lauantai 12. syyskuuta 2020

Tennessee Williams: The Rose Tattoo

Kun Tennessee Williamsin (1911 – 1983) näytelmiä ei kovin hyvin suomeksi löytynyt, lainasin kirjastosta kirjan, jossa on kolme hänen näytelmäänsä alkukielisinä. Sain luettua ensimmäisen näytelmistä, nimeltään The Rose Tattoo, vaikka englannin kielen taitoni ei ihan huippua olekaan. Näytelmässä on myös paljon vuorosanoja italian kielellä. Näytelmässä käytetty kieli on melko yksinkertaista. Englanti menee tietysti syvemmille polanteille, mutta tv-englannilla siitä selviää. Vähällä italian kielen osaamisella myös italiankielisistä vuorosanoista saa selvän (jos on sattunut vielä lukiossa opettelemaan ranskaa).

The Rose Tattoon ensi-ilta tapahtui loppuvuodesta 1950. Muistini mukaan näytelmä tai sen pohjalta mahd. valmistunut elokuva tunnetaan suomeksi nimellä Tatuoitu ruusu. Tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain eteläosaan Mississippin tai Alabaman osavaltioon, kylään Meksikonlahden rantamilla. Melkein kaikilla hahmoilla on sisilialainen tausta. Sisilialaistaustaiset hahmot kuvataan leikkisästi aika sähäkkäluonteisina ja suorasanaisina, tuntehikkaina tyyppeinä. Tämä on huumoria, jota monissa elokuvissa ja tv-sarjoissa on käytetty (esim. Tyttökullat, engl. Golden girls). Onko näytelmän tyylilaji sitten draama vai komedia, riippunee osaksi katsojan/lukijan empatiaruuvin tiukkuudesta. Minulle näytelmä avautuu lähinnä raisuna, mutta lempeään hymyilyyn houkuttavana komediana.

Kirjasta löytyy kutakin näytelmää ennen kirjailijan omat Forewordit kunkin teoksensa suhteen. Koska Williamsin käyttämä englanti on näissä selosteissa huomattavasti vivahteikkaampaa ja korkeakirjallisempaa kuin lukemassani näytelmässä, en yrittänyt lukea näitä tekstejä sanakirjan kanssa enkä varsinkaan ilman. Sieltä täältä vilkuillen huomasin Williamsin tarinoineen antiikin näytelmistä. Kun ajattelen tuntemiani Williamsin näytelmiä ja vertaan niitä antiikin ajan tai Shakespearen näytelmiin, tulee mieleeni erityisesti enteitten käyttö näytelmien alussa. Antiikissa ja Shakespearella enteet virittävät katsojaan tietyt odotukset näytelmän tapahtumia ja loppuratkaisua kohtaan. Enteet eivät kuitenkaan välttämättä kerro, mitä näytelmässä lopulta tapahtuu. Loppuratkaisu jää kirjailijan päätettäväksi ja katsoja jännittää millaisen lopun kirjailija on näytelmään kehitellyt.

Tässä näytelmässä enteinä toimivat tatuoitu ruusu ja karkaileva musta pässi. Niihin sisältyvä romanssiin viittava viesti ei ole vaikea tajuta. Kissa kuumalla katolla, Cat on a Hot Tin Roof – johon tässäkin näytelmässä tavallaan jo etukäteen viitataan, kun huomautetaan, että talossa on tin roof – lähtee liikkeelle Big Daddyn sairaudesta ja Maggie the ”Cat”in lapsettomuudesta, jonka syytä sittemmin ryhdytään pohtimaan. Nämä toimivat näytelmän enteinä, ne luovat jännitteen ja pitävät sitä yllä.

Saahan nähdä tuleeko minulta luettua kahta muuta kirjan näytelmää. Ainakin seuraava, Camino Real, voisi olla ihan kiinnostava.

Tässä näytelmässä on noin 140 sivua. Se tuli lukaistuksi muutamassa päivässä.

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

August Strindberg: Kaksi miesmonologia

August Strindberg (1849 – 1912) kirjoitti monenmoista. Luin häneltä vuonna 2002 julkaistun, Antero Tiusasen laatiman suomennoksen, joka sisältää kaksi monologia. Parit sanat näistä teksteistä.

Yksin (Ensam, 1903) on kertomus, jossa kertoja, luultavasti Strindberg itse, kuvaa asettumistaan asumaan Tukholmaan vietettyään sitä ennen aikaa maalla. Hän on viisissäkymmenissä, leskimies ja elää yksin.
Kertoja kuvaa Tukholmaa 1900-luvun alussa. Vanha maailma on väistymässä, reet ja talveksi asennettavat tuplaikkunat ovat korvautuneet uuden ajan vermeillä. Hedelmiä saa kaupoista ympäri vuoden.
Yksinäisyyden piinatessa kertoja matkustaa joskus raitiovaunussa saadakseen olla muitten seurassa ja tuntee mukavana kyynärpäänsä kosketuksen toiseen ihmisolentoon. Hän kiikaroi parvekkeeltaan tuulessa huojuvaa metsänreunaa sanoen: ”Tuolla on Ruotsi.” Kiinnostavinta on kuitenkin ihmisluonto, jota hän pääsee vilkuilemaan kadulta, ihmisten asuntoihin nähdessään. Sitä tehen sitten taiteilijan oma luonto sepittää loput. ”Kevät koitti, kohta on syksy”, sano Strindberg.
Kesäksi kaupunkiin jäävät vain esikaupunkien köyhät ja kertoja, sillä kauniit ja rikkaat ovat matkustaneet maalle. Meren rannalla vanha majuri laskee laineita, lopulta hänet lasketaan hautaan. Kertoja käy telepaattisia keskusteluja tuttaviensa kanssa tai kertaa mielessään vanhoja väittelyitään:
Toisinaan tämä tila laajenee niin että minä joudun kiistaan koko kansakunnan kanssa: tuntuu että maassa luetaan jo uutta kirjaani, joka on olemassa vasta käsikirjoituksena; kuulen miten minusta puhutaan lähellä ja kaukana, tiedän olevani oikeassa ja ihmettelen vain etteivät muut tajua sitä.
Tykistön harjoitukset tuntuvat piristävän kertojaa herätellessään hänet ikihiljaisuudestaan.
Syksy tuo väen takaisin kaupunkiin. Entinen hälinä rauhoittaa kertojan ja hän nukkuu paremmin. Hän ei vihaa ihmisiä, hän on heitä kohtaan yliherkkä – ihottoman sielunsa vuoksi. Kertomuksen lopulla kertoja selittää yksinoloaan luovalla työllään. Eri vaiheissa jutustusta kertoja tuo esiin mielipiteitään uskosta, Raamatun eri painoksista ja kehuu Balzacia ja Goetheä.
Harjannostajaiset (Taklagsöl, 1906) kertoo nelikymppisestä konservaattorista, joka on joutunut onnettomuuden uhriksi. Hän makaa vuoteenomana kotonaan ja horajaa muistojaan hoitajan kuullen. Konservaattori on muuttanut erilleen vaimostaan ja kaipaa lastaan. Oman ja naapurien elämäin vastoinkäymiset käydään seikkaperäisesti läpi. Vastapäisessä talossa asustaa huvilassaan muinainen vihamies, mutta konservaattorin riemuksi talojen väliin rakennetaan uusi rakennus.
Mies kertoo tarinaansa sairaanhoitajattarelle, joka vaikuttaa kokeneelta, kärsivälliseltä ja ymmärtäväiseltä. Hoitaja kykenee perustellusti vastaamaan miehen kysymyksiin kuolemasta, joka lähestyy. Vaikka vastaukset ovat vain arveluja, ne perustuvat uskomuksiin, jotka mieskin tunnistaa.
Konservaattori kertoo lähisukulaisista, jotka yrittivät hallita häntä, repostella hänen kohtaloaan ja tuhota hänet. Mies katsoo heidän hajottaneen jopa hänen avioliittonsa.

Nämä kaksi kertomusta sopivat hienosti yhteen, sillä ne kumpikin käsittelevät yksinäisen miehen oloa ja sitä miksi hän on niin yksin. Strindberg oli kuulemma meinannut Harjannostajaisista näyttämölle sovitettuakin versiota, mutta se ei hänen eläessään toteutunut, myöhemmin kertomusta on ruotsalaisen wikipedian mukaan esitetty myös näytelmänä. Lukeminen kesti pari-kolme päivää. Sivuja kirjassa on 172.

tiistai 8. syyskuuta 2020

Kirjoja, jotka olisi parempi jättää kirjoittamatta

Tässä listaa kirjoista, joita kenenkään ei kannata ryhtyä kirjoittelemaan. Saa nähdä onko listasta mitään hyötyä vai kirjoittaako joku nämäkin. Kyse on kotimaisista lukuromaaneista, sivumäärä 500+. Liitän otsikon oheen lyhyen kuvauksen romaanien sisällöstä.

Transmissio. Lähetystyöstä haaveileva pastori koettaa auttaa ihmisiä Transnistrian orjamarkkinoilla. Pastori tulee kumminkin hyljeksityksi eivätkä ihmisiä kauppaavat julmurit kohtele häntä mielin kielin. Pastori pakataan rahtilaivaan, joka kuljettaa hänet Etelä-Afrikkaan. Siellä hän kokeilee perustaa transsendentaalisen hammashoitoklinikka Edenin, jossa ikenet saatetaan kuntoon myönteisen ajattelun voimalla sekä hedelmiä popsimalla. Paikalliset poppamiehet katsovat pastorin tunkeutuvan reviirilleen ja ajavat hänet Transvaalista länteen. Köyhän kansanosan keskuudessa pastori löytää tehtävänsä, samoin kuin etsintänsä alkulähteen. Kirjalle lupaillaan jatko-osaa nimeltä ”Mangustia maistellessa”.
Etäisyyksien äärillä. Suuren suomalaisen ajattelijan romaanissa käydään ajattelemassa Lapin erämaissa, Itämeren tyrskyissä ja muutamissa taidenäyttelyissä. Sisävesillä liikutaan kaikkina vuodenaikoina, sanottavaa löytyy pilkkimisestä, retkiluistelusta, soutamisesta ja huopaamisesta. Kirja käynnistyy sumuiselta peltotieltä ja aikamoiseen sumuun jäädään pitkin matkaa muutoinkin. Tämän fiktiivisen ajatuksenvirtaromaanin kantavana tekijänä toimii kuuluvuus. Hyväkään radio ei riitä, jos vastaanottokyky ei jekkase.
Macron ja Merkel peittoa jatkamassa. Erottamattomat ystävykset Macron ja Merkel yrittävät jatkaa peittoa etelän puolelle, vaikka siellä on muutenkin lämpimämpi. Apuun saapuvat pohjolasta Pekka ja Pätkä, jotka ensitöikseen kääntävät peiton niin, että lämpimämpi puoli on pohjoiseen päin ja vasta sitten leikkaavat pohjoisen puolelta kyynärän verran kangasta pois jatkaakseen sillä eteläpäätyä. Saamme nauraa monet naurut näitten ystävysten touhuja seuratessamme tässä humoristiseksi tarkoitetussa, mutta yhteiskuntien rakenteita syvästi rokottavassa velmuiluromaanissa.
Karanteenirannikko. Seikkailukirjallisuuden kultakausien perinteitä jatkavassa ja toisaalta niitä mennen tullen rikkovassa pikareskiromaanissa merirosvokapteeni kuulee kulta-aarteesta, joka on kätketty kapealle hietaniemelle maailman matalimman pilvenpiirtäjän juureen. Niemi sijaitsee karanteenialueella, mutta kapteenia se ei hidasta, sillä hän on työskennellyt käytettyjen autojen myyjänä ja tuntee sopimustekstien kiemurat vakuutuksista ja takuista. Eipä aikaakaan kun kapteenin melkein merikelpoinen alus suuntaa kokka kohisten kohti Karanteenirannikkoa.
Laatta rinnuksilla. Koskettava romaani pureutuu koti-isien arkeen. Lapsilla on koliikki ja laatta lentää kaaressa röyhtäyttäjän rinnuksille. Isät kamppailevat ehtyvin voimin lastensa puolesta. Riittävätkö resurssit? Kuka pesisi isien pukluiset paidat? Murtuuko selkäranka, kun koliikki kestääkin neljä kuukautta lupaillun kolmen kuukauden sijasta? Romaani isistä baby-bluesin kourissa.
Älä haro partaasi tv:ssä!” Vanhempi tapakasvattaja on kouluttanut useita sukupolvia eurooppalaisessa käytöskoulussaan. Kun hänet satunnaisessa yhteydessä kutsutaan vanhaan kotimaahansa, hänet istutetaan myös tv-haastatteluun, jonka koko kansa näkee suorana lähetyksenä. Unohtuvatko omat opit, kun vastapäätä istahtaa hehkeä juontaja piikkikorkoineen.
Taistelevien valtioiden kausi. Valtiotieteen opiskelija hurahtaa kiinalaisen Sun Tzun teokseen ”Sodankäynnin taito”. Hän näkee kaikkialla ulkovaltojen juonikkaita interventioyrityksiä ja keisarillisten hovimiesten niskalettejä. Isänmaallinen nuorukainen tekee voitavansa ja vähän enemmänkin estääkseen sodan syttymisen. Tulisiko hänen päivitellä vain omiaan vai ovatko hänen päivänsä jo luetut jossakin toisaalla? Kirjan nimi liittyy Kiinan historiaan kuten muutama muukin ilmiö näinä päivinä.
Bride Belarus 2020. Vitsebsk, Valko-Venäjä, lokakuun lopulla 2020. Tuntematon Chagallin maalaus ”Kaksi morsmaikkua” löytyy navetan vinniltä, jossa se on toiminut pakkassuojana ilmanvaihtokanavan edessä vuosikymmeniä. Teos kuvaa kahta Vitebskin yllä lentelevää morsianta, jotka näyttävät laulavan säestäjänään viulua soittava kukko. Kestääkö valkovenäläinen sielu tätä morseinten välistä rakkautta? Musertuuko koko partisaanivaltio tähän paljastukseen? Joutuvatko Lukashenka ja jääkiekkokisat eläkeputkeen? Vai kasvattavatko Valko-Venäjän naiset itselleen siivet ja nousevat lopultakin lentoon?
Turvaväli 500 metriä. Nuorehko keski-ikäinen nainen saa perinnön ja muuttaa maalle erakoituakseen ja kasvattaakseen lampaita. Hän rajaa lampaitten laitumeksi laajan alueen, jonka aitaa korkealla susiaidalla. Ahmaa aita ei kumminkaan pidättele. Nainen kutsuu paikalle krouvinpuoleisen petoasiantuntijan. Kumpiko perii maistuvamman saaliin: petomies vai ahma? Vai terottavatko lampaat hampaansa?

lauantai 5. syyskuuta 2020

Oolantilaiset Kååpiåssa


Otsikko voi vaikuttaa oudolta, mikä seikka sopinee blogini yleiseen ilmeikkyyteen. Aikoinaan serkkuni mies nimitti sätkiä Kååpiån Pallmalliksi. Oolanti taas viittaa Ahvenanmaahan, jossa kotipaikkaansa pitää Veikkausliigan jalkapallojoukkue IFK Mariehamn ja Kansallisen liigan joukkue Åland United. Käväisin Kuopiossa katselemassa näitten molempain joukkueitten vierailua KuPS:n kotikentällä.

Naisille tarkoitettu jalkapalloilun Kansallinen liiga on kasvanut mielenkiintoiseksi urheilusarjaksi. Paitsi että taso on noussut on myös kärki levennyt, mitkä molemmat asiat lupaavat hyvää myös jatkossa. Sekä KuPS että Åland United ovat sarjan mitaliehdokkaita, Åland on peräti tarrannut vahvasti mestaruuteen tällä kaudella.
Kuopion keskuskentällä käytiin 15.8.2020 iltaottelu KuPS – Åland United. Ottelusta ei muodostunut erityisempää klassikkoa, ainoa maali syntyi Ålandin vauhdikkaasta hyökkäyksestä, KuPS:n puolustajan torjuessa jalallaan vastustajan syötön tai laukauksen omaan maaliin. Nämä omat maalit eivät ole yleensä puolustuksen virheitä vaan vastustajan kovan, hyökkäävän painostuksen tulosta. Näin oli asia tälläkin kertaa. Oma maali ei varsinaisesti nostata ilon purkauksia katsomossa, kaikki suhtautuvat sellaiseen myötätunnon fiiliksillä. KuPS:lla oli ihan hyviä paikkoja mutta tasoitusta ei syntynyt.

Hyviä pelaajahankintoja tehnyt KuPS hyökkää mielellään ja usein tuloksekkaasti. Tällä kertaa balkanilaiset niminaiset Gentjana Rochi ja Lavdije Begolli ainakin ensimmäisellä puoliajalla pelasivat vähän liikaa tiimipeliä kahdestaan. Jalkapallossa tämä ei toimi. Vastassa on kokonainen joukkue, joka kyllä voittaa minkä tahansa tutkaparin. Toisella puoliajalla Begolli keskittyi keskikentällä enemmän puolustamiseen ja katkoi ainakin kolme Ålandin hyökkäykseen lähtöä. Puolustuksessa KuPS:lla on näköjään uutena hankintana ruotsinmaalainen Maja Göthberg. Hän pelasi vasemman pakin paikalla varmoin ottein, mutta jostain syystä hänet siirrettiin oikealle, jossa peli ei sujunut yhtä hyvin. Hän on kuulemma solminut KuPS:n kanssa vuoden jatkopestistä, mitä pidän hyvänä uutisena.

Aorinko ei hellinyt keskuskenttää KuPS:n miesten joukkueen kohdatessa IFK Mariehamin 22.8.2020. Minä tulin pelipaikalle niin myöhään, että kuulin kentän ulkopuolelta, miten KuPS siirtyi johtoon jo alkuminuuteilla. Ostin kumminkin lipun halvimmalta paikalta eli päätykatsomosta. Juuri muita siellä ei istunutkaan. Melkein heti istuuduttuani alkoi ripeksiä vettä. Koko pelin ajan tuuleksi ja satoi. Onneksi olin hankkinut pyllynalusen ja vaimo osti minulle sadeviitankin, jonka puin ylleni. Viitta päälläni olin suuri sininen. KuPS:n pelaajat vilkuilivat minua kentältä, oolantilaiset vähät välittivät. Oli aika jännä istua halvoilla paikoilla melkein kentän reunalla, kun takanani oli VIP-katsomo, jossa lipun hinta lienee korkeampi. Kerran lennähti pallo päätykatsomoon ja autoin pallopoikaa ojentamalla pallon hänelle. Pallo tuntui aika löysältä, miltä se oli kuulostanutkin kun kuuntelin potkuja ja puskuja. (Myöhemmin eräässä naisten tv-ottelussa pelaaja ei hyväksynyt liian löysää palloa vaan vaati napakammin täytetyn.)
KuPS peri voiton jokseenkin ansaitusti. Toisella puoliajalla KuPS järjesti nykyiselle pelityylilleen tavanomaisen nopean hyökkäyksen leveällä rintamalla ja siirtyi 2 – 0 johtoon. IFK:n rehti yrittäminen palkittiin kavennusmaalilla. KuPS oli lähellä lisämaalia, mutta IFK:n maalivahti Forsman nyrkkeili komeasti Pennasen laukoman pallon yli päätyrajan.

keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Neljä näytelmää – Fyra pjäser

Vuonna 2015 julkaistiin Nuori näyttämö -hankkeen tilaamina neljän näytelmän antologia, jonka toimitti Inke Rosilo. Hanke oli kaksikielinen ja sen tavoitteena oli tuottaa 13-19-vuotiaille suunnattuja näytelmiä. Kirjan neljä näytelmää löytyvät suomeksi ja ruotsiksi niin, että samalla aukeamalla näytelmän teksti on luettavissa yhdellä sivulla suomeksi ja toisella ruotsiksi. Kirjan lopusta löytyy lyhyt kuvaus näytelmien kirjoittajista.

Tove Appelgren (s. 1969): Zoo (suom. Liisa Urpelainen). Luettuna hieman hankalahkosti avautuva henkilögalleria (tusinan verran väkeä), joka varmaan näyttämöllä toimii ihan kivasti. Hahmojen ominaisuuksien näkeminen auttaa katsojaa mieltämään helpommin mistä saattaisi olla kysymys. Näytelmä sijoittuu maailmaan, jossa ihmisiä tuskin on enää olemassakaan, vaikka jotkut sellaisina haluavatkin esiintyä. Kaikille hahmoille on annettu nimet tuotteiden tai tuoteryhmien mukaan: Jaffa, Pepsi, Kaffe, Lambi jne. Näytelmässä nuorten seurustelunhaluinen ja olemassaolon salaisuuksista kiinnostunut elämä kuvataan kiehtovan dystopian sisälle rakennettuna.
Anna Krogerus (s. 1974): Kaarna (ruots. Annina Enckell, Karin Barck och jag). Pekko on sarjakuvataiteilija, joka on alkanut työstää menneisyytensä tragediaa taiteensa keinoin. Keskiössä on Pekon paras kaveri Kaarna, naapurin tyttö. Näytelmässä on hyvin kirjoitettua, elävän tuntuista vuoropuhelua. Tapahtumat vaikuttavat valtaosaltaan uskottavilta. Hahmoihin pääsee hyvin kiinni ihan lukiessa, mikä osaksi johtuu siitä, että päähenkilöt on selkeästi korotettu esille. Sisältää myös parit näytelmät näytelmässä. Loppuratkaisu on koskettava. Sarjakuvaruutujen esittäminen näyttämöllä onnistunee, mutta se vaatii paneutumista. Ruudun voi heijastaa seinälle tai rakentaa vaikka kovitetusta kankaasta, jonka ripustaa näyttämölle ja tarvittaessa valaista sen, sitten vain näyttelijät ruudun sisälle tekemään tehtävänsä.
Ari-Pekka Lahti (s. 1975): Senga sengana (ruots. Jan Nåls). Senga sengana on puutarhamansikkalajike. Tässä näytelmässä sen osana on kuvata lempeä. Muutoin näytelmän hahmot ovat poika, sisko, isä, äiti sekä Jyrki ja huora. Puhutaan pohjanmaan murretta, kirjailija on Kokkolasta, minä luulin murretta oulun murteeksi. Aiheena on kypsyminen, senga on kuulemma myöhäinen lajike, isot marjat. Ihan kiva näytelmä, jossa kaikki hahmot saavat oman puheenvuoronsa ja siten myös kasvavat todellisemmiksi, mikä vaikutelma saa tukea murteen käytöstä.
Tuomas Timonen (s. 1975): Keltainen pallo, eli suomalainen yksinäisyys (ruots. Anna Simberg, En gul boll, eller den finska ensamheten). Absurdismiin viittaava aloitus muuttuu kotimaisen näytelmän ahdistuksen kuvien kulkueeksi. Kuvat kulkevat rooliensa elämät läpi pikavauhtia ja kokevat puhdistavan elämyksen. Tämä voi olla hankalin näistä neljästä näytelmästä, haastetta riittää näytelmän esittäjille ja katsojille. Voi tietysti olla, että joku poppoo onnistuu keittelemään tästä kasaan ihan muhevan esityksen.
Luettuna oikein sujuva, joskin hieman koskenlaskunomainen.

Kirjassa on 355 sivua, mutta en minä niitä ruotsinkielisiä osuuksia lukenut. Lainasin kirjan jo ennen keväistä kirjastojen sulkemista, mutta puolisen vuotta meni ennen kuin sain sen luettua. Aina kiilasi jokin kirja edellä ja kesällä lukeminen ei oikein maistunut. Varsinainen lukeminen sujui kahdessa päivässä.

sunnuntai 30. elokuuta 2020

Kari Ketonen ja Ville Myllyrinne: Ketonen & Myllyrinne

Tv:n sketsiohjelman Ketonen & Myllyrinne 1 – 3 tuotantokausien käsikirjoituksiin perustuva teos ilmestyi vuonna 2010. Luin sen, koska teos on sijoitettu Kuopion kirjastossa näytelmä-osastolle ja kun otanhäntä osaa näytelmäin lukemishaasteeseen, niin lukaisin tämän sunnuntain viidykkeeksi. Kyseessä ei tietenkään ole varsinaisesti näytelmä, joskin tämän tyyppistä sketsisikermää kaiketi voitaisiin esittää teatterissakin. Teatterissa voidaan tosin esittää myös vatsasta puhumista ja taikatemppuja. Näitä kumpiakaan ei lukemassani kirjassa esiinny, sen sijaan satuolentoja joissakin sketseissä on tärkeissä osissa.

Kirjan takakannessa ja viimeisellä sivulla todetaan, että kirja soveltuu oppimateriaaliksi yläasteen ja lukion uskonnon, elämänkatsomustiedon, terveystiedon, filosofian ja psykologian opetukseen. Tämä pitänee paikkansa. Mustalla huumorilla lukijaa hivelevät tarinat käsittelevät vakavia olemassaolon kysymyksiä ja asiat esitetään niissä hyvällä tempolla. Lyhyet, mutta painavaa sanottavaa sisältävät sketsit saattavat vaikuttaa paikoin kepeiltä repäisyiltä ja varmaan sellaisiksi ne pääosin onkin tarkoitettu. Sanottavaa sketsit kumminkin sisältävät siinä määrin, että niitä voi huoletta verrata Nietzschen moukarilla filosofointiin. Lyhyessä tilassa ja ajassa tarjotaan lukijalle paljon pohdittavaa ja vieläpä hauskassa muodossa.

Koen näytelmät siinä mielessä itselleni soveltuvana kirjallisuutena, että niissä vuoropuhelu vaatii kirjailijaa esittämään asiansa jaarittelematta. Pidän tätä erinomaisena seikkana. Lyhyestä virsi kaunis, kuten sanotaan. Nyt puheena olevissa lyhyissä tarinoissa tällainen tiivis kerronta pääsee oikein kukintoonsa. Hyvät vitsit eivät ole turhan pitkiä, sama pätee useimpiin hyviin sketseihin. Kuopion kirjaston näytelmäosastolla oli lainattavissa myös Viivi ja Wagner -näytelmä. Harmittaa kun en tullut sitä lainanneeksi. Näistä Ketosen ja Myllyrinteen sketseistä tulivat näet mieleeni sarjakuvat, joita lapsena luin pääasiassa. Siivet -lehdessä seikkailivat englantilaiset taistelulentäjät ja Korkeajännite -lehdissä muut taistelijat. Jännite oli lyhyt, mutta korkea. Erityisesti muistan sitä tarinaa, jossa nuori taistelulentäjä rauhoitti taistoon käydessään itseään lapsuutensa lorulla: ”Liuskis, läyskis lepakko...” Varmasti on ihmisiä, jotka näkevät sarjakuvat lapsellisena hupsutuksena, jolla on lähinnä viihdearvo. Miten sitten Stanley Kubrickin elokuva Full Metal Jacket päättyy Mikki Hiiri-klubin tunnussävelmään, jota kuolemaa kylväneet nuoret soturit toinen toistaan rauhoittaakseen laulavat? Ilman muuta tämä on höperö rinnastus, mutta mitä siitä, kun se on kumminkin totta.

Koko kirja sain minut ajattelemaan sitä pojat lukemaan -intoilua. Lapsukaisena olin aivan lääpälläni kun näin ensimmäisen Asterix-albumin. Asterix-sarjakuvat eivät ehkä ihan täsmällisesti ottaen kerro totuutta Rooman valtakunnan elämänmenosta. Joiltain osin kumminkin tunnustaa, että ne saattavat osua tuttavallisessa arkisen elämän kuvailussaan lähemmäs kuviteltavissa olevaa totuutta kuin moni kuivakka valtion rakenteita, keisareita, sotia ja kaunotaiteita kuvaileva histooriateos. Latinisteilla on tapana joskus todeta, jotta sat sapienti. Vaikka en pidäkään (no, oikeesti kyllä pidän) itseäni kovin viisaana, olen usein ihmetellyt, miksi pitäisi lukea useamman sata sivua pitkiä kirjoja, kun saman voi selvittää katselemalla elokuvan tai lukaisemalla hauskan ja mieleen painuvan sarjakuvan. Säästyneellä ajalla ehtii katsella jalkapalloa ja viidenkympin hiihtoa väliaikalähdöllä.

Näissä Ketosen ja Myllyrinteen sketseissä on jotain sitä sarjakuvamaisesti tiivistynyttä elämän hämmästelyä, jota monista kaunokirjallisista teoksista saa kiusallisen pitkään etsiä. Kirjassa on 168 sivua, lukaisin sen tänään.

torstai 27. elokuuta 2020

Pirkko Saisio: Slava! Kunnia.

Pirkko Saisio (s. 1949) kirjoitti vuonna 2015 kantaesitetyn laulunäytelmän Slava! Kunnia. Alaotsikkona Oligarkkien ooppera. Näytelmä kertoo mm. Venäjästä.

Luin näytelmän, koska näytelmäin lukuhaaste Shakespearen sisarukset on kutsunut minua lukemaan näytelmiä. Tästä näytelmästä luin Tarukirja-blogista. Margitin kuvaus näytelmästä herätti toiveen siitä, että tässä saattaisi olla jotain minulle. Valitettavasti ei niin hirveästi ollut, sillä enimmäkseen näytelmässä pelataan kuluneilla mielikuvilla jopa siinä määrin, että lavalle nousee histoorian henkilöitä kuten Iivana Julma, Katariina Suuri ja Potemkin sekä Gagarinin Juuri. Tosin tyylilajina on mustanpuhuva iloittelu, joten siinähän ne menevät, saattaa olla, että katsomossa olisin hirnunut itseäni nuorempien mukana.

Venäjä tarkoittaa siis hallitsijoita, varsinkin hirmuhallitsijoita. Gorbatsovia tai Hrustsovia ei näytelmässä mainita. Ihme kyllä ei mainita myöskään Stalinia. Nykyinen vallanpitäjä esiintyy näytelmässä nimellä Volodja. Ulkomaisista valtaan pyrkijöistä ovat mukana slaavilaisen naapurivaltion kranssipäinen ex-pääministeri Julija Tee ja pohjoisen Korean Kim Jong-Un. Kansan osa on palvoa hallitsijaa, olla alistuva ja antaa kaikkensa hallitsijan kilven kiillottamiseksi. Kuten muista yhteyksistä tiedämme, Venäjällä kansa mukamas tarvitsee jonkun johtajan, jonka vastuulle kaiken voi sälyttää. Suomessahan näin ei ole, kuten Posti-gatesta tiedämme ja kuten kukaties tulemme tietämään hiljattain sovitusta rahansiirrosta etelään.

En saa ihan tarkkaa selkoa siitä, mitä Saisio näytelmällään tahtoo sanoa. Ehkä ei hupailua kummempaa? On mukana koskettaviakin kohtia, kuten varsinkin kansikuvaankin nostettu äitien kuoro Tuonelan virralla. Äidit laulavat etsiessään tapettuja poikiaan. Myös äidin vieneelle mustalle korpille osoitettu laulu toimii hienosti. Nämäkin ovat kovin tuttuja teemoja Venäjästä kerrottaessa. Mielenkiintoisin kohta tuli eteen haudan takaa suoraan kosmoksesta eli Juri Gagarinilta, joka kuvailee itseään matemaatikoksi ja rakkaudesta hän sanoo seuraavasti:

Kauneus on rakkautta. Epäloogisuus on rumuutta, mistä täytyy seurata, että se, mikä ei seuraa logiikkaa, on rakkauden vastakohta.

Näytelmässä on 156 sivua, lukeminen kesti kaksi päivää + yhden välipäivän.