tiistai 27. syyskuuta 2016

Jordan Raditškov: Vuoret tulivat lähelle

Bulgarialainen Jordan Raditškov (1929 – 2004) kirjoitti vuonna 1977 julkaistun romaanin Praška. Romaani julkaistiin Asser Lavikkalan suomentamana vuonna 1981 nimellä Vuoret tulivat lähelle.

Luin muutaman toisiinsa kiinteästi liittyvän Raditškovin kertomuksen bulgarialaisten kertomusten valikoimasta nimeltä Helakukkula. Koska nuo lukemani kolme kertomusta herättivät mielenkiintoni, päätin lukea yhden kirjan verran kirjailijan omaa tuotantoa.
Raditškovin romaani Vuoret tulivat lähelle sijoittuu Balkanin vuoristoon, joen varrella sijaitsevaan maalaiskylään. Tämä tienoo on kirjailijalle selvästikin hyvin tuttu.

Raditškov kuvaa Balkanin vuoriston maisemia kauniiksi, mutta hän ei sorru yli-ihannointiin. Heti alkuvaiheessa Raditškov muistuttaa, että seudun elämä on kuin maahan heitetty veitsi, joka välkehtii sinisenä ja hopeisena, mutta jonka poimija satuttaa itsensä. Samankaltainen vertauskuvallinen kerronta jatkuu koko kirjan ajan. Kauniisti sanottuna sellaista kuvausta voi nimittää runolliseksi. Se voi tuntua myös vaativalta.

Päähenkilönä romaanissa on nuorukainen, josta kirjan takakannessa käytetään nimeä Levatško, tekstissä puhutaan Vasurista. Nuorukainen elää mummonsa kanssa talossa, jossa isä aikoinaan työskenteli tynnyrintekijänä. Jos siitä tulee mieleen, että Vasuri on sitten ”tynnyrissä kasvanut”, ei arvaus mene pahasti pieleen, sillä pojan ongelma on syrjäänvetäytyminen. Hän ei liiku ulkona, kavereita ei ole, työkään ei kiinnosta. Omissa oloissa pysyttäytymistä selitetään kirjassa monilla syillä, varmaan sellaiseen yleensä löytyykin monia tekijöitä. Mummo on dementoitunut, koira on Vasurin seurana. Lisäksi hän tapaa läheisessä kaupungissa asuvaa opettaja Apostolovia, joka rohkaisee Vasuria kirjoittamaan. Rankkasateitten aiheuttaman tulvan aikana Vasuri katoaa, kirjassa kertojana toimiva mieshenkilö alkaa perehtyä Vasurin tapaukseen, kun hänen luettavakseen annetaan Vasurin kotoa löydetyt muistiinpanot.

Vasurin kohtalo saattaa hyvinkin kuvastella kirjailija Raditškovin näkemystä Balkanin vuorten ihmisten kohtalosta. Pienet maalaiskylät elävät vanhanaikaista elämäänsä, muuttumattomuudessa on viehätyksen lisäksi myös masentava sävynsä. Milloin asiat etenevät, ei kaikki kehitys johda oikeaan suuntaan. Alussa kyllä mainitaan että vuorilla on edelleen koskemattomia alueita, mutta myöhemmin kertoja valittaa, että perinteisen pienteollisuuden tilalle on seudulle syntynyt puunjalostuslaitoksia, Balkanin vuorten puusto on vähenemään päin. Jääkö ihmisestä sitten jäljelle vain kivi, kuten opettaja Apostolov tuumiskelee löytämänsä turkkilaisen hautakiven tekstin mukaisesti.

Heitän tähän tekstistä näytteeksi kohdan, jossa Vasuri kertoo salaviinanpolttajista:

Tämä salapoltto jatkuu vielä meidän päivinämme, mikä kertoo siitä että ihmisillä on tarve tehdä jotain salaa eikä suuren rikastumisen toivossa tai pettääkseen valtiota, ei. He tekevät sen vain siksi että se on tehtävä salaa.

Kirjassa on 177 sivua ja sain sen luetuksi kolmessa päivässä.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Zaharia Stancu: Miten sinua rakastinkaan

Romanialainen Zaharia Stancu (1902 – 1974) kirjoitti vuonna 1968 julkaistun romaanin Ce mult te-am iubit. Vuonna 1973 julkaistiin Pirkko Talvio-Jaatisen romaanin ruotsinkielisestä käännöksestä laatima suomennos nimellä Miten sinua rakastinkaan.

Stancun romaani sijoittuu Omidan kylään, pitkään, ahtaaseen ja köyhään Calmatuin laaksoon. Keskushenkilönä oleva Zaricutaksi kutsuttu mies on bukarestilainen sanomalehden toimittaja, joka saa kuulla äitinsä kuolleen. Hän matkustaa oikopäätä vanhalle kotiseudulleen Omidaan, kotitaloon, jossa ruumiinvalvojaiset ovat jo käynnissä. Romaanissa kuvataan Zaricutan ja hänen sukunsa surujuhlaa. Pienen romanialaiskylän perinteiset tavat kuvataan sujuvasti sitä mukaa kuin asiat etenevät. Kaikki vaikuttaa tapahtuvan luonnollisesti, omalla painollaan, niinkuin seudulla on toimittu iät ja ajat. Suru purkautuu vuolaana, kylän trumpetinsoittaja puhaltaa iltasoittoa, kirkossa soitetaan kelloja.

Perinteisten hautajaismenojen ja niihin olennaisesti liittyvän parin päivän syömingin ja juomingin lisäksi romaanissa käsitellään muistoja, unohtumista, laajan perheen ja suvun henkilösuhteita, köyhyyttä, seutukunnan onnettomia ihmiskohtaloita. Eräänä tärkeänä teemana nousee esiin sokeutuminen ja tavallaan siihen liittyen elämä kuoleman jälkeen, onko sitä vai katkeaako elämä kuolemaan, onko mitään olemassa sen jälkeen. Arvoituksellisimman arvion esittää näkemänsä unen perusteella vanha Pitulicea-mummo, jolle hänen kuollut miehensä on unessa kertonut seuraavaa:

”Elämä ei ole mitään, Pitulicea, eikä kuolema liioin ole mitään. Molemmat ovat vain eräänlaista unta. Ihminen ojentaa kätensä tavoittaakseen siihen elämän, mutta ei saa sitä kiinni. Hän ojentaa kätensä tavoittaakseen unen, mutta sitäkään ei saa kiinni.”

Zaricuta pohtii äitiään, joka on laskettu äkkiä muurattuun hautaholviin arkussa, johon on niittykukkien mukana tullut iso määrä muurahaisia. Muurahaiset äidin hautaholvissa pistävät miehen ajatukset liikkeelle, samoin sisar, joka valittaa sokeutuvansa. Hautajaisvieraitten joukossa on kaksi sokeutunutta, jotka kertovat miten he edelleen pystyvät havainnoimaan asioita, vaikka näkökyky on mennyttä. Zaricutan vyörynä vallanneet muistot kotikylästä, lapsuudesta, suvun vaiheista ja monien läheisten reaktiot äidin kuoltua sysäävät päiväkausia ryypänneen ja huonosti nukkuneen miehen mielen semmoiseen myllerrykseen, että hänkin näkee lopulta unen, jossa puhuva pöllö antaa Zaricutalle kyvyn nähdä sitä mitä ihmissilmin ei ole mahdollista nähdä.

Tässä kirjassa sosialismia ei mainita sen paremmin halkaistulla kuin halatulla sanallakaan, mutta kyläläisten elämänmenoa kuvaillaan sitäkin elävämmin ja rehevämmin. Vaikea sanoa mikä osa kerrotusta on taiteellista vapautta ja mikä todenmukaista kuvausta seudusta. Joka tapauksessa oikein kiva ja sujuva luettava, raskaasta aiheesta huolimatta.

Kirjassa on 237 sivua. Lukaisin sen kolmessa päivässä.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Helakukkula – bulgarialaista lyhytproosaa

Kirsti Sirasteen johtama bulgarialaisen kirjallisuuden seminaariryhmä valikoi ja suomensi joukon bulgarialaisia novelleja. Näin kertyneet suomennokset koottiin kirjaksi, joka ilmestyi vuonna 1980 nimellä Helakukkula. Suomentajia on kymmenkunta. Bulgarialaisia novellisteja kirjassa on yhdeksän, heiltä on kultakin 1 – 3 lyhyttä kertomusta. Esipuheessa Kirsti Siraste kertoo Bulgarian kirjallisuuden historiasta. Lopusta löytyvät lyhyet kuvaukset kirjan bulgarialaiskertojista.

Esipuheessa Ivigaaneista nykyhetkeen Siraste luettelee suomennetut bulgarialaiset kaunokirjalliset teokset. Ensiksi tietenkin mainitaan kansalliskirjailija Ivan Vazovin teos Ikeen alla, joka kertoo turkkilaisvallan ajasta. Sosialismin ajalta on suomennettu pari Andrei Guljaškin teosta, joitten nimiä en löydä mistään, Jordan Raditškovilta lastenkirja Me varpusenpojat, matkakuvaus Villi Siperia, romaani Vuoret tulivat lähelle sekä Ljubomir Levtševin runoutta valikoimassa Tähdet ovat minun. Kuunnelmina on Suomessa esitetty vuonna 1978 Jordan Raditškovin Riehakka, Boris Aprilovin lastenkuunnelmat Kuusi pingviininpoikasta ja Papukaija ja perhonen sekä Varsa, Nikolai Haitovin kuunnelmat Mies joka rakensi teitä (ilmeisesti nimellä Teitä) sekä Laiva metsässä ja näytelmä Koirat sekä Georgi Džagarovin kuunnelma Yleinen syyttäjä. Televisiossa on esitetty Nikolai Haitovin novelliin perustuva elokuva Juureton puu, novelli on mukana tässä valikoimassa. Että sitä tehen sitten. Ajattelin että jos vielä intoa ja aikaa riittää, kokeilen tuota Raditškovin romaania Vuoret tulivat lähelle.

Kirjan kolmen ensimmäisen kertojan ennen toista maailmansotaa syntyneitä tarinoita seuraavat sosialismin ajan kirjoittajien kertomukset. Kirjoitan tähän sanasen kirjan kustakin kertomuksesta.

Ivan Vazov (1850 – 1921) taitaa olla huomattavimpia bulgarialaisia kirjailijoita, tunnetaanhan Bulgarian kansallisteatteri Ivan Vazovin teatterin nimellä. Häneltä on kirjassa mukana pieni turkkilaissodista 1885 kertova tarina nimeltä Joko? Perhe odottaa sotaan lähtenyttä poikaa kotiin palaavaksi. Kansallisromanttinen tunnelma vallitsee.
Elin Pelin (1877 – 1949): Helakukkula. Romanttinen kertomus ihmisistä, jotka vaeltavat suurin joukoin kukkulan päällä olevaan kappeliin parantuakseen vaivoistaan.
Andreško. Hevosen kuski jututtaa ärtyisää voutia matkalla ulosmittaukseen.
Jordan Jovkov (1880 – 1937): Langalla. Erittäin hieno, koskettava ja tiheätunnelmainen kuvaus kohtaamisesta maaseudulla.
Albena. Kylätragedian kuvaus, jossa on hyvä jännite, mutta dramaattisuutta hieman liikaa.
Nikolai Haitov (1919 – 2002): Pojanpojanpoika. Pieni tarina pienestä mutta sitäkin onnettomammasta naimakaupasta. Islamilaisuus nousee esiin mielenkiintoisena yksityiskohtana.
Juureton puu. Kaupunkiin tuotu vanhus kaipaa kotiinsa maalle, vapauteen. Kiva jutteleva kertomus.
Pavel Vežinov (1914 – 1983): Viulupoika. Kuuskytlukulainen nuorisokuvaus alkaa hauskalla johdattelevalla väittelyllä, jossa nuoret pojat pohtivat hetken materian ja antimaterian suhdetta materialismiin ja sen vastakohtaan. Keskustelun lopputulemana toinen pojista väittää, että elämme järjen eikä tunteiden aikakautta. Ja kuten kaikki tiedämme ihminen on tunneolento aikakaudesta ja talousjärjestelmästä riippumatta.
Boris Aprilov (1921 – 1995): Kosketus. Tuokiokuva talvimyrskyn saartamasta, uudesta hotellista Mustan meren rannalta. Ravintolassa soitto soi, mutta laulu ei kajahtele.
Syksyiset dyynit. Lokakuiset dyynit tuntuvat juuri nyt houkuttelevilta. Tässä novellissa kaikaa jo tonnikalan kalastajain laulukin, mutta kenenkään lemmenjuttuja ei silti levitellä niinkuin pyyhkeitä dyyneille.
Jordan Raditškov (1929 – 2004): Kirjassa on mukana kolme vuonna 1971 julkaistun kokoelman Baruten bukvar (Ruutiaapinen) kertomusta, jotka liittyvät kiinteästi toisiinsa. Antaisin kernaasti puoltolauseeni, jotta tämä kokoelma suomennettaisiin kokonansa.
Leipä. Leipomushomma kohoaa surrealistisiin korkeuksiin.
Kivet. Kivenhakkaaja veistää muistomerkkiä seutukunnan sankarille, joka seuraa tapahtumaa sielunsa silmin.
Miloiko. Polttopuitten tekijä ratkomassa rikosta.
Liljana Mihailova (s. 1939): Solisti. Sujuva, pakinanomainen kertomus oopperan kuorolaulajasta, joka alkaa saada tilauksia huoneistojen maalauksista.
Muurahaisia. Meistä kaikista ei ole mökki-ihmisiksi.
Georgi Velitškov (s. 1938): Tuhkimosatu. Pakinanomainen kertomus nuoren naisen tiestä kohti hulppeampaa elämää.
Kilpailevat kaupungit. Lähikapungit käyvät kisaa siitä, kumpi on merkittävämpi.

Kirjassa on 196 sivua. Lukaisin sen kolmessa päivässä. Seuraavaksi on vuorossa Romania.

Helakukkulan on lukenut myös Paula.
Hdcanis sen sijaan luki toisen teoksen verran bulgarialaista kerrontaa.

lauantai 17. syyskuuta 2016

Ismail Kadare: Kivisen kaupungin kronikka

Albanialainen Ismail Kadare (s. 1936) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun romaanin Kronikë në gur. Vuonna 1976 julkaistiin Kyllikki Villan romaanin ranskankielisestä laitoksesta laatima suomennos nimellä Kivisen kaupungin kronikka.

Kivisen kaupungin kronikka sijoittuu Girokasterin kaupunkiin (kirjoitusasu nykyään Gjirokastër) eteläiseen Albaniaan. Englanninkielisen wikipedian artikkeli kaupungista on laaja ja suositeltava. Vuorten ympäröimässä Girokasterissa on mm. bysanttilainen kastro, kaupunkilinnoitus, jonka alapuolisessa laaksossa sijaitsee varsinainen kaupunki, kiviperusteisine ja kivikattoisine rakennuksineen. Kaupunki vaikuttaa erittäin viehättävältä. Kadare oli itse kotoisin Girokasterista, samoin Albanian tuleva kommunistijohtaja Enver Hoxha.

Kadaren romaanissa eletään Girokasterin kohtalonvuosia, italialaisten hallitseman kaupungin perinteinen rauha järkkyy vähän kerrassaan, kun syttyy toinen maailmansota. Tapahtumia kuvataan pienen pojan näkökulmasta. Sota ja uuden aikakauden alkaminen repivät kivisen kaupungin kivettyneet perinteet rikki. Verenvuodatus tekee tuloaan hitaasti, kaverinsa Ilirin kanssa poika vaistoaa pinnan alta kohoavat jännitteet, uudet aatteet, vanhan järjestyksen särkymisen tarpeen. Silti kaikki tulee kaupunkilaisille yllätyksenä, kaikille paitsi suurille vanhoille, vanhuksille, jotka ovat eläneet kymmeniä vuosia poistumatta kotoaan nähtyään sitä ennen maailmanmenoa kyllästymiseen asti. Kun levottomuudet kääntävät kaupunkilaiset veriseen vastarintaan, heidän neuvoaan kysytään:

Maailma vaihtaa verta, hän sanoi osoittamatta sanojaan kenellekään erityisesti. – Ihminen vaihtaa verensä joka neljäs tai viides vuosi, maailma joka neljäs- tai viidessadas vuosi. Me elämme nyt sellaista aikakautta, näinä veritalvina.
Näin sanottuaan hän lähti kotiinsa. Hän oli satakolmekymmentäkaksivuotias.

Kaupungin hallinta vaihtuu jossain vaiheessa italialaisten ja kreikkalaisten välillä melkein päivittäin, sitten italialaiset ovat taas jonkin aikaa vallanpitäjinä. Englantilaiset pommittavat kaupunkia päivittäin tiettynä kellonaikana. Pojan elämä etenee pojan elämän mukaisesti. Hän ihmettelee kaupungin tapahtumia. Tärkeä ihastuksen kohde on italialaisten läheiselle tasangolle rakentama lentokenttä, jota poika voi tarkkailla kotinsa ikkunasta. Hän ihailee italialaisten lentokoneita, kunnes isoäiti vihaisena huomauttaa niitten menevän pommittamaan jotain toista kaupunkia.

Kadare kertoo kaupungin ja pojan tarinan selkeästi, varmalla otteella. Romaani on jaettu kahdeksaantoista lukuun, joita seuraavat kaupungin kronikoitsijan merkinnät ja lyhyet katkelmat kaupungin tapahtumista. Vähän reiluun kahteensataan sivuun Kadare saa hyvin ilmavasti mahdutettua kerrottavan, josta riittäisi paljon laveampaan sepittelyyn, mutta sellaiseen Kadare ei sorru. Romaani sisältää mielestäni hienon elokuvan ainekset, ihmettelen, ellei sitä ole joskus filmattu. Leningrad – Ost-Berlin -haaste olisi jäänyt pahasti vajaaksi ilman tämänkaltaista albanialaista näkökulmaa.

Kirjassa on 234 sivua. Luin sen kolmessa päivässä, päivän verran puuhailin muuta.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Branimir Šćepanović: Suu täynnä multaa

Jugoslavialainen Branimir Šćepanović (s. 1937) kirjoitti vuonna 1974 julkaistun pienoisromaanin Usta puna zemlje. Tuula Jaale-Mišić laati kirjasta suomennoksen, joka julkaistiin vuonna 1985 nimellä Suu täynnä multaa.

Kun kirjalla on mittaa 78 sivua, voi kai puhua pienoisromaanista? Mutta miten kuvailisin tämän pienoisromaanin lajityyppiä? Eksistentialismi, psykologinen romaani, takaa-ajokertomus, näkökulmaromaani, uusromanttisessa hengessä luonnon jylhyyttä ihmisen tuntojen peilinä kuvastava kertomus, vertauskuva perinteiset säännöt hylkäävän ihmisen kohtaamasta vainosta, kuvaus ihmisen petomaisuudesta, selviystymiskertomus, rakkauden ja kauneuden runollinen ylistys? Voi siinä nähdä noita kaikkia. Tai sitten lukee vain kirjan pienenä jännärinä, hengittää päähenkilön niskaan yhdessä muun seutukunnan kanssa.

Suu täynnä multaa sijoittuu Jugoslaviaan, Makedonian vuoristoon. Näkökulmia on kaksi. Me-muodossa tapahtumia kuvaileva kertoja on ystävänsä Jakovin kanssa metsästys- ja kalastusreissulla vuoristossa. He kohtaavat oudon miehen, jonka näkökulmasta asioita kuvataan hän-muodossa. Kirjan ehdoton teema on me vastaan hän. Vuoristo saa kerronnassa paljon huomiota. Varsinkin silloin kun tarina etenee siinä hän-muodossa:

Hän oli uhmannut väsymystä, nälkää, vilua ja susien korviavihlovan ulvonnan herättämää pelkoa ja tuijottanut aamunkoittoon saakka Prekornicavuoren korkeinta, valkoista huippua. Kuin lumoutuneena hän ajatteli etsivänsä turvaa ja vapautuksen pelolleen sieltä, aivan välkkyvän taivaankannen alta.

Entisten itäblokin maitten kirjallisuuden lukuhaasteen kannalta ei tässä sosialismia mitenkään kuvata, ellei sepitä itselleen tästäkin jotain vainoamisen vertauskuvaa. Vaikka tapahtumat onkin sidottu paikkaan ja jollain tapaa aikaankin, on kertomus täysin yleismaailmallinen ja sopii aivan mainiosti milloin ja missä tahansa luettavaksi. Itse asiassa tuli mieleen, että tämähän olisikin hyvä kirja korvaamaan sangen epämääräisen Sivullinen-romaanin koulujen lukemistossa!

Kun nyt kumminkin tuli puhe siitä lukuhaasteesta, niin vietän tästä alkaen vielä muutaman kirjan ajan nyt käynnistynyttä Balkanin juhlaa. Tarkoituksenani on lukaista seuraavat kirjat:

Ismail Kadare: Kivisen kaupungin kronikka (Romaani albanialaisen kaupungin elämästä toisen maailmansodan aikaan).
Zaharia Stancu: Miten sinua rakastinkaan (Romaani äidin hautajaisista romanialaisessa kylässä).
Helakukkula – Bulgarialaisia novelleja.

Tässä Šćepanovićin pienoisromaanissa on siis 78 sivua ja sen sain helposti luettua yhden päivän aikana.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Vasili Šukšin: Punainen heisipuu

Neuvostoliittolainen Vasili Šukšin (1929 – 1974) kirjoitti vuonna 1973 ilmestyneen kertomuksen Калина красная. Vuonna 1979 ilmestyi Ulla-Liisa Heinon tekemä suomennos nimellä Punainen heisipuu.

Punainen heisipuu kertoo Jegorista, joka vapautuu vankilasta tai kuten kirjassa sanotaan, ojennustyöleiriltä. Vankilan johtaja kyselee, millaiset ovat Jegorin suunnitelmat vapauden koittaessa. Suunnitelmat ovat epäselvät, ainut kiintopiste on kirjeenvaihdon kautta hankittu tyttöystävä, Ljuba. Kaikki aaltoilee Jegorin päässä kuin levoton satu, luultavasti myös Ljuba on osa sitä satua. Ljuba on kuitenkin todellinen ihminen, hän käy työssä, asuu vanhempiensa kanssa. Näitten kahden yksinäisen tavatessa syntyy maailmojen yhteentörmäys. Laulu Punaisesta heisipuusta on Jegorin lohduttaja, sen laulun hän lahjoittaa Ljuballe.

Voi olla, että olen joskus elämässäni tavannut Jegorin kaltaisia miehiä, vankilasta vapautuneita, vankisairaalasta lomille päässeitä. En ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt sitä kiehuntaa ja kuohuntaa heidän sisimmässään, itsesyytösten ja hillittömän elämänjanon kahtaalle repivää voimaa. Tässä pienessä kertomuksessa Šukšin on varmaankin onnistunut kuvaamaan jotain olennaista siitä riivaavasta olotilasta, joka ajaa vapautunutta vankia vielä vapauden koitettuakin. Jegor on taparikollinen, vapaaksi päästyään hän menee ensimmäiseksi tapaamaan tuttaviaan, omaa koplaansa, joka tuntee hänet nimellä Surku. Nimi on tarkoituksella valittu, koko kertomuksen ajan lukija silti tietää, että tämä voi päättyä vain hyvin, koko kertomuksen ajan lukija tietää, että tämän täytyy päättyä huonosti.

Kerronta on isolta osin dialogia, mistä pidin. Sellaista tekstiä on helppo ja nopea lukea. Šukšin on itse ohjannut kertomuksensa saman nimiseksi, vuonna 1974 valmistuneeksi elokuvaksi, jossa näytteli pääosan.

Kirjassa on 122 sivua ja lukaisin sen päivässä.

lauantai 10. syyskuuta 2016

Dmitri Šostakovitšin muistelmat

Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin vuonna 1976 muuttanut musiikkitieteilijä Solomon Volkov (s. 1944) julkaisi Amerikoissa vuonna 1979 kirjan, jonka venäjänkielinen nimi on Свидетелство. Volkovin mukaan kirja on hänen kokoamansa säveltäjä Dmitri Šostakovitšin (1906 – 1975) muistelmateos, joka syntyi Volkovin haastateltua Šostakovitšia useampia kertoja Neuvostoliitossa. Kirja julkaistiin vuonna 1980 Seppo Heikinheimon suomentamana nimellä Dmitri Šostakovitšin muistelmat. Kirjan alusta löytyvät Volkovin kirjoittama johdanto sekä suomentajan omat täsmennykset. Lopussa on laaja Volkovin laatima viiteluettelo, joka selventikin paljon kirjassa kerrottua. Lopusta löytyvät myös luettelo Šostakovitšin teoksista, lyhyt kuvaus Solomon Volkovista sekä hakemisto. Kirjassa on myös jonkin verran valokuvia.

Teoksen venäjänkielinen nimi tarkoittaa vissiin todistajanlausuntoa. Šostakovitš kertoo olleensa merkittävien tapahtumien silminnäkijänä ja tunteneensa huomattavia ihmisiä. Hän kertoo muistelevansa ensi sijassa muita ihmisiä. Samalla hän muistuttaa lukijaa seuraavasti:

Meillä tosin on tapana sanoa: ”Valehtelee kuin silminnäkijä.”

Minä uskon kumminkin Šostakovitšin kertovan kirjassa asiat siten kuin hän ne muistaa. Muistoja tulvehtii nimittäin sen verran vilisemällä ja niin värikkäästi yhdisteltyinä, että olisi aika vaikea sellaista sepittää.

Monien henkilöitten joukosta Šostakovitš puhuu erityisesti Neuvostoliiton suurimmasta ja kaameimmasta, Johtajasta ja Opettajasta, toveri Stalinista. Šostakovitšin mielestä Stalin oli vallanhimoinen diktaattori ja julmuri, joka tapatti omaa kansaansa. Šostakovitšin oopperaa Mtsenskin kihlakunnan Lady Machbeth (1930 – 32) jyrkästi kritisoineen sanomalehti Pravdan kirjoituksen Sekasotkua musiikin asemesta arvellaan olleen Stalinin kyseistä teosta kohtaan tunteman vastenmielisyyden aiheuttama. Šostakovitš oli jo ennen sotia vaarassa joutua toimenpiteitten kohteeksi. Hän kuitenkin säästyi, vaikka ympäriltä ystäväpiiri harveni pahaenteisesti. Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon ja vuonna 1941 Leningradin piirityksen aikana Šostakovitš sävelsi seitsemännen sinfoniansa, josta tuli leningradilaisten vastarinnan tunnus. Šostakovitš tosin kertoo säveltäessään ajatelleensa Stalinin vainojen uhreja.

Stalinin lisäksi muita muisteloitten kohteita ovat Šostakovitšin opettajana ja konservatorion johtajana toiminut säveltäjä Aleksandr Glazunov, joka kyllästyttyään neuvostomenoon muutti Ranskaan, kuuluisa teatteriohjaaja Vsevolod Meierhold, joka kuoli tuntemattomalla rangaistusleirillä, kirjailija Mihail Zoštšenko, jota kiellettiin kirjoittamasta satiirisia kertomuksiaan, marsalkka Mihail Tuhatševski, joka ammuttiin maanpetoksesta tuomittuna. Lyhyemmillä luonnehdinnoilla Šostakovitš muistelee mm. runoilija Vladimir Majakovskia, säveltäjä Aram Hatšaturjania ja runoilija Anna Ahmatovaa. Šostakovitš kertoo laajasti myös rakastamistaan vanhoista venäläisistä kirjailijoista, kuten Tšehovista ja Gogolista sekä tietysti säveltäjistä, erityisesti Musorgskista ja Borodinista sekä lyhyemmin vaikkapa Stravinskista. Aikalaisensa Sergei Prokofjevin kanssa Šostakovitš vaikuttaa olleen kilpailija, eivätkä heidän välinsä olleet kovinkaan ystävälliset. Säveltäjäyhdistyksen puheenjohtaja Hrennikov taas oli nimeämässä sekä Šostakovitšia että Prokofjevia formalisteiksi, millä tarkoitettiin kai länsimaista turmeltuneisuutta. Stalinin kuoltua alettiin kuulemma puhua revisionisteista.

Teoksessa on vaikka millä mitalla mielenkiintoista luettavaa. Šostakovitšin pohdiskelu etenee jouhevasti, hänen sanailunsa on purevaa ja tehokasta. Toisinaan myös siirtymä muistosta toiseen vaikuttaa hauskalta. Kehuskeltuaan sellisti Mstislav Rostropovitšin monitaitoisuutta Šostakovitš muisteleekin kohta miten hyvä hän itse on sytyttämään nuotion yhdellä tulitikulla vaikka millaisessa tuulessa. Tai ainakin kahdella. Eilen olisi ollut Šostakovitšista hyötyä, kun oli saunan pesään niin hankala saada tulta loimottamaan.

Kirjassa on hakemistoineen 361 sivua. Lueskelin sitä monenlaista musiikkia kuunnellen nelisen päivää.