perjantai 14. joulukuuta 2018

Ensimmäinen joulukuusi

Tarina siis kertoo, että ensimmäinen joulukuusi koristeltiin Riiassa, ja siitä syntyi uusi perinne.
Joku paikalla ollut kirjoitti, että se tapahtui vuonna 1510 jälkeen Kristuksen. Matiaksen, hänen äitinsä ja mestari Johanneksen myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa.
Riian Raatihuoneentorin kiveyksessä on nyt muistolaatta siinä missä kuusi koristeltiin ensi kertaa.

Satu päättyy näin ja lapset käyvät sitä lukemaan tässä puheena olevan kirjan alusta. Kirja on julkaistu kolmikielisenä versiona, suomeksi nimellä Ensimmäinen joulukuusi, latviaksi Pirma Ziemassvētku eglīte ja englanniksi The First Christmas Tree. Tarinan kirjoitti Juris Zvirgdziŋš ja kuvitti Evija Stukle-Zuitiŋa ja se ilmestyi vuonna 2016. Suomentajana Mirja Hovila ja englannintajana Seppo Hovila.

Todellakin on olemassa tarina siitä, että ensimmäisen kerran joulukuusi olisi koristeltu Riiassa keskiajan lopulla. Tässä lapsille suunnatussa kuvakirjassa ei kerrota, että Mustapäitten veljeskunnan, Riian naimattomien kauppiaitten yhdistyksen, miehet lopuksi polttivat sen torille pystyttämänsä ensimmäisen joulukuusen. Varmaan parempi niin, ja ehkä minunkaan ei pitäisi siitä mitään mainita, kun en ollut itse näkemässä. Veljeskunnan miehet olivat huimapäistä joukkoa, joka osallistui taisteluihinkin. Heidän toisessa maailmanpalossa tuhoutunut talonsa rakennettiin jokseenkin uudelleen entiselle paikalleen vuonna 1999.

Tässä kirjassa Mustapäät ovat pienessä, mutta merkittävässä sivuosassa. Päähenkilö on nuori Matias, joka asuu yhdessä äitinsä kanssa Riian kaupungissa. Matias työskentelee nuohoojamestarin apulaisena. Hänen vaarallista työtään ei tarkemmin selitetä lukijalle. Tärkeimmälle sijalle nousee kuusi, jonka Matias käy noutamassa kaupunkiin nuohoustoimia varten. Kirjan kuvitus on kaunis ja avaa keskiajan kaupunkielämään mukavan lempeitä näkymiä. Vaikka kylmyys, köhät ja sudet ja ryövärit mainitaankin, säilyy tunnelma peräti jouluisena. Vai niistäkö se jouluinen vaikutelma juuri syntyy? Matiaksella ja hänen äidillään on kaupungin muurien suojissa oma turvallinen kotipesänsä, joka lämpiää risuilla. Mutta mitä tuumaa nuohoojamestari, kun pojan hakema horminrassauskuusi päätyykin herrojen ilonpidon välikappaleeksi?

Kiva jouluinen kirja, 47 sivua ja suuria, värikkäitä kuvia, luin sen tänä aamuna.

torstai 13. joulukuuta 2018

Anna Žīgure: Latvian maa ja taivas

Entinen Latvian Suomen suurlähettiläs Anna Žīgure (s. 1948) kirjoitti vuonna 2000 julkaistun teoksen Latvian maa ja taivas. Kirjan suomensi Hilkka Koskela. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja sisältää Kertomuksia Latvian historiasta ja nykypäivästä. Alussa on johdanto suomalaiselle lukijalle, siinä Žīgure huomauttaa, että Latviassa kevät koittaa varhemmin kuin Suomessa.

Kirjalla on upea nimi, minä olisin tykännyt enemmän nimestä Latvian pilvenpuskijat. Kuulemma latvialaiset katselevat ihaillen taivaalle ja näkevät pilvissä sekä kauneutta että ennusmerkkejä, pilviä katselemalla voi myös pohtia oman elämän kynnyksellisiä kysymyksiä:

Joka tapauksessa monet ovat Latviassa vieläkin sitä mieltä, että pilvien seuraaminen kehittää mielikuvitusta ja on suositeltavaa vaikeissa elämäntilanteissa, jolloin ongelmiin ei tahdo löytyä ratkaisua. Kuluu vähän aikaa, ja kas: pilvet ovat hajonneet ja ajatukset selkiytyneet.

Muuten Žīgure kertoo Latvian neljästä maakunnasta: Vidzemestä, Kurzemesta (Kuurinmaa), Latgalesta (Latgallia) ja Zemgalesta (Semgallia), niitten ominaispiirteistä ja tärkeimmistä kaupungeista. Mukana on sekä historian parhaita paloja että katkerain menetysten hetkiä – esim. neuvostoaikana latvialaisia kuljetettiin suuria määriä Siperiaan ja muihin kaukaisiin paikkoihin eikä heidän oletettu sieltä palaavan. Monet sinnittelivät kuitenkin hengissä ja palasivat takaisin, toiset läksivät maanpakoon ajoissa ja loivat itselleen uuden elämän kaukana ulkomailla. Paluumuuttajia on Latviaan tullut uuden itsenäisyyden myötä paljon, mutta heidän elämänsä on silti reväisty kahtia pariinkin kertaan, sellaista ei ole helppo kestää.

Jo aikaisempina vuosisatoina sotajoukot ovat trampanneet Latvian yli ja hävitys on ollut kauheaa mennen tullen. Siinä ovat tuhoutuneet monet kodit ja heimot, jäljelle jääneitten asukkaitten on pitänyt yrittää selviytyä miten ovat taitaneet. Latvian kansalliseepos Lačplēsis (Karhunkaataja) kertoo 1200-luvun tapahtumista, jolloin silloisia asukkaita, lättiläisiä ja liiviläisiä, alettiin käännyttää kristinuskoon ja alistaa saksalaisten ritarien toimesta.

Tietysti Žīgure kertoo myös nykypäivästä, joka tarkoittaa monessa kohdin sen korjaamista ja uudelleen käyttöön ottamista, mikä sodan ja sitä seuranneen neuvostoyön aikana sai kärsiä huolenpidon puutteesta. Jonkin verran lisää olisin kaivannut tietoa nuorison pyrinnöistä ja harrasteista. Esimerkiksi nykyisestä urheiluelämästä ei taida juuri löytyä mainintoja. Riian Dynamo on Suomessakin tunnettu jääkiekkoseura. Jopa monet neuvostokiekon suuret nimet pelasivat tai valmensivat Dynamossa. Latvian laulujuhlista on pari mainintaa, enemmänkin olisi voinut löytyä. Mutta sinänsä on ihan kiintoisaa lukea kansasta, joka arvostaa kukkia ja mehiläisiä, pilviä ja hautuumaita.

Kirjassa on 224 sivua, selkeitä, havainnollisia kuvia sekä mainio kartta. Lukemiseen kului muutama päivä. Teksti on sujuvaa kieltä ja vaikka kertoja joissain kohti antaa kerrottavan rönsytä, on perusjaottelu tehty lukijalle todella selkeäksi. Tästä innostuin niin, että taidan vielä lukea muutaman kirjasen Latviasta ennen kuin siirryn saksalaisen romantiikan pariin.

lauantai 8. joulukuuta 2018

Edgar Vaalgamaa: Valkoisen hiekan kansa

Suomessa asunut liiviläinen pappi Edgar Vaalgamaa (1912 – 2003) kirjoitti vuonna 2001 julkaistun teoksen Valkoisen hiekan kansa. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja kuvaa Liiviläisten historiaa ja kulttuuria. Kirjan lopusta löytyy liiviläisen koulutarkastajan Valda Šuvcānen (1923 – 2007) laatima kirjoitus Liiviläiset toisen maailmansodan jälkeen, joka kertoo Latvian Kuurinmaalla Liivinrannaksi nimetyllä alueella elävien viimeisten liiviläisten elämästä toisen maailmansodan aikana, sodan jälkeisessä neuvostoyössä ja sen jälkeen aina vuosituhannen vaihteeseen saakka. Lisäksi kirjassa luetellaan pari sivua liiviläisiä käsittelevää kirjallisuutta. Ihan viimeiseksi on sijoitettu latvialaisen kirjallisuushistorian tutkijan Robert Klaustinšin vuonna 1993 Riiassa julkaistun referaatin pohjalta laadittu selkeä kuvaus Lätin Henrikin Liivinmaan kronikassa selostetusta liiviläisten kristinuskoon ja saksalaisen kalparitarikunnan alamaisuuteen siirtymisen vaiheista.

Edgar Vaalgamaa syntyi Kuurinmaalla tsaarin vallan aikaan. Kuurinmaa sijaitsee Latviassa Riianlahden etelärannalla ja siitä joitain kymmeniä kilometrejä etelään. Kuurinmaan liiviläinen väestö asui Kuurinmaan niemenkärjessä kalastajakylissä (vuonna 1911 liiviläisiä asui siellä 2400 henkeä) rannikkokaistaleella, joka ulottui Riianlahdelta Itämeren rantaan. Aluetta alettiin kutsua vanhan liiviläisasutuksen mukaan Liivinrannaksi, vaikka valtaosa asukkaista olikin latvialaisia. Liivinrannan aluetta ei ilmeisesti pidetty kovin houkuttelevana asuinseutuna, sillä alueen maaperä on hiekkamaata, joka soveltuu hyvin lähinnä perunanviljelyyn. Liiviläiset harjoittivat kalastusta, verkko- ja nuottapyynnin saaliit koostuivat kilohailista ja pikkukampelasta, jota savustettiin säilyvyyden parantamiseksi. Vaalgamaa kuvaa elävästi miten kalastajakylien arki hurisi kalastuksen ja pääosin kotitarpeeseen harjoitetun maatalouden töissä.

Toinen tärkeä aihe kirjassa on vastaaminen siihen kysymykseen, miten oli mahdollista, että liiviläiset, jotka olivat keskiajalla eräs alueen tärkeistä heimoista, olivat Riian pohjoispuolelta kokonaan kadonneet ja Liivinrannallakin heitä laskettiin vuonna 1989 elävän enää 140 henkeä. Sekä Šuvcāne että Vaalgamaa vastaavat tähän kysymykseen sekä esimerkkien kautta että yleisemmin. Vaalgamaa viittaa aluksi siihen, että liiviläiset asuttivat keskiajalla (tuolloin liiviläisiä oli arviolta 20 000) Kuurinmaan lisäksi Väinäjoen ja Koivajoen seutuja, johon Saksasta suuntautunut kristillinen lähetystyö miekkojen ja heittolaitteitten kera iski ensimmäiseksi. Tästä syystä saksalaiset vallanpitäjät nimittivät vuosisatojen ajan nykyisen Latvian ja Viron aluetta Liivinmaaksi. Liiviläiset pitivät aluksi sitkeästi kiinni omasta uskonnostaan ja sitä kautta myös vapaudestaan elää omien perinteittensä mukaisesti. Saksalaiset ammattisotilaat olivat kuitenkin ylivoimaisia. Liiviläiset joutuivat taistelemaan saksalaisten rinnalla Viron monia heimoja vastaan, mikä verotti liiviläisten lukua. Vaalgamaa kirjoittaa:

Edelleen vuosisatojen kuluessa Liivinmaa jäi Baltian alueella käytyjen ja toisinaan vuosikymmeniä kestäneiden tuhoisien sotien tantereeksi, mikä aikaa myöten kulutti pienen heimon elinvoimia. Vieraat sotajoukot toivat mukanaan kulkutauteja, jotka toistuvina vaativat sotien jalkoihin jääneiden keskuudessa runsaasti uhreja.

Vaalgamaa mainitsee taudeista ruton, isorokon ja punataudin.

Latvian itsenäistyttyä ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyi liiviläisyyden nousukausi suomalaisten ja virolaisten tutkijoitten kiinnostuessa Liivinrannasta. Perustettiin Liiviläisten Liitto, joka julkaisi omaa liivinkielistä lehtistä ja Uusi Testamentti käännettiin liivin kielelle. Toinen maailmansota merkitsi kuitenkin tylyä loppua tälle myönteiselle kehitykselle. Saksalaisten vallan aikana moni liiviläinen pakeni ulkomaille, eivätkä he yleensä palanneet Neuvostoliittoon ellei ollut pakko. Neuvostovalta teki Liivinrannasta suljettua rajavyöhykettä, rajoitti asukkaitten liikkumista ja kalastuselinkeinon harjoittaminen siirtyi kolhoosien haltuun. Liivinrannalta oli vaikea löytää työtä ja toimeentuloa, joten nuoret muuttivat sieltä pois. Vaikka 1970-luvulla kulttuuritoiminta alkoi uudelleen varsinkin liiviläisten laulukuorojen myötä, ei se riittänyt kääntämään nuorisoa liiviläisyyden pariin juuri muuten kuin harrasteen tasolla. Kirjan takakannessa mainitaan, että liiviä äidinkielenään puhuvia henkilöitä on jäljellä enää kymmenisen iäkästä henkilöä. Wikipedia tietää kertoa, että viimeinenkin heistä on kuollut muutama vuosi sitten.

Vaalgamaan kirja tarjoaa hienon omakohtaisen kuvauksen liiviläisten viimeisistä ajoista Liivinrannalla. Valokuvat elävöittävät kerrontaa. Kirjassa on 198 sivua. Taisi viikko vierähtää sitä lukiessa. Nyt luen vielä yhden kirjan Latviasta ja sitten on saksalaisen romantiikan vuoro.

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Teeman toinen elokuvafestivaali 2018

Teeman tämän vuoden toisen elokuvafestivaalin ohjelmistosta katselin aika monta elokuvaa, joista esitän seuraavaksi lyhyet itse tekaisemani luonnehdinnat:

Chevalier on kreikkalainen elokuva vuodelta 2015 kertoo mieshenkilöistä seilailemassa huvijahdilla jossakin Egemerellä. Miehet ottavat pelatakseen peliä, jossa he kaikki asettavat toiset kilpailijat arvojärjestykseen monenmoisissa asioissa. Olisi voinut olla hauskakin elokuva mutta ei ollut eikä kai ollut tarkoituskaan olla.

Kulmahammas on kreikkalainen elokuva vuodelta 2009. Siinä kolme aikuista nuorta asuu vanhempiensa kanssa isossa talossa syrjäisellä seudulla. Nuoriso ja heidän äitinsä eivät poistu taloa ympäröivän aidatun alueen sisältä vaan tekevät parhaansa viihdyttääkseen itseään keskinäisillä leikeillä. Isä käy työssä tehtaassa johtotehtävissä. Pari hullunkurista kohtausta, mutta aika vakavana säilyy. Ei imaissut mukaansa.

Mustang on turkkilainen elokuva vuodelta 2015. Viisi villintuntuista tytärtä joutuu kahnauksiin suojelevien kasvattajiensa kanssa. Alkupuoli on vallattoman humoristinen, mutta elokuva kääntyy ikävästi draaman puolelle.

Victoria on saksalainen elokuva vuodelta 2015. Espanjalainen nuori nainen käypi diskossa ja tapaa sen jälkeen kadulla neljä nuorta miestä, joitten seurassa hän joutuu vaaralliseen seikkailuun. Tässä on samantapainen draaman kaari kuin edellisessä turkkilaiselokuvassa: alku lupaa hauskuutta ja kohellusta, loppu kääntyy rikostarinaksi.

The Square on ruotsalainen elokuva vuodelta 2017. Sinänsä selväpiirteinen juoneltaan, mutta minulle tarkoitukseltaan epäselviksi jäävien juonen mutkien kautta etenevä kertomus nykytaiteen museon johtajasta, joka joutuu monien tahojen puntaroitavaksi. Tuli mieleen, että miksei voisi olla olemassa huumoritaiteen museota? Olisi jotain nähtävää niillekin, jotka eivät saa nykytaiteesta ihmeempiä irti.

Oppivuodet pariisilaisittain on ranskalainen elokuva vuodelta 2018. Nuori jannu Lyonista hakeutuu Pariisiin opiskelemaan elokuvataidetta. Hän saa mukavasti yhteyden opiskelutovereihinsa ja löytää asunnon, tutustuu kaupunkiin ja kokeilee oman elokuvan tekoa ja sitten porvarillistuu kuin poro. Oikeastaan elokuva kertoo aikuistumisesta. Elokuvan loppupuolella on lyhyydestään huolimatta hieno kohtaus, jota nimitän sukupolvikokemukseksi. Nuori ihminen tajuaa olevansa vain osa sukupolvien ketjua. Opettaja sanoo sivumennen hienon kommentin: ”taide voi tarjota hetken lohtua, muttei pelastusta”.

Cinema Paradiso on italialainen elokuva vuodelta 1988. Pikkukaupunkia muistuttavassa sisilialaiskylässä toimivan elokuvateatterin ja sen koneenkäyttäjien tarina. Tulipahan katseltua.

Taistelu Algeriasta on italialainen elokuva vuodelta 1965. Merentakainen Ranska elelee mielestään itseoikeutettua valloittajan elämää Alseeriassa, kunnes koittaa korvapuustin aika. Terroria ja sitä vastaan käytyä taistelua on kuvattu melko uskottavan tuntuisesti.

Keskustelu on yhdysvaltalainen elokuva vuodelta 1974. Muita tarkkaileva mies alkaa kärsiä tunnontuskista. Aika pitkästyttävää jaanausta.

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Lauri Kettunen: Kahdeksan matkaa Vermlannin metsäsuomalaisiin

Kielitieteilijä Lauri Kettunen (1885 – 1963) julkaisi vuonna 1960 omakustanteena kirjansa nimeltä Kahdeksan matkaa Vermlannin metsäsuomalaisiin. Värmlantiin suuntautuneet murteen ja kansantarinoitten keruuta käsittäneet matkansa Kettunen teki vuosina 1907 – 1937. Kirjassa matkat tosin jatkuvat vielä tämän jälkeenkin, kuitenkin niinpäin, että Värmlannin ja Norjan metsäsuomalaisväki vierailee Suomessa, jossa heistä oli tullut kiinnostavia hahmoja, joista vielä saattoi aistia hiljaa hiipuvan suomenkielisen kansanrippeen saloseuduilla säilynyttä elämänmenoa. Rautalammilta tehdään sitten vastavierailu Vermlannin ja Norjan metsille.

Kirjassa kuvataan matkat aikajärjestyksessä. Kolme ensimmäistä Värmlannin reissua (ensimmäinen 1907 ja toinen ja kolmas 1909) ja sisältyvät jo Kettusen teokseen Tieteen matkamiehenä. Kolmannen ja neljännen matkan väliä kertyy Kettusen muuanne suuntautuneitten kielinäytteitten keruumatkojen vuoksi peräti 17 vuotta. Vuonna 1926 Kettunen saapuu tuttuun Juhoilan taloon odotettuna vieraana, tosin kovin kauan odotettuna. Metsäsuomalaistalossa, jota asustaa parvi Kettusta vanhempia sisaruksia, on suhtauduttu kielimieheen kuin sukulaiseen. Kaksi talon asukkaista oli jo poistunut muonavahvuudesta, samoin kuin Kettusen ensi matkallaan haastattelema, toisaalla asuva mies, noidan poika. Vähän kerrassaan nautitaan kahvia piistuvan puolella ja tunnelma ujuu entisiin uomiinsa.

Juhoilan talonväen lisäksi Kettunen jututtaa peninkulman päässä asuvaa Niittahon Jussia, joka itse hakeutuu puhutettavaksi ja juuri hän on se suomea puhuvan metsäsuomalaisen malli, jota sittemmin Suomessa kuljetetaan kansan ihmeteltävänä. Juhoilan Jussin ja Niittahon Jussin ohella erittäin tärkeä haastateltava on Kaisa Vilhunen. Hän on kertonut E. N. Setälälle ja nuorten naistutkijoitten joukolle oman versionsa Sampo-myytistä. Sammas on Kaisan mukaan moaliman tolppa, joka menee läpi pilvtaivaan ja tähttaivaan, kolmantena taivaana on ihetaivas eli kultataivas, iheherran asunto. Kettunen saa vahvistusta Setälän esittämiin teorioihin, jotka ovat varmasti pitkälti oikeita.
(Wikipediassa on hyvä artikkeli Sammosta, siinä huomioidaan myös muita vaihtoehtoja.)

Ajan kuluessa siteet haastateltaviin muuttuvat läheisiksi, Juhoilan talon väki vähenee, lopulta jäljellä on enää Jussi-isäntä. Kettunen hommaa hänelle Suomesta piian, toisenkin, kunnes Jussistakin aika jättää. Juhoilan talo jää tyhjilleen, ruotsalaistuneitten sukulaisten omistukseen. Mutta Niittahon Jussi kokee elämänsä ehtoossa, yli 80-vuotiaana kuuluisuuden, Jussi esiintyy norjalaisin voimin kuvatussa elokuvassa Finnskog og trollskap vuodelta 1956. Sen voi näköjään katsella NRK:n sivuilta netistä, jos on parempi nettiyhteys kuin minulla. Jussi pääsee Suomeen vuonna 1957, yöpyy Kettusen kodissa Helsingissä ja saa tavata presidentti Kekkosen.

Lisään vielä, että Kettusen keräämiä murrenäytteitä voi lukea litteroituina tieteellisellä tarkekirjoituksella teoksesta Suomen murteet I Murrenäytteitä (julkaistu vuonna 1930).

Luin tämän 156-sivuisen kirjan sillä tapaa, että ensimmäiset kolme matkaa luin kirjasta Tieteen matkamiehenä ja loput tästä teoksesta, jonka kirjastonhoitaja minulle vahingossa kävi hakemassa varastosta, kun olin lainaamassa Tieteen matkamiehenä -teosta lukeakseni liiviläisistä. Näitten sivujen lukemiseen minulta meni pari päivää. Olen nyt lukenut Lauri Kettusen kielenkeruureissuista kertovia kirjoja toista tuhatta sivua, mikä riittänee tällä erää.

maanantai 26. marraskuuta 2018

Lauri Kettunen: Matkapakinoita ja muita muistelmia

Kielitieteilijä Lauri Kettusen (1885 – 1963) matkakertomusten ja muitten muisteloitten sarjan kolmas osa kattaa vuodet 1925 – 1960 ja se on nimeltään Matkapakinoita ja muita muistelmia. Kirja ilmestyi vuonna 1960 omakustanteena. Samana vuonna ilmestyi pelkästään matkoista Värmlannin metsäsuomalaisten tykö kertova kirja (sekin omakustanne), mutta siitä tuonnempana.

En tiedä osaako Kettunen näissä muisteloissaan kertoa itsestään siten, että hänestä syntyisi lukijalle helposti avautuva kuva. Kettunen vaikuttaa ajautuvan kerta toisensa jälkeen ristiriitoihin toisten tieteentekijöitten kanssa. Syytä siihen lukija voi arvailla, joskin Kettunen osoittaa syyttävän sormensa määräävään asemaan päässeitten voimakastahtoisten kollegoittensa suuntaan. Tämä teema kirjassa nousee loppua kohden yhä vahvemmin esiin, eikä se tee lukemisesta keveämpää eräitä hilpeitä ja meheviä sohaisuja lukuunottamatta.

Kettunen onnistuu silti antamaan tutkimusreissuistaan elävän tuntuisen kuvan. Tosin jäin pohtimaan, kertoiko Kettunen sittenkään ihan kaikkea. Ensimmäisessä muisteloteoksessaan Kettunen on matkoillaan liikkeellä pääosin ilman seuraa. Toisessa kirjassa hänen seuraansa liittyy virolaistutkija. Tässä kolmannessa osassa matkaseurana on usein kaksikin tutkijaa. Neuvostoliittoon vepsäläisiä tutkimaan kesällä 1934 matkusti hänen seuranaan kaksi suomalaista tutkijaa. Lisäksi Neuvostoliitto täydensi seuruetta kahdella henkilöllä: inkeriläisellä oppikirjanlaatijalla ja syntyperältään virolaisella museon etnografisen osaston johtajalla, molemmat kommunisteja. Mitkä lienevät neuvosto-oppineitten tehtävät kaiken kaikkiaan olleetkaan? Ja mitkä suomalaisten...?

Suomen hallituksen salaisissa ja epävirallisissa rauhantunnustelutehtävissä Kettunen käväisi talvisodan aikana Virossa, jonne hän matkusti Tukholman ja Riian kautta. Vaisuissa ja pahaenteisissä tunnelmissa eläneessä Virossa Kettunen tapasi maan korkeita vaikuttajia ja kertoi sitten Suomeen palattuaan keskusteluistaan Paasikivelle. Kenties vieläkin vaarallisempi matka lankesi Kettusen osaksi, kun hän Budapestista käsin kevättalvella vuonna 1942 vieraili saksalaisten valtaamassa Belgradissa. Junamatkan tunnelmaa painosti pelko paikallisen vastarintaliikkeen hyökkäyksistä. Vauhtia ja vaarallisia käänteitä sisälsivät myös kotimaan murteenkeruumatkat: Kettunen kuvaa kirjassa onnettomuutta moottoripyörällä, pelastumista palavasta talosta ja monenmoisia autohavereita. Hän vierailee myös vankiloissa kulkematta lähtöruudun kautta haastattelemassa eri murrealueitten vankeja, he kun ovat visusti paikalla pysyviä kielenoppaita. Myös kunnalliskodit toimivat tässä tarkoituksessa, Kirvun kunnalliskodissa Kettunen on haastatellut mummoni mummoa kesäkuussa 1930. Hyvä, Mari!

Latviassa, Liivinrannalla asuvan pienen liiviläisväestön asia oli Kettuselle tärkeä. Vaikuttaa siltä, että siinä vaiheessa, kun Kettunen sai kielitieteellisen työnsä liiviläisten parissa valmiiksi, hän vissiin ”luovutti” heidän auttamisensa muille tahoille eikä osallistunut Latvian valtion ja suom.-ugr. heimokansojen yhteistyöllä rahoitetun Liiviläisten talon vihkiäisiin vuonna 1939. Peruskiven muurauksessa hän oli sentään ollut mukana. Liiviläisten tarina on sen verran kiehtova, että lainasin jo aiheesta vielä pari muuta kirjaa.

Kuten sanottu, Kettunen sai mielestään kamppailla yliopistourallaan esimiehiään ja kollegoitaan vastaan. Tämä tuntuu erittäin masentavalta. Luulisi tieteen tekemisen olevan totuuden etsimistä eikä valtataistelua tai väittelyä siitä kenen näkemys on enemmistön mielestä oikeampi. Kirjassa on lukuisia ikäviä esimerkkejä siitä miten Kettusen sanojen mukaan ”kulissien takana intrigoiden – yritetään lamauttaa epäsuosiossa olevien miesten pyrkimyksiä.” Oheistan mahdollisen lukijan nähtäväksi lievästi sensuroimani katkelman tekstistä:

Kerran H. minulle vihapäissään kivahti: ”Sinä et ole mikään tiedemies, vain keruutyösi ansiosta olet päässyt professoriksi” ja lisäsi vielä: ”Se on yleinen käsitys”.

Kettusen oman näkemyksen mukaan monet tiedemiehet tekevät tutkimustyötä tutkijankammiossaan kehitellen teorioitaan ulkoistamatta itseään tutkittavan kansan pariin. Kettusesta näin ei todellakaan voi väittää. Ja onhan toki Kettusella ystäviäkin tiedemaailmassa. Ensimmäisessä osassa hän kokee tukijakseen Heikki Paasosen, tässä osassa tärkeä taustavoima vaikuttaa olevan Artturi Kannisto, ugristeja molemmat.

Kirjassa on 437 tekstisivua, hakemisto, sisällysluettelo ja 90 kuvaa. Lukeminen vei minulta reilun viikon elämästäni. Nyt on selkä kipeytynyt vähäisen liikunnan takia. Voi miuta! Mutta alkaa olla jo tuhat sivua Kettusta luettuna.

lauantai 17. marraskuuta 2018

Lauri Kettunen: Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä

Kielitieteilijä Lauri Kettunen (1885 – 1963) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun jatko-osan muistelosarjaansa, jossa hän käy läpi matkoja, joita hän tieteen harjoittajana teki Suomen lähialueilla ja Unkarissa. Tämä toinen osa – Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä on saanut alaotsikokseen Murrosvuodet 1918 – 1924. Kirjassa kuvataan Suomen sisällisodan lopputapahtumia, Viron itsenäistymistaistelua, Tarton yliopiston toiminnan käynnistämistä virolaisin voimin ja Kettusen oman yliopistouran menestyksiä ja vastoinkäymisiä. Matkoja Kettunen tekee varsinkin Latviassa sijaitsevaan Liivinrantaan, jossa hän tallentaa sanastoa ja kertomuksia alueella yhä harvalukuisempina eläneiltä suomen kielisukulaisilta, liiviläisiltä.

Niin kiinnostavaa kuin Tarton virolaisten voimin ylläpidetyn yliopiston vuonna 1919 uudellensa käynnistynyt toiminta voi ollakin yliopistoa tuntevalle, oli siitä lukeminen minulle aikamoista tervanjuontia. Professuureista kilpaillaan, Kettunen onnistuu junailemaan itselleen itämerensuomalaisten kielten professorin pestin. Hieno homma. Kirjan lopussa Kettunen joutuu huomaamaan, että paluu Suomeen ei ole ainakaan Turun tuomiokirkossa kuulutettu. Kirjan lopussa Kettunen äityy sanailemaan peräti katkeransävyisesti:

Mutta jos ei lukijan kanssa enää tavattaisikaan, niin antaisin, pojat, sellaisen neuvon, että jos tahdotte helposti päästä eteenpäin tieteen tiellä ja säästyä ikävyyksiltä, älkää ryhtykö vahvempaanne vastaan tai menkö heikomman puolelle, sillä se kostetaan.

Kettunen viittaa tuossa alussa siihen, että kustantaja ei ollut aluksi halukas jatkamaan Kettusen muisteloitten sarjan julkaisemista. Tilanne kuitenkin muuttui myöhemmin ja vuonna 1960 ilmestyi kolmas osa, jonka esipuheessa tämä kustantajan tenä selostetaan.

Kirjan valoisinta muisteloa edustaa käynti Unkarissa vuonna 1922. Mutta antoisin ja minun eniten odottamani osa ovat vierailut Liivinrannassa. Niitä riittikin sitten kaikkiaan yhdentoista matkan verran, joista matkoista tässä kirjassa kuvattuna aikana tapahtui kolme. Liivinranta on pieni kulmaus Riianlahden (aikoinaan Liivinlahden) eteläisen rannan läntisessä laidassa sekä Irbensalmen eteläpuoleisella rannikolla. Siellä kuuluu vieläkin asuvan liiviläisiä, mutta äidinkielenään liiviä puhuvia ei wikipedian mukaan enää ole jäljellä. Liivinrannan luonnosta ja asukkaitten toimeentulosta Kettunen kirjoittaa mm. seuraavasti:

Tämä talo eli, kuten melkein kaikki liiviläiset, kalastuksesta, miltei vain lestan eli pikkukampelan nuottapyynnistä sekä sen ohella muutamista lehmistään ja hiekkaisista peltotilkuista, erikoisesti perunamaista, joita lannoitettiin myös meren mudalla.

Kettunen matkusti ensi kertaa Liivinrannalle nuoren virolaisen tutkijan, oman oppilaansa, Oskar Looritsin kanssa. Siinä missä Kettunen itse oli kiinnostunut tallentamaan liivin kieltä sen vaihtelevissa muodoissa: sanasto, taivutusmuodot, ääntäminen, oli Loorits innostunut kansantietoudesta, lauluista ja saduista. Tämä intressien eroavaisuus saattoi aiheuttaa jännitteitä tieteilijöitten välillä, lisäksi Kettunen kertoo heidän olleen luonteiltaan jyrkkiä ja suorasukaisia. Kettunen viittaa oppilaansa kohdalla leikkisästi sanontaan, jossa muna yrittää olla viisaampi kanaa. Niinpä osaksi ajasta kaksi tieteilijää jakaantui eri taloihin työtään tekemään.

Liiviläiset pitivät tutkijoista, heistä käytettiin kunnioittavaa nimitystä izand. Mutta eivät tutkijat tietenkään kaikkea liiviläisistä tienneet, mikä herätti hymyilyä. Liivinrannan niemennipukassa sijaitsevan Kuolkan kylän nimen Kettunen arveli olevan sukua sekä suomessa että virossa tunnetulle sanalle kolkka. Paikallinen kielenopas oli kuitenkin eri mieltä:

Hän tiesi paremman selityksen, ikuistipa tietonsa fonografiinkin. Kun näet liiviläiset olivat muinoin tapelleet saksalaisten kanssa, oli yksi liiviläinen nuijinut vähitellen kuusi pakenevaa saksalaista, ja kun viimeinen oli ennättänyt pitkin rantaa niemen kärkeen, oli liiviläinen hänetkin kolauttanut huudahtaen kuol ka, kuole kanssa! – kas siitä muka Kuolka oli saanut nimensä!

Lukemassani teoksessa on 249 sivua, lukuisia kivoja valokuvia ja lopussa kartta, joka nostaa Liivinrannan ja edellisen kirjankin vepsäläis-, vatjalais- inkeriläis- ja setukaiskyläin sijainnin lukijan nähtäville.