maanantai 14. lokakuuta 2019

Daniil Harms: Kurmiainen

Daniil Harms (1905 – 1942) kirjoitti elannokseen lastenrunoja ja näemmä myös lapsille soveltuvia tarinoita. Vuonna 2017 ilmestyi Katri Ahokkaan kokoamana ja suomentamana valikoima Harmsin lastenrunoja ja -tarinoita nimellä Kurmiainen.

Kovin kummoista vaikutusta eivät minuun nämä Harmsin lapsille tarkoitetut tekstit tee. En osaa sanoa monestiko niitä lapsille lukisin. Toisaalta on joskus kovin vaikea arvata mistä lapset sattuvat tykkäämään.

Harms ei selvästikään ole ihmeemmin tinkinyt oberiuttilaisista kerrontaa vinksauttamaan pyrkivistä periaatteistaan näissäkään lastenrunoissa ja -tarinoissa. Logiikka on tuvasta ulkona kuin tiikeri maantiellä. On täysin mahdollista että lapset nauttivat sellaisesta.

Suomentaja ei ole nähnyt ihan hurjasti vaivaa saadakseen runot soimaan nätisti. Vilkaisin pikaisesti Harmsin runoja venäjänkielisinä, eivätkä ne runoina mitään järisyttäviä olleet. Yksi runoista, taisi olla nimeltään Igra (suomeksi Leikki, kirjoitettu melko tarkkaan 90 vuotta sitten. Runossa Petka, Vaska ja Mishka leikkivät pihalla autoa, laivaa ja lentokonetta) vaikutti melko menevältä. Aika usein Harms oli jättänyt riimittelyn toiston varaan. Ilmeisesti kiireisellä taiteen uudistajalla oli ollut innostavampaa puuhaa kuin runon hiominen. Olen ollut ymmärtävinäni, että Harms tunnettiin Neuvostoliitossa lähinnä lastenrunoistaan. Kokeilin tietenkin suomentaa jotain Harmsin lastenrunoa, joita löytyy wikipediasta venäjänkielisinä. Sopivan lyhyt runo löytyi ja väsäsin siitä seuraavanlaisen suomenteen:

Kauanpa ne heppojaan
sirkuksessa opettaa.
Puoleen tuntiin hevoiset
saadaan meillä oppimaan!

Runon venäjänkielinen nimi on Долго учат лошадей. Sitä ei ole lukemassani kirjassa.

Tarinoissa on samaa arjen logiikan tarkoituksellista ohittelua kuin Harmsin aikuisväestölle suunnatuissa kertomuksissa. Mitä siitä sitten saa irti, ymmärtävätkö lapset hupsua logiikkaa paremmin kuin aikuiset? En tiedä.

Kirjassa on 34 sivua. Sen lukeminen kesti vähemmän aikaa kuin tämän tekstin kirjoittaminen. En tiedä onko kirjan suomentaja Katri Ahokas sama henkilö, joka ohjasi Siilinjärven kansalaisopistolla luovan kirjoittamisen ryhmää, jolle aikoinaan osallistuin. Moni muukin asia elämässä jää tietojeni ulkopuolelle. Meinasin unohtaa kehua, että kirjassa on kaunis kuvitus.

Daniil Harms: Perinpohjainen tutkimus

Venäläinen Daniil Harms (1905 – 1942) kirjoitti omituisia kertomuksen pätkiä ja yhtä omituisia pikku näytelmiä. Vuonna 2008 julkaistiin Mika Rassin suomentama ja valikoima kokonaisuus Harmsin tarinoita, näytelmiä ja kirjeitä nimellä Perinpohjainen tutkimus. Kirjan lopusta löytyy Jukka Mallisen laatima varsin kattava teksti, joka kuvaa Harmsin sekä hänen pietarilaisten hengenheimolaistensa nk. oberiuttien kirjailijaryhmittymän taidetta ja elämänkohtaloita.

Tämän kirjan lukeminen vei minulta aikaa vaikka kirja sinänsä on vain 221-sivuinen. Ja siinä on tyhjiä välisivuja ja kaikin puolin ilmavasti laadittu, joskin aika pientä tekstiä. Harms kuului siis oberiutteihin, jotka halusivat Venäjän vallankumouksen myötä mullistaa myös taide-elämää. Kuten tunnettua sosialistinen realismi ei sallinut kovin kummoisia taiteellisia uudistuksia ja siksipä nämä kokeilijat joutuivat painumaan maan alle joko kuvaannollisesti tai ihan oikeesti. Eikä elämä ennen tätä painumistakaan liene ollut kovin kaksista. Kirjeessään Kurskista Harms kertoo, ettei hän halua liikkua kaupungilla, sillä ihmiset pilkkaavat häntä kadulla. Harms kuvailee asiaa kenties humoristisesti, mutta uskon, että hän kertoo jotakin siitä todellisuudesta, jonka hän joutui kohtaamaan taidetta uudistavana huperona. Nykyään Harmsin tekstejä pidetään tietenkin uraauurtavana absurdismina. Monet oberiutit saivat Neuvostoliitossa maineenpalautuksen ja joitakin heistä alettiin pitää hyväksyttyinä kirjailijoina 1960-luvulla. Useimmat heistä kirjoittivat Stalinin aikaan lastenkirjallisuutta, jonka parissa he saivat huseerata vapaammin.

Sain aika monet remakat naurut lukiessani Harmsin kirjeitä. Niitten tyyli on sangen omintakeinen. Laitan pienen näytteen:

Hyvä Saša, tässä (ytimekkyyden vuoksi sanon vain ”tässä”, vaikka tarkoitan ”tässä kirjeessä”) aion puhua vain itsestäni. Tahdon, paremmin sanottuna, kuvailla elämääni. On kovin sääli, etten ole aiemmin kirjoittanut sinulle kirjeitä, muutoin olisin kirjoittanut niihin kaiken sen, mikä tästäkin jää pois.

Harms vaikuttaa kokevan maailman umpikujien ja hakoteitten kimuranttina sarjana, jonka mielenkiintoisuuden kanssa on vähän niin & näin. Koska eteenpäin ei pääse, voi vaikka keskittyä hassunkuriseen ilmaisuun. Oberiuttien ylevä ajatus oli kertoa tarinoita, jotka eivät etene kerronnan totuttujen lakien mukaan, he halusivat nähdä sanojen taakse, kuvata maailmaa sellaisena kuin se ei ole, jotta sen voisi nähdä sellaisena kuin se on. Jotakin tähän tapaan. Tämän ylevän tavoitteen takaa loisteleepi kuitenkin aika usein selkeä kriittisyys kirjoitusajan oloja kohtaan. Neuvostovaltio, joka joutui ihan konkreettisesti taistelemaan olemassaolostaan sekä ulkoista että sisäistä uhkaa vastaan, ei pitemmän päälle saattanut hyväksyä ovelasti kätkettyä arvostelua. Uudistajat työnnettiin marginaaliin.Totta kai tämä oli omiaan yllyttämään arvostelijoita jatkamaan mikäli vain keinoja keksivät.

Harmsin näytelmistä pisin löytyy tästä kirjasta suomennettuna nimellä Elisabet Bäng (alkujaan Jelizaveta Bam). Näytelmä alkaa sillä, että kaksi miestä paukuttaa Elisabet Bängin ovea ja vaatii häntä avaamaan. Ei tarvita erityisempää arvailua, jotta katsojalle selviää keitä miehet mahtavat olla. Lopussa Elisabet saa kärsiä tuomionsa. Näytelmän aikana tosin miehet einehtivät hänen kanssaan ja mieluilevat selvästi Elisabetia. Kirjan nimikertomuksessa Jermolaev puhuu lääkärille, jonka kanssa sukeutuu täysin järjetön keskustelu ja jonka lopuksi lääkäri antaa Jermolaeville tutkimuspillerin, johon hän kuolee.

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Muutamia asioja

Kävin katselemassa Kuopion kaupunginteatterin esityksen Cabaret-musikaalista. Musikaali on mielestäni mm. siinä suhteessa erilainen kuin aiheesta tehty vuonna 1972 valmistunut kahdeksalla oscarilla palkittu elokuva, jonka olen nähnyt useampia kertoja, että musikaalissa ihmiset etsivät rakkautta, kun taas elokuvassa he vaikuttavat etsivän nautintoja. Kuopion teatterin esitys oli oikein onnistunut. Vaikutti tosin ettei päivänäytöksessä kaikilta osin ollut henki päällä katsomossa ja sitä tehen sitten ei kaiketi näyttämölläkään. Pääosia vetävät nuoret näyttelijät ovat kyvykkäitä ja onnistuvat niin hyvin, että voivat jatkossa antaa mennä rennon relaxoituneella otteella. Toiseen kerrokseen, teatterin pyramidirappusten edustalle, on laitettu komeita viinitynnyreitä, joitten äärellä voi näköjään seisoskella väliajalla ilman viiniäkin. Kuopion esityksestä on aikaisemmin ansiokkaasti blogeerattu Kirjanurkkaus-blogissa.

Katselin eilen dokumenttiohjelman Ober Ost -nimisestä alueesta. Alue käsitti Latvian Kuurinmaan, Liettuan sekä osia koillisesta Puolasta ja luoteisesta Valko-Venäjästä. Nimitystä Ober Ost tästä alueesta käyttivät saksalaiset valloittajat ensimmäisen maailmansodan aikaan. Silloinhan Suomen jääkäripataljoona soti alueella osana Saksan keisarikunnan armeijaa. Dokumentin perusteella saksalaisten otteet siviiliväestöä kohtaan muistuttivat joiltain osin toisen maailmansodan aikaista tiukkaan kuriin alistamista. Tulin väkisin miettineeksi, olisiko kyse jostakin saksalaisesta perinteestä valloitettujen alueitten suhteen?

Ajatukseni harhautuivat myös liiviläisten kohtaloon. Osittain dokumentissa myös huomautettiin saksalaisten ensimmäisen maailmansodan aikaisten valloittajien halunneenkin esiintyä jonkinlaisina 1200-luvun kalparitarikunnan ja sen jälkeen perustetun saksalaisen ritarikunnan perinteen jatkajina. Liiviläiset kansana ovat lähes täysin sulautuneet latvialaiseen valtaväestöön. Kuurinmaalla on sentään rannikkokaistale, jota kutsutaan Liivinrannaksi. Siellä asui vielä 1930-luvulla liiviläisiä pienissä kalastajakylissä. Neuvostoaikana kylien elämää haittasi sosialistinen taloudenpito, joka ei sallinut yksityistä kalastustoimintaa. Tämä viimeistään näivetti kylät. Mielenkiintoinen yksityiskohta on kapearaiteinen rautatie, jonka saksalaiset ensimmäisen maailmansodan aikana rakensivat Kuurinmaalle. Siitä muodostui maailmansotien välisen ajan kulkuväylä Kuurinmaan liiviläisille. Niinpä miehittäjien toiminta saattoi tuoda mukanaan myös parannuksia alueen väestön elämään.

Olen joskus koettanut kuvitella mielessäni, millaisin miettein nykyisen Suomen alueen asujat olivat ottaneet vastaan ruotsalaiset ristiretkeläiset. Ristiretkistä Suomeen ei juuri löydy kirjoitettua historiaa. Mielenkiintoisella tavalla Henrik Gabriel Porthan koettaa arvailla millaiseen maahan ruotsalaiset ristiretkeläiset saapuivat ja millainen mahtoi olla vastaanotto. Olen itse alkanut asettua sille kannalle, että tuon ajan hämäläiset ja karjalaiset saattoivat aivan hyvin itse haluta päästä Ruotsin alaisuuteen. Kun lukee Henrikin Liivinmaan kronikasta, millainen sotataidollinen ylivoima saksalaisilla valloittajilla oli Liivinmaan alueella, saattoivat nykyistä Suomea asuttaneet heimot jalkajouseen tarttumattakin tajuta, ettei heidän olisi järkevää asettua sotimaan ylivertaista ruotsalaista miehittäjää vastaan. Veroja maksamalla ja uuden uskonnon näennäisesti hyväksymällä väestö katsoi kenties selviävänsä helpommalla ja saavansa vahvemman suojelijan kuin minkä heidän metsästäjä-peltoviljelijöistä koostuva kansansa kykenisi pystyyn nostamaan. Tämä sittemmin suomalaisiksi kutsuttu väestö säilytti omia tapojaan ja uskomuksiaan salassa vallanpitäjiltä, niin että vielä 1800-1900-luvuilla ”pakanallisia” kulttipaikkoja piti määrätä tuhottavaksi viranomaisten toimesta.

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Elämän kirjat sekaisin

Kirjablogeissa viimeisimpänä villityksenä on keksiä blogeeraamiensa kirjojen nimistä täydentävät jatkot lauseisiin, joihin tuossa alla olen vastannut. Minusta jatkeitten etsiminen kirjojen nimistä oli aika hauskaa. 
Sulkeudun jakamattomaan suosioonne!

Lapsena olin – Vaitelias veli
Nyt olen – Kiehtova päihdeoppi
Haluaisin olla – Rakkauden temppeli
Ominaisuuteni, josta en luovu – Vieras veri
Taito, jota haluan kehittää – Sodankäynnin taito
Kotini – Pöljäm pysäkiltä palamupuihen siimekseen
Elämäni – Läpikulkumatka
Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni – Sydän paikallaan
Asia, jota ilman en voisi elää – Kävelemisen taito
Asia, jota en haluaisi kokea – Häkki
Työni – Eläkeläinen Kaliforniasta
Työpöydälläni – Kahvi
Yöpöydälläni – Sähke Jumalalle
Antavat voimaa – Punaposki, kultasuu
Vievät voimia – Takana puhumisen taito
Haaveilen – Yhä mennään eteenpäin
Viestini ystävälle – Kunnon ihminen
Minua mietityttää usein – Maailman laita
Minua pelottaa joskus – Yönmusta kesä
Tulevaisuuden suunnitelmani – Yksityisiä asioita

torstai 26. syyskuuta 2019

Urho Ketvel: Hännälle astuttu koira

Urho Ketvel (s. 1923) kirjoitti vuonna 1988 julkaistun novellikokoelman nimeltä Hännälle astuttu koira. Ostin kyseisen kirjan vuonna 1992 apelleni nimipäivälahjaksi. Hänelle riitti siitä pitkäksi aikaa iloa, sillä appeni ja anoppini olivat perin huvitettuja siitä, että vävy oli ostanut apelleen lahjaksi kirjat nimeltä Kiirastuli ja Hännälle astuttu koira. Muistan ostaneeni nyt puheena olevan Ketvelin kirjan Kuopiosta, Tulliportinkadun varrella lyhyen aikaa toimineesta halpakirjamyymälästä. Sen jälkeen samassa liiketilassa toimi vuosikausia kodinkoneliike Musta Pörssi, josta ostimme pölynimurin, joka meillä on vieläkin käytössä.

Kirjan takakannessa Ketvel itse kuvailee novelliensa kertovan ihmisistä, jotka ovat lysähtäneet arvostuksessa, pudonneet kelkasta. Minun huomiotani herättää novellien dialogin rakenne. Kahden kertojan kautta syntyy mainio ristivalotus, kuulevatko novellien henkilöt toisiaan lienee lukijalla vähemmän merkityksellistä. Kerron jotain novelli novellilta:

Oravahampainen tyttö. Entinen rintamamies ja naapuruston oravahampainen tyttö kohtaavat pysäkillä. Linja-auto on myöhässä. Tyttö tilittää maailman hukkumista saasteisiin ja rintamamies muistelee sota-ajan sattumuksia. Lainaus tytön puheenvuorosta:
Suuren osan ihmiskuntaa on joko kuoltava tai siirryttävä avaruuteen rakennettaviin siirtoloihin. Niin, tai suorastaan muille vielä saastumattomille planeetoille. Epäilen vain että avaruustekniikka ei edisty riittävän nopeassa tahdissa ulkoavaruuden siirtoloihin siirtymistä varten.
Ajatuksena nähdäkseni on, että vanha mies muistelee näkemäänsä katastrofia ja nuori nainen kuvittaa sen mitä tulevaisuudella on tarjottavana. Linja-auto on pahasti myöhässä.
Lounas. Peltonen on jäämässä vanhuuseläkkeelle. Inssi tarjoaa hänelle läksiäislounaan kahden kesken ja vähän etukäteen, hänellä kun on muita kiireitä luvassa sittemmin. Peltosen nuiva asenne nuorta pomoa kohtaan ei ota väistyäkseen. Pomolla taas on omat huolensa henkilökunnan vähentämisen suhteen.
Mäkinen. Mäkinen jäi eläkkeelle ajat sitten, mutta käy edelleen huoltamolla päivittäin. Kahviota pyörittää Sari. Hänellä on omat kiinnostuksen kohteenssa.
Erland F. Novelli Erlandista, vanhasta metsämiehestä, joka muistuttaa Havukka-ahon ajattelijaa. Hänen tarinansa kertoo Erlandin poikasena tuntenut mies, jonka pojan-kuvitelmat kiillottavat salaperäisen vanhan parran nuhjaantunutta kilpeä.
Ihan Topin näköinen mies. Lukemani kirjan tyhjälle etusivulle on vaimoni kirjoittanut: Toivolle Toivon päivänä 1992. Topi soittaa torilla hanuria. Reiska on kasöörinä. Paikalle saapuu sotakaveri Nieminen. Mutta ovatko Topin hanurista oliivit jo kukkansa pudottaneet?
Trigonometriset funktiot. Harmaantunut herra etsii itselleen taskulaskinta, joka ei olisi vanhentunutta mallia. Samalla hän ristivalottaa mielessään omaa menneisyyttään puusepänliikkeen apupojasta huonelutehtaan osakkaaksi. Myyjä esittelee laskimia.
Ne on purkaneet Sörkan Vennon. Tuttu ja rakastettu tanssipaikka menneiltä vuosikymmeniltä on purettu. Vanhempi herra muistaa vielä vakikävijöitä, joitten kuvaileva esittely on novellin parasta antia. Sisältää slangiin vivahtavia sanontoja.
Kirje kolmelle enolle. Vanha mies on saapunut Kajaaniin ja kirjoittaa kirjastossa kirjettä kolmelle jo edeltänsä menneelle enolleen. Kirjeessä käsitellään melko pintapuolista tai olematonta suhdetta kuhunkin enoon ja saavat siinä omat vanhemmat ja enojen isä myös asiaatuntevan käsittelyn. Ketvel ei ole rakentanut tästä romaania, kuten nykään vaikutetaan tekevän, vaan on päätynyt novellimuotoon, joka toimii aivan riittävällä tavalla.
Harakka. Suureksi kasvanutta metallialan yritystä kauan palvellut mies on käynyt jo viisi vuotta työssä toimistossaan, vaikkei hänelle anneta enää mitään työtehtäviä. Työpaikan pihalle ilmaantunut harakka herättää hänen huomionsa. Novellin myötä harakka kasvaa siivekästä suuremmaksi, syrjään sysätty mies tarkastelee sen kautta omaa osaansa. Muistelen, että aikoinaan tämän novellin pohjalta tehty tv-elokuva esitettiin Maikkarilla, monologin esitti Tapio Hämäläinen, muistaakseni Spede Pasasella oli myös osuutensa joko ohjaajana tai tuotantopuolella. Kummankaan filmografiasta Harakkaa ei löydy. Harmi.

Kirjan novelleissa siirrytään dialogeista kohti monologeja, tosin alusta lähtien muistelot ovat tärkeä osa näitten novellien maailmoita.

Kirjassa on 228 sivua. Luin sen alle viikossa.

torstai 19. syyskuuta 2019

Leo Tolstoi: Omatuntoja

Luin Leo Tolstoin (1828 – 1910) kirjoittamiin esseisiin perustuvan vuonna 2013 julkaistun valikoiman nimeltä Omatuntoja, jonka suomensi Esa Adrian. Kirja oli alkujaan ilmestynyt suomeksi vuonna 1981 nimellä Omantunnon kujanjuoksu. Luulin, että Tolstoi käsittelisi teksteissään omaatuntoa yleisemmin. Minun olisi pitänyt lukea alkusivut tarkemmin, sillä kuvailevassa alaotsikossa kirjan kerrotaan sisältävän Kirjoituksia rauhasta ja kansalaistottelemattomuudesta. No, mänhän se nuinniin. Esseet ovat peräisin vuosilta 1894 – 1901. Tosin viimeisen esseen nimeltä Nikolai Palkin kirjoitusvuotta ei ole ilmoitettu.

Heti kärkeen sanon tämän, niin saan sen pois mielestäni: Tolstoilla on oma käsityksensä Raamatun suuresta sanomasta eikä se käsitys minun mielestäni ole täydellisen yleispätevä. Tolstoi korostaa korostamasta päästyään käskyä Älä tapa. En ole erityisempi raamatuntuntija, mutta käsittääkseni vielä sen jälkeen, kun Jumala oli antanut kymmenen käskyä (toisessa Mooseksen kirjassa), tämä sama Herra sanoo Moosekselle, jotta hänen pitää kostaa midianilaisille heidän pahat tekonsa (4. Mooseksen kirjan, 31. luku) ja Mooseksen käskystä midianilaiset tapetaan jokseenkin viimeiseen mieheen, naimattomat naiset tosin sotilaat saavat ottaa itselleen. Tolstoi korostaa kuitenkin myös Jeesuksen kuuluisaa Vuorisaarnaa, erityisesti kohtaa, jonka mukaan on kohdeltava muita niin, kuin haluamme itseämme kohdeltavan (ks. Matt. 7:12). Minusta Raamattu on sen verran paksu teos, että kannattaa tosiaankin tarkkaan yksilöidä mitä siinä pitää tärkeänä. Tolstoi on valinnut kaksi kohtaa, jotka vaikuttavat vähänkin tarkemmin syynättyinä johtavan ristiriitaisiin tulkintoihin. On totta, että Tolstoi haluaa korostaa sitä paradoksia, että kristityt valtiot ylläpitävät armeijoita, joitten lopullinen tarkoitus on toimeenpanna ihmisten tappamista, joka kristittyjen pyhässä kirjassa kielletään. Tämän hän nostaa myös todella usein esille. Lisäksi Tolstoin oma historia ei ole pelkkää rauhaa ja tsaijun juontia. Hän on nähnyt armeijan raakaa meininkiä ja sotaa omin silmin.

Lyhyesti sanoen Tolstoi kannustaa kirjoituksillaan ihmisiä tajuamaan sen, että valtioitten johto se nimenomaan tarvitsee armeijoita eikä pelkästään sotiakseen ulkovaltoja vastaan vaan myös puolustaakseen omaa valtaansa omia kansalaisiaan vastaan. Eilen kävelylenkillä hirvittävän kovaääniset hornetit lensivät ylitseni ja saivat minut lähettämään yläilmoihin kädelläni päätäni ympyriöiviä viestejä. Toivoisin, että Suomeen saataisiin sellaiset päättäjät, jotka hankkisivat hornettien tilalle muutaman kymmenen ruotsalaista jassia ja tiivistäisivät puolustusyhteistyötä Ruotsin kanssa. Nyt puhutaan vappusatasista ja infran rakentamisesta, mutta sen sijaan pidetään järkevänä hankkia miljardien arvoisia sotakoneita, jotka eivät pääsisi edes ilmaan, mikäli maamme ajautuisi aseelliseen konfliktiin suurvallan kanssa. Kenen etu tämä rahan syytäminen taivaalle oikein on?

Tolstoi kannustaa sotilaita kieltäytymään tappamisesta ja upseereita pyytämään anteeksi sotilailta, että ovat heille sellaisia taitoja opettaneet ja tämän jälkeen eroamaan palveluksesta. En usko, että Tolstoi uskoi itsekään näin tapahtuvan. Kun Suomessa aikoinaan kieltäydyttiin menemästä Venäjän armeijaan, se tapahtui koska suomalaiset halusivat eroon Venäjästä tai ainakin vastustivat maamme venäläistämistä. Viime sotien aikaankin aseistakieltäytyjiä tai asepalvelusta pakoilevia Suomessa oli, mutta he olivat pieni vähemmistö. Jos Suomi olisi antanut Neuvostoliiton vallata alueensa, meidän olisi käynyt kuin Baltian maille, olisimme tulleet osaksi Neuvostoliittoa. Ei hyvä. Kaikki kunnia isänmaamme puolustajille.

No, en tässä nyt paljon itse kirjasta kertonut, ei se ehkä niin suurta vaikutusta minuun tehnyt. Kirjasta on kertonut blogissaan MarikaOksa. Kirjassa on 181 sivua. Lukeminen kesti pari viikkoa, ellei pitempään.

maanantai 16. syyskuuta 2019

Yrjö Koivukari: Timanttikammio

Yrjö Koivukari (1901 – 1979) sepitti runot vuonna 1953 julkaistuun runokokoelmaan nimeltä Timanttikammio. Luin sen. Minulle ei ihmeemmin selvinnyt mikä on ”timanttikammio”, mutta kirjassa on nätit kannet ja se on siisti, hyvin pidelty, vaikka on ollut kirjastossa Kajaanissa kaikki nämä vuodet.

Esipuheen kirjoitti kuopiolaislähtöinen kirjallisuudentutkija Vihtori Laurila (1906 – 1988). Sotia edeltävän aikakauden kiihkeistä tunnelmista voi lukea erikoisen näytteen Laurilaa käsittelevästä wikipedia-artikkelista (tai artikkelista Someron koulujupakka). Kun olin lukenut Laurilan koristeellista, vivahteikasta kieltä pursuavan esipuheen, luulin jonkin aikaa ymmärtäväni Koivukarin runoja. Se tunne karisi hiljalleen ja loppuviimeeksi olen ihan omillani tulkintojeni kanssa. Ehkä niin on parasta.

Kyllä minäkin silti huomasin Koivukarin runokuvissa Nietzsche-vaikutteita, Tolstoin tai Arvid Järnefeltin aiheita en niinkään tunnistanut. Ellei sitten halua ajatella Tolstoin uskonkäsitystä, jossa hän uskoo Jumalaan, mutta ei niinkään kirkkoon. Minä voisin omasta puolestani lisätä hengenheimolaisten joukkoon Edith Södergranin. Mitään kopiota mistään näistä mainituista ei Koivukarin runoista silti löydy. Koivukarin ajattelu on hillittyä, kielikuvat kuulaita. Ristiriitaisuudet ovat sallittuja ja jopa tavoiteltuja. Ylimmällä tasolla, siellä seitsemännen taivaan tietämillä, Koivukari nähdäkseni kysyy, tarvitaanko maailmassa ihmistä ylipäätään. Jumala ei ole ymmärrettävissä, hänen viikatteensa voi kaataa ihmisten mitat ja muodot, kuten runossa Aamusinfonia mainitaan. Ihmiset ovat vain onttoja puita, tämä ajatus selittynee sodan kauheitten kokemusten kautta. Tärkeämpää kuin ihminen on Jumala ja elämä itse:

Mitä ontoista puista!
Maa on nuorta ruohoa täynnä,
pian siementen kylvöön kypsää.
Kantakoon katseesi lempeä loimu
hautojen yli.
Pian aamun valo iltalauluina
kaikkeuden mereen haipuu.

Lopummalla kokoelmaa siemenen ja maan kasvun merkitys korostuu. Koivukari odottaa uutta maailmaa. Varmaan kyse on osittain pettymyksestä ihmiseen, mutta myös runoilijan oman hengellisen maailmanselityksen tuloksesta.

Runot edustavat vapaamittaista, uutta tyyliä. Loppusointuja on turha etsiä. Läheskään kaikki kielikuvat eivät aukene mulle, eikö liene Laurilakin ollut välillä ihmeissään, siksi laveasti hän esipuheessa käsittelee Koivukarin aikaisempaa tuotantoa.

Kirjassa on sisällysluetteloineen 128 sivua. Lukaisin sen reilussa päivässä.