perjantai 10. tammikuuta 2020

Sylvia Plath: Paniikki-Johnny ja Uniraamattu

Runoilijana tunnettu amerikkalainen Sylvia Plath (1932 – 1963) ei ollut minulle edes hyvän päivän -tuttu, mutta jostain syystä halusin tutustua jollain tapaa hänen tuotantoonsa. Valitsin nimen perusteella luettavakseni raamatun ja apokryfikirjojen paksuisen lyhytproosavalikoiman nimeltä Paniikki-Johnny ja Uniraamattu. Kirja julkaistiin englanniksi vuonna 1977 nimellä Johnny Panic and the Bible of Dreams. Arvelin, että luenpa nyt ainakin yhden novellin, niin on sitä siinäkin näytettä.

Valikoiman niminovelli onkin mainio pieni taideteos. Sen tunnelmat muuttuvat edetessään oudoista epätodellisiksi ja selittyvät lopussa jokseenkin odotetulla tavalla. Kertoja työskentelee konekirjoittana sairaalan psykiatrian osastolla. Hän kirjoittaa puhtaaksi lääkärien haastattelemien potilaitten kuvauksia unistaan. Jo aluksi kertoja tuo esiin oman suhteensa paniikkiin, jonka hän tuntee hallitsevan elämäänsä. Kotonaan hän kirjoittaa Uniraamattuunsa kuvauksia toisten unista, joihin on päivällä työssään tutustunut. Kerran hän sitten jättäytyy yöksi osastolle saadakseen lukea arkistosta mahdollisimman paljon vanhoja unia kaikessa rauhassa. Yö on unien aikaa, aamu niistä heräämisen aikaa.

Plathin kuvaus on paikoin kauniin vertauskuvallista, loppua kohden novellin sävyt tuovat mieleen Kafkan kertomusten merkillisen pahaenteiset tapahtumat. Alun sulosäkeistä näytteenä haluaisin esittää pienen katkelman, jossa kertoja kuvailee suurta järveä, johon ihmisten mielet öisin puroina ja virtoina tai tipoittain laskevat:

Se on ikiaikainen jätevesiallas – jos läpinäkyvyyttä ei oteta lukuun.
Järven vesi luonnollisesti löyhkää ja höyryää unista, jotka on sinne vuosisatojen saatossa kaadettu vellomaan.
- - -
Kutsuipa vettä miksi tahansa, Painajaisjärveksi tai Hulluuden suoksi, nukkujat makaavat ja kääntyilevät siellä painajaistensa rekvisiitan seassa yhtenä suurena veljeskuntana, vaikka herätessään he ajattelevatkin olevansa ainutlaatuisia ja muista erillisiä.

Tämä novelli lienee vuodelta 1958 vaikka toisenlainenkin tieto kirjassa ilmaistaan. Kirjan suomensi Jussi Korhonen ja sen alusta löytyy Plathin puolison, runoilija Ted Hughesin kirjoittama esipuhe, jossa kerrotaan miten tekstit valikoimaan olivat löytyneet.

perjantai 3. tammikuuta 2020

Joulun luettavat ja katseltavat lahjat

Sain tänä jouluna kaksi lahjaa, joita voi lukea ja katsella. Tämä on kannatettava suuntaus, siis se, ettei pukki tuo minulle lahjoja, joita ei voi kuin lukea. Sarjakuvat ja vitsikirjat ovat mukavasti sulavaa joulunajan lukemistoa, ne helpottavat raskaitten jouluruokien ja vahvojen juomien aiheuttamaa pönötystä.

Tyttäreni ja hänen poikaystävänsä toivat minulle melko suoraan Norjasta lahjaksi vitsailevan kuvavihkosen nimeltä Donald's Glade Jul. Se on aito norjankielinen vitsivihkonen, jossa vaaleahivuksinen Donald saa monenmoista kyytiä, mutta säilyttää kumminkin tukkansa. Mukana menossa ovat Vlad ja Kim sekä muutama muu teeveestä tuttu hahmo. Merkillepantavaa minun lämpöhakuiselle mielelleni lienee, että lahjaa annettaessa ennustin ääneen kyseessä olevan norjalainen Mad. Erittäin hyvä arvaus, vaikka itse sanonkin ja vaikkei täsmälleen oikea. Tekijöitä on aika monta, vastuutahot on mainittu, mainitsen tässä nimet Kjell Frostrud Johnsen ja Kjetil Johnsen.

Vitsit lehtisessä ovat melko tavanomaisia, sopisivat yhtä hyvin minuun kuin Donaldiin. Minustakin voi ihan hyvin sanoa, että onneks ei sattunu kun piähän. Jos nyt sattuu siihenkään. Osan vihkosesta täyttävät sarjakuvat, osa sivuista on täytetty yksittäisillä, tekstitetyillä pilakuvilla. Oikeastaan tykkäsin eniten kuvasta, jossa avaruuden olento on saapunut valkoisen talon pihaan ja pyytää mustiin pukeutuneilta turvamiehiltä: ”Take Me to Your Leader!” Tähän turvamiehet vastaavat norjaksi: ”Ootko ihan varma!?!” Toisessa kuvassa presidentin twitterin – ainiin eikäkun kännykän – käyttöä yöaikana halutaan hillitä turvallisuussyistä, ei tietenkään valtion- vaan paloturvallisuussyistä. Kimille taas eivät pienet kenraalit halua kertoa, että sodanjohtohuone ei oikeestaan ole pelisali.

Omaksi ilokseni totean, että kykenin joltisellakin tavalla ymmärtämään nelisivuisen vanhahtavalla norjalla kirjoitetun tekstin, jossa Donald ja Melania viettävät joulua mökissä lumisen metsän ympäröiminä. Donald rakentaa lumesta muuria, mutta eläimet eivät kunnioita puolivalmista työtä vaan pomppivat sen yli ja rikkovat sitä. Loppu on kuitenkin joulun lämpöinen. Huumori on lehdessä tyyliltään pääosin aika hillitöntä, jonkin verran minua nuoremmalle väestölle suunnattua, luulisin. Mutta kevyttä ja hauskaa, siit mie pien.

Anoppini lahjoitti minulle Savon Sanomien vuoden 2019 lukijoitten nurkkavitseihin eli Sutkauksiin perustuvan koosteteoksen nimeltä Liäkitys kohillaan. Anoppi tietää nämä asiat minun osaltani. Linjakkaan ja hauskan värikuvituksen laati Timo Filpus.

Jotkin näistä vitseistä olin lukenut sytykkeitä rutistellessa vuoden mittaan. Vitsit ovat siis lukijoitten lehdelle lähettämiä ja kuvittaja on tehnyt mainiota työtä sovittaessaan ne kuviksi. Tekstit on sijoitettu kuvien alle, niissä on kertova osa ja dialogia. Iso osa huumorista koostuu siitä, että sanoja viännellään savolaesittaen joko vahingossa tai tahallaan väärinkäsittäen. Lisäksi mukana on tietysti tavanomaisia ilonpilkahduksia lukijan kynästä tai näppikseltä. Joskus lähetin itekin pari sutkausta ja ne aikoinaan julkaistiin, toiseen sain aiheen siitä, kun appiukko kertoi Kuuslahden kyläkaupalle valmistetusta Keisari-patsaasta, että se on naisen tekemä. Tulin siihen tokaisseeksi, että niihän ne on muuttiin keesarit naesten tekemiä. Tämän tapaisia kepeitä sanailuja kirja siis sisältää. Tietysti joukossa on niitä vanhoja vitsejä, joitten paremmuus on taattu jo vuosikymmeniä sitten. Ja vielä vain toimiivat.

sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Charles Baudelaire: Välähdyksiä ja Alaston sydämeni

Ranskan ja koko Eurooppa-keskisen maailman suuri runoilija Charles Baudelaire (1821 – 1867) näyttää suunnitelleen useampia töitä samaan aikaan. Eila Kostamo suomensi ja varusti saatesanoilla ynnä kattavilla selityksillä Baudelairen kaksi keskeneräiseksi jäänyttä teosta, nimeltään:
Fusées, suom. Välähdyksiä
Mon Cœur mis à nu, suom. Alaston sydämeni
Kumpikin on julkaistu ensimmäistä kertaa 1887 ranskaksi teoksessa, jonka nimi suomeksi on Jälkeenjääneet teokset ja julkaisemattomat kirjeet. Nyt lukemani teos ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1972.

Välähdyksiä sisältää Baudelairen töihinsä liittyviä muistiinpanoja, paikoitellen tarkkoja luonnoksia tulevista teksteistä sekä muita huomioita kirjallisuudesta ja omasta ajattelusta, loppua kohden myös oman arjen huolista, mm. rahavaroista ja elämän hallinnasta.

Minusta Välähdyksiä avaa varsin kiinnostavalla tavalla Baudelairen ajattelua – olkoonkin, että sen lisäksi olisi hyvä lukaista häneltä myös joku valmiimpi kokonaisuus. Minua ilahdutti seuraava löytö, joka selittää Baudelairen runoissaan suosimaa sanaa ”kuilu”:

Niin henkisissä kuin fyysisissäkin asioissa minua on aina seurannut kuilun tunne, ei vain unen kuilun, vaan myös toiminnan, uneksunnan, muistin, himon, kaipauksen, katumuksen, kauneuden, luvun jne...

Tekstin selityksissä Kostamo toteaa, että Baudelairen viittaavan runoonsa Kuilu (Le Gouffre) vuodelta 1862. Olen koettanut saada selville, tarkoittaako Baudelaire kuilulla hautaa ja nythän se sitten selvisi, että eipä suinkaan pelkästään ja ehkä vähemmän kuin voisi olettaakaan. Käsitän kuilun taipumuksena uppoutua vaikkapa työn tekemiseen tai nautintoihin täysin sydämin. Aikajärjestykseen kirjoitetun tekstin myötä syntyy kuva runoilijasta, joka määrätietoisesti on pyrkinyt toteuttamaan tietyt suunnitelmansa. Hän käy myös jaakopinpainia itsensä kanssa sen suhteen, miten saisi itsensä ohjattua työn tekemiseen niitten tuonnemmaksi lykkäämisen sijasta. Nautinnot, lorvailu, apatia ja sairaudet ovat hidastaneet työhön ryhtymistä, aiheuttaneet velkaantumista ja siten hajottaneet hänen keskittymistään.

Tekstissä vilahtelee Baudelairen ihailemia kirjoittajia, kuten Poe, Swedenborg, Alphonse Rabbe... Kostamo kertoo selityksissä juuri sopivasti, keistä on kyse.

Alaston sydämeni on Kostamon mukaan saanut lähtöajatuksen Edgar Allan Poelta, joka toivoi ihmisten kirjoittavan omasta itsestään avoimen rehellisesti. Miten rehellinen Baudelaire sitten on, jää arvailtavaksi. Kostamo kertoo Baudelairen hautoneen kirjastaan alunperin jonkinlaista koston välinettä, mutta aie lienee laimentunut tai ainakin muuntunut siten, että kirjailija Baudelaire jo alussa tuumii haluavansa olla sekä uhri että pyöveli.

En saa tästä sitä makua, että kyseessä olisi erityisempi tunnustusteos. Parhaimmillaan Baudelaire viihdyttää minua räväköillä nälväisyillään. Hänen mielestään mm. parittelu on rahvaan lyyrisyyttä (kun ei rahvaasta muka sen kummoisempaan kauneuden harjoittamiseen ole). Kaupankäynti taas on saatanallista, se on itsekkyyden muodoista alhaisin ja halpamaisin. Joulun kunniaksi siteeraan loppuun jotain henkisempää:

Jokainen luotu muoto, ihmisenkin luomus, on kuolematon. Sillä muoto on riippumaton aineesta, eivätkä molekyylit ole se mistä muoto koostuu.

Kun luin loppuun Välähdykset ja Alastoman sydämen (yhteensä 137 sivua) vuoden pimeimpänä päivänä, oli kynttilälläkin sydän sykkyrällään.
Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. (Joh. 1:5)  
Valoisaa Joulunaikaa!

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Matti & Teppo: Joulu on rakkautta

Tällä kertaa joulukertomukseni ei olekaan perinteinen disnitarina eikä edes viskimurina vaan kirjoitan c-kasetista, joka on tullut merkitsemään joulunaikaa meidän perheessämme. Laulajaduo Matti ja Teppo, Ruohosia molemmat, levytti vuonna 1989 kasettinakin julkaistun joululaulujen koosteen nimeltänsä Joulu on rakkautta. Tästä kasetista on nyt kyse – varmaan tarkkaavainen lukija aavisti sen jo otsikosta.

Muistelen ostaneeni kasetin 1990-luvun puolivälin paikkeilla Siilinjärven Kesoililta. Tuo huoltoasema on kadonnut aikoja sitten, sen paikalla on nyt Abc-liikenneasema. Moni muukin ilmiö yhteiskunnassa on tullut ja mennyt, Matti & Teppo sen sijaan pitävät pintansa. Tietysti kasettia kuunnellaan meillä vain joulun seutuun, tänä jouluna vaimoni kuunteli sen pari kertaa läpi pipareita paistellessaan. Meillä on myös muuta hienoa jouluista musiikkia, mutta jostain syystä Joulu on rakkautta soi joulun tunnelmaa kaikkein lämpöisimmin. Käyn nyt läpi kaikki kasetin esitykset kepein kommenttiraidoin:

A-puoli
1.Joulusikermä (sisältää katkelmat lauluista Koska meillä on joulu, Porsaita äidin oomme kaikki, No onkos tullut kesä, Joulupuu on rakennettu, Joulu on taas). Sikermän alussa todetaan koulun herenneen rasittamasta. Muutoinkin monet valituista lauluista tuovat mieleen koulussa harjoitetun joululauluohjelmiston. Kyseessä on avaus, josta kasetilla siirrytään etiäppäin vatsa täynnä puuroo.
2.Tonttuparaati. Reippaan viihdemusiikin säestämä tonttuosasto vyöryy Korvatunturilta hyvien tarkoituksien ja lahjain kera.
3.Joulu on rakkautta. Kasetin nimikappale on saavuttanut tajunnassani legendan aseman. Legendaa ei oikeastaan pysty selittämään. Huomaan, etten kovin hyvin edes ole sisäistänyt V-P Lehdon tekemää sanoitusta. Tuntuu että tärkein yksityiskohta, kertosäkeessä toistuvat hu-huu ja uu-uu, ovat merkittävimmällä tavalla määrittäneet suhdettani tähän legendaan. Aikoinaan esitin kotioloissa toisintoa kappaleesta Esa Pakarisen äänellä (huhuu, kukkuu). Vaikka lapset pyysivät minua lopettamaan, he kumminkin nauraa kihersivät. Musiikki hehkuu rauhoittavaa joulun lämpöä. Asuimme erämaassa, keskellä lumilakeuksia kylmän ja lumen keskellä – joulu toi kaivatun levähdyksen hetken. Joulu on rakkautta on minulle jouluisen iskelmämusiikin Lumihiutaleitten valssi.
4.Petteri Punakuono. Kelpo esitys tunnetusta jouluiskelmästä.
5.Jollei jouluna ole lunta & Joulupukki matkaan jo käy. Potpurrisovitus piristää näitä tunnettuja jouluiskelmiä.
6.Rekiretki. Hilpeä ja silti tasapainoinen esitys tunnetusta joulujollotuksesta. Perinteinen talvitunnelma välittyy mainiosti.
7.Klingelingeling. Tämä juhlavapoljentoinen, vissiinkin saksalainen joulusävelmä tuli minulle tutuksi tältä kasetilta. Ei huperompi.
8.Kulkuset. Reipas joululaulu A-puolen päätteeksi.
B-puoli
1.Nyt syttyy valot tuhannet. B-puolen rauhallisempi ja juhlavampi ohjelmisto alkaa tällä sävelmällä, joka on tullut minulle tutuksi tältä kasetilta.
2.Varpunen jouluaamuna. Suomalaisen joulumusiikin huippuihin kuuluva laulu oivallisesti tulkittuna.
3.Marian poikalapsi. Jännästi lopussa ripeytyvä tempo pysyy hienosti laulajan hallinnassa tässä hittimittoihin kehittyneessä jouluiskelmässä.
4.Valkea joulu. Jouluisista iskelmistä ja hiteistä puhuen, täs siul on toinen. Ja täydestä menee.
5.Konstan joululaulu. Kasetin loppuosa kallistuu kotimaan puoleen. Tässä tapauksessa suorastaan kalmistoon.
6.On hanget korkeat nietokset. Muinoinen ministeri ja kirjailija Vilkku Joukahainen on sanoittanut tämän lapsuudesta tutun sibeliaanisen laulun.
7.En etsi valtaa loistoa. Toinen Topelius, eikä kun Sibelius päättää kasetin juhlavan ja harrastunnelmaisen B-puolen.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Teeman elokuvafestivaali syksy 2019

 
Katselin muutaman elokuvan Teema-kanavan elokuvafestivaalilta. Aiheesta pari sanaa.

Ildikó Enyedi: Kosketuksissa (Testről és lélekről, engl. On Body and Soul, vuodelta 2017). Unkarilainen draamaelokuva teurastamossa työskentelevistä ihmisistä. Mies on talouspäällikkö, nainen laaduntarkkailija. Heidän välilleen pyrkii syntymään suhde melkein kuin heidän tahdostaan riippumatta. Hahmot ovat juuttuneet rooleihinsa antiikin draamojen tapaan. Liikahdukset tapahtuvat hitaasti tai ei ollenkaan. Aikaa kuluu.

Talveen hyytyneessä metsässä liikuskelevat isokauriit – uros ja naaras. Ne lähestyvät toisiaan hitaasti, vertauskuvana tarinan pääparille. Mies ja nainen näkevät yö yöltä samaa unta isokaurisparista. He tajuavat kuuluvansa yhteen, mutta jokin kipinä puuttuu, kenties uskallus, ehkä parisuhde on heidän sisimmästään poissuljettu mahdollisuus?

Teurastamossa tapetaan nautaeläimiä. Veri valuu lattialle pahaenteisenä. Se houkuttelee mieleeni Polanskin elokuvan Inho, jossa nainen ei kykene intiimiin suhteeseen miehen kanssa. Myös tässä elokuvassa päädytään siihen, että veri pulppuaa ihmisestä. Joskus uskottiin suoneniskun tervehdyttävään voimaan. Onko kuitenkin kyse siitä miten sattuma jakaa kortit tai siitä miten paljon aikaa ja sisäistä painia uskaltaminen vaatii?

Billy Wilder: Piukat paikat (Some Like It Hot, vuodelta 1959). Perjantai-iltana ei ollut alkuillasta oikein muutakaan elokuvaa, joten katseltiin tätä moneen kertaan nähtyä. Kyseessä onkin ihan kelpo komedia. Sammuin siinä vaiheessa kun Tony Curtis peruutteli veneen takaisin laituriin huvijahdilta. Olin kuitenkin herännyt vielä kattamaan pöydän valmiiksi aamiaista varten.

Aamulla herättyäni ajattelin millaista olisi ollut, jos Marilyn olisi katsellut elokuvaa meidän kanssamme. Varmaan hän olisi mennyt sohvalle pitkälleen. Vaimo ja minä oltaisiin neuvottu, että ei kannata panna päänaluseksi sitä paksumpaa tyynyä. Se on sohvalla vain vaimon neulomistyötä varten käsivarren tukena. Jos nukkuu se pään alla, ruppee niskoo pakottammaan. Olisimme keskustelleet maraschino-kirsikoista ja sanonnasta jello on springs. Arvoitukseksi jää olisiko Marilyn sammunut ennen minua.

Ali Abbasi: Raja (Gräns, vuodelta 2018). Tina on toisenlainen, Vore toinen samanlainen. Elokuvassa liikutaan metsässä, ollaan luonnon kanssa yksissä ja toisissa tekemisissä. Metsä on syksyinen, loppua kohti talviseksi muuttuva. Lämmöstä erkavoituminen kuvannee myös erilaista asennoitumista elämään. Ihmisten kyky sietää erilaisuutta joudutetaan koetukselle katsojan omassa tajunnassa. Erilaisuus näyttäytyy riskinä, josta myös samanlainen toisenlaisuus joutuu kärsimään.

Tykkäsin tässä elokuvassa aiheesta ja suurimmalta osalta sen käsittelystäkin. Väkivaltaa voidaan elokuvissa kuvata, tässä tietty raja ylitetään, tarkoituksellisesti. Loppuratkaisu tasapainottaa vaikutelmaa, se on smetanaa borssin päälle.

John Schlesinger: Keskiyön cowboy (Midnight Cowboy, vuodelta 1969). Aivan mahtava elokuva! En ollut vissiin koskaan katsellut tätä kokonaan, vaan pätkiä sieltä täältä. Todella upeaa työtä jota on nautinto katsella.

Charlie Kaufman ja Duke Johnson: Anomalisa (vuodelta 2016). Asiakaspalvelun guru saapuu Cincinnatiin pitämään puheen laajalle kuulijajoukolle. Hän neuvoo asiakaspalvelijoita asiakkaan kohtaamisessa. Asiakas tulee nähdä kiinnostavana ihmisenä. Puhujan oma ongelma on, etteivät ihmiset enää kiinnosta häntä. Hotellissa hän kuitenkin tapaa naisen, joka herättää hänet eloille.

torstai 28. marraskuuta 2019

Muutamia scifi-kuunnelmia

Olen kuunnellut tässä joutessani muutamia scifi-kuunnelmia. Heitän niitten tiimoilta pari sanaa ilmoillen:

Jumalan yhdeksän biljoonaa nimeä, Arthur C. Clarken (1917 – 2008) aiheen mukaan Yleisradiolle kirjoitti Pekka Lounela ja ohjasi Johanna Rajamaa vuonna 1968. Kesto 42 minuuttia.
Tämän olin kuunnellut aikaisemmin, ehkäpä joskus 70-luvulla? Munkkien salaperäinen, kärsivällinen, maailmalle selkänsä kääntänyt odotus jäi tuolloin mieleeni. Nyt ratisi matriisikirjoitin muistoja herättävästi.
Turvallisuustarkistus, Arthur C. Clarken novellin mukaan Yleisradiolle kirjoitti Pekka Lounela ja ohjasi Kauko Laurikainen vuonna 1977. Kesto 15 minuuttia.
Vähän vaikea uskoa, että tämä olisi vuodelta 1977. Luulisin, että on samalta vuodelta kuin edellinenkin tai ehkä näitten kuunnelmien esitysvuodet ovat vaihtuneet keskenään? Joka tapauksessa nautinnollista kuunneltavaa. Jussi Jurkka esittää koneitten korjaajaa, joka sotkeutuu suurempaan projektiin kuin arvaakaan. Kyllikki Forssell on kertojana oikea unelma. Lyhyessä kuunnelmassa esitetään mojova kertomus ja ehditään silti kuunnella muutama minuutti Rhapsody in Blueta.
Ei seuraavaa aamua, Arthur C. Clarken novellista Yleisradiolle dramatisoi ja ohjasi Marja Rankkala vuonna 1977. Suomensi Matti Kannosto. Kesto 17 minuuttia.
Mies on raketti-insinööri. Hänet on jätetty, rakkaus ei ole rakettitiedettä. Thaar-planeetan hyväntahtoinen yhteydenotto läsähtää kiville kuin ilmastosopimus Amerikoissa. Tässäkin sanotaan pienessä ajassa paljon, mutta ei niin viihdyttävästi kuin edellisessä.
Venuksen ihanat kukkulat, C. M. Kornbluthin (1923 – 1958) satiirista Yleisradiolle dramatisoi Pertti Nieminen ja ohjasi Saulo Haarla vuonna 1968. Kesto 1 tunti 27 minuuttia.
Kiinteistönvälittäjä vaipui elämän ja kuoleman väliseen tilaan satoja vuosia sitten ja nyt hänet herätetään uuteen, kehittyneeseen maailmaan. Mutta kehitys ei miellytä kaikkia maapallon asukkaita. Ihmiskunta on laiskuuttaan tyhmentynyt, joten merkittävää työtä tekevät vain kaikkein fiksuimmat ja hekin salaa muilta valtavan työpaineen alla. Kiinteistönvälittäjä keksii oitis ratkaisun maapallon liikakansoitukseen, mutta ahnehtii provikoitten suhteen. Sakari Jurkka vetää räväkästi pääosan.
Aikasafari, Ray Bradburyn (1920 – 2012) novellin A Sound of Thunder (1952) dramatisoi Marja Rankkala ja ohjasi Annika Idström vuonna 1980. Kesto 38 minuuttia.
Tämän tarinan luin joskus lukion lukukirjasta, varmaankin lyhennelmänä. Ei se tosin tässäkään turhan pitkä ole. Helppoa ymmärtää miksi teksti teki vaikutuksen. Tarina toimii edelleen erinomaisesti. Ehkä sen sanomaksi nykyeuroissa muodostuu ajassa matkustamisen absurdius vaikka se tässä esitetäänkin vaarallisena viihteenä.
R.U.R.” Raison's Universal Robots, alunperin Rossum's Universal Robots, Karel Čapekin (1890 – 1938) kollektiivinen näytelmä vuodelta 1920. Kolmiosainen kuunnelma. Suomentaja Jalo Kalima, radiolle sovitti Harri Kaasalainen ja ohjasi vuonna 1965 Eero Leväluoma. Kesto 1 tunti 35 minuuttia.
Pian viedään viimeistä kuukautta iloisesta kymmenluvusta. Uusi uljas 20-luku odottaa meitä ennennäkemättömin haastein. Tosin jo sata vuotta sitten löytyi ajattelijoita, jotka kykenivät näkemään tulevaan. Siltä ainakin tuntuu, kun kuuntelee tätä Čapekin näytelmän kuunnelmaversiota. Olkoonkin, että osittain Čapek saattaa pohtia uuden neuvostojärjestelmän mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia, hän nostaa näytelmässään esiin myös väestönkasvun pysähtymisen kehittyneissä maissa. Omanarvontuntoon heräävät robotit voi nähdä myös kehittyvien maitten väkenä, joka seisoo hyvinvoinnin porteilla vaatimassa osaansa. Voittaako rakkaus kaiken? Mitähän Čapek sanoisi tänään?

maanantai 18. marraskuuta 2019

Yle Areenan Virginia Woolfila

Kuuntelin Yle Areenalta kaksi kuunnelmaa, jotka oli dramatisoitu Virginia Woolfin (1882 – 1941) teksteistä. Vuonna 2005 valmistui Kirsti Simonsuuren suomentama ja Eira Johanssonin sovittama ja ohjaama Oma huone, joka perustuu esseehen nimeltä A Room of One's Own. Monologikuunnelman esittää Aino Seppo.

Kuunelmassa Woolf kipaisee British Museumiin mietiskelemään naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Sitä on aika vähän, mihin on syynä naisiin kohdistunut sorto, heidän luovuutensa ohjaaminen sukkien parsimiseen yms. Tämä on varmaan ihan totta. Moni muu väite kuunnelmassa aiheuttaa epäilystä. Nimi Oma huone viittaa Woolfin ajatukseen siitä, että naisetkin kyllä kirjoittaisivat, jos heillä olisi riittävä toimeentulo ja oma huone.

Woolf kirjoittaa keskiluokkaisista naiskirjailijoista, kuten Bronten sisaret ja Jane Austenista, jotka kirjoittivat olohuoneessa, Austen ilmeisesti muilta salaa. Tätä kautta Woolf auttaa lukijaa tai tässä tapauksessa kuuntelijaa ymmärtämään mihin sitä omaa huonetta tarvitaan. Keskiluokalla tosin saatettiin Englannissa tuolloin tarkoittaa varsin varakastakin väkeä, joilla oli kellarikerros täynnä palvelijoita ja luultavasti jokin kirjoitussoppikin löytyi.

”Ne [mestariteokset] syntyvät tuloksena monien vuosien samansuuntaisesta ajattelusta. Ihmisryhmän ajattelusta. Niin että joukon kokemus on yksittäisen äänen takana.” Näin Woolf kirjoittaa Simonsuuren suomentamana. Toisaalta hän toivoo mielen vapautta kirjoittaa niin kuin haluaa. Tietenkään nämä ajatukset eivät sulje toisiaan pois. Olen joskus kuullut ajatuksen, jonka mukaan mestariteoksia kirjoittavat vain mestarit, ei se sorrettu kansa, jonka vaiheista teos kertoo. Olen tosin kuullut monia muitakin ajatuksia.

Risto Ahti kirjassaan Runoaapinen (osa 1 tai 2, en muista kumpi) kirjoittelee jotenkin siihen suuntaan, että satatuhatta apinaa voi sadallatuhannella kirjoituskoneella kirjoittaa maailman parhaan romaanin. Siinä oli joku jatkokin, joka taisi viitata niihin mestareihin, mutta oli miten oli. Nykyään voi aikamoisella vaivalla lukea nettikeskusteluista porukalla väännettyjä mestariteoksia, joita ei jaksa moderaattorikaan lukea. Woolf taitaa myös haikailla todellisuutta, jota kuvata kirjoissa. Ei kukaan halua lukea todellisuutta kirjoista. Todellisuus on valtaosaltaan sellaisten väliaineitten täyttämää, ettei sitä pirukaan jaksa sellaisenaan kuvata saati sitten lukea.

Toiseksi kuuntelin Virginia Woolfin romaaniin tai johonkin perustuvan kuunnelman Aallot (kirja on vuodelta 1931). Ohjaus ja dramatisointi Eira Johansson, suomennos Kai Kaila, mukana tarpeellinen määrä näyttelijöitä. Lukaisin kirjan joitakin vuosia sitten ja aika vähälle jäi tajuntani virtaus. Kuunnelmassa ei yritetä selittää teosta, vaan kaikki esitetään samantapaisena sekametelinä kuin se on lukemani perusteella. Seitsemän nuorta kertoo mitä kertoo omasta näkökulmastaan, aallot alkavat hommelinsa auringonnoususta ja päättävät sen auringonlaskuun. Ohessa menee näitten ihmisten elämäkin alusta loppuun.

Bernard tässä kuunnelmassa pohdiskelee onko tarinoita lainkaan olemassa. Hän kertoo täyttäneensä muistikirjojaan lauseilla, joita käyttäisi päädyttyään aitoon tarinaan, johon kaikki kerätyt lauseet liittyisivät. Tarinaa ei kuitenkaan ole löytynyt. Ehkä Aallot on Woolfin keino kertoa tarina, jossa on irrallisia huomioita, joitten kautta ei suoranaisesti rakennu mikään täsmällinen tarina? Ehkä hän näin pyrkii kuvaamaan todellisuutta sellaisena kuin se rakentuu useampien satunnaisten rikkinäisten peilien kautta?