yhteensattuma musiikin osalta on, että sekä Morbror Vanjassa että Mielipuolen päiväkirjassa lauletaan Nessun dormaa, aariaa Puccinin oopperasta. Näkyy sopivan kumpaankin.

Vaimolle korvauksena menetystä vierailunäytännöstä hommasin liput vappuaaton esitykseen Heini Junkkaalan näytelmästä Soita minulle, Billy. Vappuaatto olikin kiva ajankohta käydä teatterissa – saimme nähdä auton ikkunasta juuri sopivassa määrin nuorison vapunviettoa.

Puistokoulun pienen näyttämön lehterit olivat täynnä yleisöä katselemassa näytelmää naisesta, jonka piti pukeutua mieheksi kelvatakseen pianistiksi jazz-orkesteriin takavuosien Yhdysvalloissa. Esityksen asetelmasta saattaa tulla mieleen Marilyn-elokuva Piukat paikat, jossa miehet joutuvat pukeutumaan naisen asuun. Kyseinen elokuva loppuu sanoihin ”Nobody's perfect!” Nämä sanat lausutaan suomeksi myös Junkkaalan näytelmässä, mutta tavallaan näytelmä kertookin siitä mitä sen jälkeen tapahtui. Sukupuoliroolin vaihtaminen ei käy ihan vain vaatteita vaihtamalla. Pääosan näyttelijä selvisi silti osastaan hienosti ja turhia liioittelematta. Näytelmän tapahtumat etenivät kivan portaattomasti kohtauksesta toiseen ilman ihmeempiä selittelyitä. Loppupuolen osalta olisin itse karsinut jonkin kymmenminuuttisen pois, mutta menetteli noinkin.

Vakavista ja koskettavista virityksistä huolimatta näytelmä on viihdyttävä taitavine musiikkiesityksineen. Tässä näytelmässä ei sentään kuultu Nessun dormaa. Lisäksi saimme ihailla taitolentoa ja esiin putkahtavia hauskoja hahmoja. Näyttämöllä nähtiin vahvakätinen Neil ja toinen Neil sai laulella loppulaulut. Lavasteet olivat oikein mageet, pidin erityisesti nätisti valaistusta punaisesta tiiliseinästä taustalla ja valomainokset sopivat hienosti teatterin lavalle.

Sekin nyt vielä, että vaimon kanssa todettiin Puistokoulun käytävän limoviikuna oikein terhakaksi ja hyvää hoitoa nauttineeksi. Sama päti myös muihin koulun viherkasveihin.

Lorna Byrne: Enkeleitä hiuksissani

Muokatussa kuvassa Tukholmasta ostettu joulukoriste-enkeli

Irlantilaisia kirjoittajia luettuani tulin siihen tulokseen, että kaksi kovaa kasvoa ei vielä riittänyt, vaan mukaan lukukavalkadiin piti liittämän naissukukunnan edustaja ja mieluiten sellainen, jonka tarinat eivät ole kovin raskasmietteisiä. Lyhyen googletuksen jälkeen päädyin hengellisistä asioista kirjoittaneeseen Lorna Byrneen (s. 1953). Kirjastossa oli vapaana hänen ensimmäinen teoksensa, alkukieliseltä nimeltään Angels in my Hair, vuodelta 2008. Suomennos ilmestyi vuonna 2009 ja suomentajan nimi on Joel Kontro. Kirjailijalta on suomennettu sittemmin kaksi muutakin kirjaa, mutta valitettavasti uusin ja lyhyin oli lainassa. Tällä oli mittaa 303 sivua, aika pientä tekstiä muuten.

Kirja on omaelämäkerta. Lorna Byrne kertoo nähneensä koko elämänsä ajan enkeleitä, vaikka ihan pienenä tyttösenä hän ei tiennyt mitä ne ympärillä kihailevat hahmot olivat ja luuli muittenkin näkevän sellaista. Kirjailija käy mielestäni kovin seikkaperäisesti läpi lapsuudenkokemuksiaan, nuoruuttaan ja aikuisikäänsä. Hänen elämänvaiheitaan sävyttää enkeleitten ja henkien läsnäolo. Byrne kertoo tavanneensa Raamatun profeetat Elian ja Elisan, Jumalan ja Saatanan ja ketä niitä nyt olikaan.

Täytyy myöntää, että tämä ei ollut ihan niin raskasmielinen kirja kuin edelliset irlantilaisteokset, vaikka paljon aineellista köyhyyttä ja useammanlaista onnettomuutta tähänkin sisältyi. Toisaalta vahva toivon sanoma nousi esiin sivu sivulta. Nostan myös hattua sille, että kirjoittaja Byrne kertoo kaiken tapahtuneen itselleen. Jos tämä kirja olisi kirjoitettu fantasiamuotoon etäännytettynä, en varmasti olisi jaksanut lukea sitä. Nyt kirjoittaja panee itsensä todella likoon ja se on kunnioitettavaa.

Kritiikkinä voi mainita mm. sen, että toistoa riittää ja jäsentelyä olisi jämäköittänyt reilu karsinta. Ei kaikkia jäätelön syömisiä ja kankaanostoja olisi tarvinnut luetella. Puhumattakaan niistä kerroista, joissa ennakoidaan tulevia tapahtumia. Puolusteluna voi esittää, että kyseessä on kirjoittajan ensimmäinen kirja ja vieläpä omaelämäkerta, joten ajatukset saattavat tulla jatkossa hyvinkin jäsentyneemmin esiin. Harmi etten saanut luettavakseni sitä uudempaa, sata sivua lyhyempää kirjaa.

Kirjan esittämä kristillisen käsitteistön sävyttämä mystinen kuvaus ei ihan kaikilta osin läpäissyt torjuntaani. Osittain kyse saattaa olla lukukokemuksen rasittavuudesta, osittain liiallisista odotuksista. Kirjaan tarttuessani mielessäni kangasteli suomalaisen Tapio Kaitaharjun teos Maaäidin kirja (vuodelta 1980), jossa kirjoittaja omalla nimellään kertoo hieman samantyyppisistä kohtaamisistaan henkimaailman edustajien kanssa. Vajaan 130 sivun mittaisen teoksen vaikuttavuus perustuu isolta osin sen erinomaiseen jäsentelyyn.

Luin kirjaa viitisen päivää.

Seamus Heaney: Ukkosvaloa

Lukaisin irlantilaisen Seamus Heaneyn (s. 1939) runoista koostetun käännöskokoelman Ukkosvaloa. Ukkosvaloa sisältää runoja vuosina 1966 – 1996 julkaistuista kokoelmista ja se ilmestyi vuonna 1997 Jyrki Vainosen suomentamana. Seamus Heaneylle myönnettiin vuonna 1995 Nobelin kirjallisuuspalkinto.

Ensivaikutelmana runoista ei nouse esiin mitään erityisen hilpeää irlantilaista lurittelua. Tunnelmaa tuntuu sävyttävän samantapainen keskivaikea masennus kuin Joycen Dublinilaisia-kokoelman novelleja. Ensimmäisen lukukerran myötä ajattelin, että jos omistaisin tämän kirjan, voisin ilahtua sen kauniista kansista. Kansikuvana on kelta-mustaa sammakonkutua. Kostean kudun heijastuksista on erottavinaan kuvaajan, ainakin ympäröivän metsikön latvukset näkyvät.

Runot etenevät aikajärjestyksessä, kokoelmittain. Vaikka liike on verkkaista, jähmeää, Heaney myös kertoo ymmärrettävällä tavalla. Runoissa tapahtuu asioita. Ensivaikutelma on etteivät asiat ole niin erityisen innostavia, mutta kokoelman kattaman laajan aikajakson myötä merkitykset nousevat esiin. Ensimmäisen runon aiheena on sammakonkutu. Nuori luonnontarkkailija ottaa kutua purkkiin ja jättää sen hautumaan lämpimään, katsellakseen kun nuijapäät ilmestyvät. Lopulta kurnuttavat sammakot saavat poikasen pelästymään.

Seuraavasta kokoelmasta löytyy myös mielenkiintoinen, etten sanoisi varhaiskypsä runo nimeltä Gallaruksen kappelissa. Tämän runon myötä pilkistää selkeästi esiin runoilijan suhde Korkeampaan voimaan. Runossa Jumala nauraa lempeästi ihmisille, jotka etsivät häntä kivimuurien suojissa – niin ainakin minä sen luen. Runon loppu sopii hyvin näytteeksi Heaneyn runojen harvoista ilonpilkahduksista:

Siellä valettuina kuin sankarit hautakumpuun,

he etsivät itseään Valtiaansa silmästä

oman hengityksensä mustan painon alla.

Kuinka hän hymyilikään heille kun he tulivat ulos,

meri suitsutusastiana, liekkinään ruoho.

Hengellisyys ei yleensä ole lukemissani Heaneyn runoissa etualalla, sen voi nähdä heijastuksena kuin puunlatvukset sammakonkudussa. Muista uskomuksista voi lukea kirjan lopussa olevasta selitysosiosta. Siellä mainitaan orapihlajan olleen irlantilaisille pyhä pensas, joka entisaikaan piti jättää vaikka keskelle peltoa, jos se sinne sattui kasvamaan. Orapihlaja kuulemma oli keijujen asuinpaikka ja mikäli se hävitettäisiin, seuraisi keijujen kosto. Uskomusten lisäksi runojen maisemaa ja aineistoa on historia, niin Irlannin historia kuin runoilijan oman suvun historia.

Kokoelman viimeisessä runossa luetaan toista runoa, joka kertoo lähteestä. Viimeisen säkeen lausuu sokea naapurin täti. Hän näkee lähteen pohjalla taivaan.

Luin runoja näin ensialkuun viikon verran työmatkoilla linja-autossa ja vähän loppupuolelta kotona lauantaiaamuna.

James Joyce -neliaplari

Eevan suosituksesta etsin kirjastosta irlantilaisen James Joycen esikoisrunokokoelman, joka on suomennettu nimellä Kamarimusiikkia. Yksi juttu johti toiseen ja tulinkin sitten lukeneeksi pari muutakin Joycen kirjoittamaa tai ainakin hänen kirjoittamiinsa teksteihin perustuvaa kirjaa. Luin seuraavat kirjat, jotka kaikki julkaistiin suomeksi vuonna 2012 :

Kamarimusiikkia, alkuteos Chamber Music julkaistu vuonna 1907

Pyhä, rivo rakkaus Kirjeitä Noralle (kirjeet vuosilta 1904 – 1912)

Dublinilaisia, alkuteos Dubliners julkaistu vuonna 1914

Runoja pennin kappale, alkuteos Pomes Penyeach julkaistu vuonna 1927

Irlannin kirjallisuuden suuri nimi James Joyce (1882 – 1941) kirjoitti nuorna miesnä ollessaan rakkausrunoja, jotka julkaistiin vuonna 1907 kirjana nimeltä Chamber Music. Kirjan runot on omistettu Joycen elämäntoverille, Noralle, jonka kanssa kirjailija asui pitkät ajat ulkomailla, mm. Triestessä. Yritin aluksi lukea Kamarimusiikkia linja-autossa, mutta en oikein päässyt tunnelmaan. Lisäksi en välttämättä aina tykännyt käännösten mitallisesta asusta ja loppusoinnuttelun sujuvuudesta. Kun runokirjassa korostettiin, että olisi ihan kätsy lukea myös ne Joycen kirjeet samaan syssyyn, päätin noukkia senkin kirjan kirjastosta. Sekä Joycen kirjeet että esikoisrunokokoelma julkaistiin suomeksi Ville-Juhani Sutisen kääntäminä.

Vieraillessaan kotimaisemissaan Irlannissa Joyce kirjoitti Noralle Triesteen joukon kirjeitä, joista monet ovat säilyneet ja vissiin julkaistu alkukielisinä joskus 1970-luvulla. Ne julkaistiin suomeksi nimellä Pyhä, rivo rakkaus. Kirjeet sisältävät jonkin verran suorasukaisen tuhmia juttuja. Ne on kirjoitettu henkilökohtaisiksi viesteiksi puolisolle ja ovat kai siksikin kiinnostavia. 

Toissasunnuntaiaamuna lukaisin Noralle kirjoitetut kirjeet viidessä tunnissa. Mitä niistä nyt sanoisi? Välillä tuli nuori Werther mieleen kirjoittajan haihatteluista ja tunnekuohuista. Jossain vaiheessa ihmettelin, että mitäs rivoa näissä kirjeissä nyt on, kunnes se suorasukaisempi sessuaalinen eruzione alkoi. Nykyään löytäisi yksinäinen matkaaja netin kautta tällaista sisältöä elämänsä tyhjyyteen, on skaipit ja videosivustot, niin että tuskinpa jäisi kirjeitä kellariin muistoksi iskän Irlannin reissusta. Tulipahan luettua.

Kamarimusiikin tasoittelin sitten iltapäivällä. Oli siinä jokunen hyväkin runo, mutta luulenpa, että jotain runollisia sävyjä on käännöksessä päässyt katoamaan. Miten lienee? Ihan kivana koin kokoelman loppuun sijoitetun selitysluettelon, jossa kertoiltiin runojen sisältöön ja taustoihin liittyvää yhtä sun toista asiaa.

Nämä luettuani päätin sivistää itseäni vielä vähän lisää ja luin suomennettuna novellikokoelman Dubliners, joka julkaistiin vuonna 1914. Se ilmestyi uutena käännöksenä Heikki Salojärven suomentamana vuonna 2012. Suomennos on miellyttävää luettavaa.
 

Kirjan saatesanoissa Jyrki Vainonen kertoo, että Joyce ei vuosikausiin löytänyt kustantamoa, joka olisi suostunut novellit julkaisemaan. Kustantajien mielestä niissä mm. esitettiin irlantilaisista niin pessimistinen näkemys. Ehkä on perää siinäkin. Eivät novellit mistään onnelasta kerro. Silti ihan samaan tapaan kotimaansa ihmisten asenteista ovat kertoneet isompienkin maitten kirjailijat – ja saaneet äänensä kuuluville. Novellissa Surullinen tapaus päähenkilö, herra Duffy, ajattelee tuttavastaan seuraavasti:

Ilmeisesti nainen oli ollut kykenemätön elämään, vailla elämäntahtoa, pahojen tapojen aulis uhri, yksi niistä ihmisraunioista joiden päälle sivistys on rakennettu.

Duffyn käsitys järjestäytyneen työväenaatteen mahdollisuuksista kiteytyy näin:

Hänelle oli tullut tunne että he olivat kovapintaisia realisteja ja suhtautuivat torjuen kaikkeen loppuun ajateltuun, sellaista kun saattoi harjoittaa vain joutilaisuuden oloissa, joten se jäi työläisten ulottumattomiin. Yhteiskunnallista vallankumousta tuskin nähdään Dublinissa muutamaan sataan vuoteen, hän sanoi rouva Sinicolle.

Novellien ankea perusvire ei nykykirjallisuuden seurassa juuri poikkea massasta. Ja jos Joycen novelleja vertaa varhaisempiin – vaikkapa Dostojevskin tai Gogolin novelleihin – eivät hänen novellinsa luo sen negatiivisempaa kuvaa kotitanhuvista kuin 1800-luvun klassikot. Tietysti voi ajatella, että Joycen novellit muodostavat kuvan Dublinista, mutta eikö niissä sittenkin vielä enemmän kuvata ihmisiä – ihan kotipaikasta riippumatta.

Minulle parhaiten sopi luettavaksi novelli nimeltä Eveline. Se on lyhyt kuvaus nuoren naisen vaikeasta valinnasta perheen ja rakastajan välillä. Perheen äiti on kuollut, vanhimpana tyttärenä Eveline joutuu huolehtimaan kasvattajan tehtävistä ja kotitöistä oman työnsä ohessa. Nuori merimies Frank pyytää Evelineä mukaansa Buenos Airesiin, jossa heitä odottaa uusi elämä. Eveline suostuu, mutta vielä ennen laivaan nousua hänen sisimpänsä haastaa hänet kamppailuun, jossa ratkeaa nuoren naisen koko loppuelämä. Loppuratkaisu on riipaiseva ja ainakin minusta lukijana tuntuu siltä, että Evelinen päätös on se ainoa oikea.

Toinen hyvä novelli kirjassa on nimeltään Pieni pilvi. Muuten novellit ovat minusta aika keskinkertaisia ja tulisin toimeen ilman niitäkin. Antavathan ne tietysti jonkinlaisen kuvan aikakautensa Dublinista, mutta esimerkiksi urheilun saralta ei ole läsnä juuri mitään.

Runokokoelman Runoja pennin kappale runot sisältävät sellaista vertauskuvallisuutta, joka ei minulle aukene vaikka joka runoa varten on kokoelman lopussa selitysosio. Olen valitettavasti kovin penseä sellaista kerrontaa kohtaan, joka kätkee sanottavansa minulle hämäriksi jäävien viittausten taakse. Runot suomentanut Ville-Juhani Sutinen tosin kuvailee Joycen pennin runoja helposti ymmärrettäviksi ja jopa kansanomaisiksi. Tämä selittäneekin sen, miksi heikosta koulutustasostani huolimatta en pidä itseäni erityisen kansanomaisena.

Pennin runot saavat minut kuitenkin myös tyytyväiseksi. Uskon vaikeaselkoisuuden leimaavan myös Joycen muita kirjoja, varsinkin Odysseusta ja Finnegans Wakea. Siksi minun on syytä olla tyytyväinen, kun tulin lukeneeksi nämä vähän lyhyemmät teokset. Nyt on helppo todeta, että olen jo ylittänyt sen rajan, jonka jälkeen Joycella ei ole minulle enää juurikaan annettavaa. Voin helpottuneena jättää Joycen muun tuotannon toisten luettavaksi. Itse asiassa, mikäli tällä lukemisella pitäisi itselleni Joycea suositella, ehdottaisin luettavakseni ainoastaan Dublinilaisia.

Pari viikkoa tässä meni. Nyt Patrikin nimipäivänä on hyvä lopettaa.

Mark Twain: Eevan päiväkirja

Amerikkalaiskirjailija Mark Twain (1835 – 1910) kirjoitti vuonna 1906 julkaistun pienen, kauniin teoksen nimeltä Eve's Diary. Sen suomensi vuonna 2008 Ville Hytönen. Kirjassa on kerrassaan upea kuvitus, jonka on tehnyt Lester Ralph.

Eevan päiväkirja sisältää vain viitisenkymmentä kirjoitettua sivua. Kuvitettuja sivuja on pari enemmän. Sainkin kirjasen lukaistua muutamassa tunnissa.

Kirjan Eeva on ensimmäinen nainen maapallolla. Päiväkirjansa alussa hän toteaa ”saapuneensa” ilmeisesti eilen, sillä toissapäiväisestä hän ei muista mitään. Eeva arvelee olevansa osa kokeilua, mutta ei koko kokeilu, vaan puolet siitä, todennäköisesti kuitenkin se tärkeämpi puolisko. Eevan itsetunto on kohdallaan koko kirjan ajan. Tilapäiset itsetunnon horjumiset menevät nopeasti ohitse. Eeva elää paratiisissa, mutta tuntee kaipaavansa ystävää, sitä toista puoliskoa. Hän löytääkin olennon, jota ensin arvelee matelijaksi, mutta toteaa sitten kyseessä olevan mieshenkilön. Jonkinlaiseen juttuunkin siinä päästään, vaikka mies on vähäpuheinen ja ehkä hieman tyhmänlivakka. Naisena Eeva ei kuitenkaan anna sen häiritä vaan opettaa miehelleen kaikkea taivaan ja maan väliltä. Milloin mies ei jaksa kuunnella, Eeva perehtyy asioitten olemukseen itse. Hän hoksaa ihan itse, että vesi juoksee ylävirtaan vain pimeässä, mikä selittää sen, ettei lammesta, josta vesi päivällä laskee, koskaan lopu vesi. Niinpä hän voikin maapallon ensimmäisenä tiedenaisena todeta:

Paras tutkia asiat tarkkaan kokemalla ja kokeilemalla – vain siten voidaan tietää. Jos taas luottaa arvailuihin tai olettamuksiin, ei voi ikinä oppia uutta.

Juutalais-kristillisestä näyttämöstä huolimatta kirjan sävyssä ei ole saarnaamisen merkkejä. Se on kaunis kuvaus rakkaudesta miehen ja naisen välillä. Jos kyseessä on jonkinlainen kirjailijan vaimon lempeä muotokuva, laajenee teos siltikin universaaliseksi. Ja jos mies näkee vaimossaan ja itsessään koko maapallon eevat ja aatamit, voiko näkemys rakkaudesta enää siitä laventua?