lauantai 25. helmikuuta 2017

Antti Timonen: Metsän humistessa

Neuvostoliiton puoleisessa Karjalassa elänyt Antti Timonen (1915 – 1990) kirjoitti kertomukset vuonna 1974 Petroskoissa julkaistuun kokoelmaan nimeltä Metsän humistessa. Suomen kielellä kirjoittaneen Timosen tuotanto voidaan mielestäni laskea mukaan suomalaiseenkin kirjallisuuteen. Antti Timosesta voi lukea lisää http://www.locallit.net/kirjailijat/timonen.html -nettisivulta. Sivustolta löytyy tietoa myös monista muista karjalaisista kirjailijoista.

Metsän humistessa sisältää 25 kertomusta, joista osa on varsin lyhyitä, muutaman sivun mittaisia. Pisimmät tarinat ovat pituudeltaan parinkymmenen sivun mittaisia. Joissakin kertomuksissa on vuoropuheluissa käytetty karjalan kieltä, joka maustaa kerrontaa ja sijoittaa tapahtumat kartalle.

Useimmiten tapahtumapaikkana on Karjala – tai kuten Suomessa tapana oli sanoa – Neuvosto-Karjala. Metsät humisevat yleensä maaseudulla, kaupungeissa piipahdetaan näissä kertomuksissa lähinnä käväisemässä. Teoksen parhaimmat novellit ovat mielestäni viime vuonna jo kahdesti lukemani Järvi vain kohisee ja kohisee sekä Instituutin jälkeen. Edellinen kertoo yksin asuvan vanhan miehen kaipuusta nähdä lapsenlastaan. Samalla kertomus kuvaa karjalaisen kotiseudun muuttumista tehometsätalouden myötä. Instituutin jälkeen on kertomus epäonnisten yhteensattumien summasta ja ihmisen joutumisesta syntipukin asemaan yhteisössään. Hienosti kuvailtua myrskyisen yön tunnelmaa sisältää kertomus Nuotio saarella. Viime vuonna luin kertomuksen Suurelle taipaleelle, jonka karjalaista sananpartta runollisen uhmakkaasti rikkova nimi avautui minulle paremmin tällä toisella lukukerralla.

Mukana on viisi sotatarinaa, yksi niistä sijoittuu osaksi kotirintamalle Suomeen (Lauantaista lauantaihin). Suomen rintaman toiselta puolelta kertoo Juhlan sankari, jonka keskiössä on sodassa kunnostautuva taskuvaras. Pitempi kertomus Setä kuvaa toisen maailmansodan loppuselvittelyjä Saksassa ja Romaniassa.

Jonkin verran kiinnitin lukiessani huomiota vuodenaikojen ja säätilojen valintoihin kertomuksien tapahtumien virittäjinä. Toki toisinaan aurinko paistaa ja rantasauna lämpiää, mutta haikeuden hetkellä alkaa järven pinta aaltoilla ja taivaalle ilmestyy vetisiä pilviä. Arkista työtä kuvaa kurainen kevätsää tai talvipakkanen, kaukaisia muistoja herättävät jääkukat ikkunalasissa, kuten novellissa Jäiset liljat, jonka lopusta haluan muuten liittää tähän pienen näytteen. Näin pitkäaikaistyöttömänä koin sen jotenkin kuvaavan omia fiiliksiäni:

Kello naksutteli ovensuunurkassa. Mutta se ei mittaa samalla tavalla kaikkien aikaa. Toisilta työ ja rohkeat yritykset voittoineen ja vastoinkäymisineen vievät ajan niin, että sen riennon huomaa vain silloin, kun havaitsee harmaita suortuvia ohimoillaan. Mutta niillä, joilla aikaa on liikaa, tuon ajan taakka saa niin hirmuisen painon, että se ruhjoo heidät alleen.

Kirjan lainauskortti on tehty uudelleen, niin ettei lainausten määrää voi siitä laskeskella. Kannet ovat kuluneet ja erään novellin kohdalle on innoittunut lukija tehnyt merkintöjä, jotka vaikuttavat asettuvan vastustamaan faskistista suurvaltapolitiikkaa. Kirjassa on 214 sivua, lukaisin sen parissa päivässä.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Elvi Sinervo: Vuorelle nousu

Elvi Sinervo (1912 – 1986) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun novellikokoelman Vuorelle nousu, alaotsakkeena Kertomuksia ja novelleja kymmenen vuoden ajalta.

Kokoelma on jaettu kolmeen osioon, joista ensimmäinen käsittelee sanotaanko vaikka nuoruutta ja oppimista, toinen sota-aikaa ja vankeutta, kolmas taas aikuisen elämän käännekohtaa. Pari sanaa kertomus kertomukselta, novelli novellilta:

I
Kipeä kesä. Ilmava, kesäinen, minämuotoinen kuvaus ihmisyksilöitten sisällä kihisevästä halusta rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Ahdistus. Maailma esittää erinäiset vaatimuksensa kouluopinnoissa menestyvälle nuorelle neitoselle.
Kympin tunti. Koulutyttö varakkaamman ja tyylikkäämmän tytön opena. Raha ei tuo onnea, mutta köyhä tyttö saattaa tuoda rahaa.
Tie työväentalolle. Mainio novelli nuoren puhujan vierailusta maalaiskylän työväentalolla. Seuraava katkelma kertoo paljon:
Mitä luki vahtimestari? Hän kohotti päätään ja katseli kreppipaperisuikaleita, joita kamiinasta kohoava lämpö heilutteli. Mitä luki se nuori väki, jolla oli karnevaalit viime lauantaina? Ehkei se lukenutkaan mitään. Ja hän menisi pitämään intomielisen puheen työväen suuresta kulttuuriharrastuksesta, sen vaatimuksesta saada hyvää kirjallisuutta...
II
Maisema. Talvisota-ajan vihollisen pommikoneet näyttäytyvät minäkertojalle toivon lintuina ankean kylämaiseman yllä.
Kohtaaminen. Metsäkaartilainen miettii meininkejään jatkosota-aikaan sijoittuvassa novellissa.
Kolme matkasellissä. Naisimmeiset kohtaavat vankilassa. Yksi on poliittinen.
Äitini myy viinaa. Minämuotoinen kertomus poliittisesta istunnasta ilmeisesti Hämeenlinnasta.
Huuto: (minämuotoisia kertomuksia vankeudesta)
Peikko ja koivu. Taiteellinen pyrkimys joutuu itsekritiikin hampaisiin.
Kadonnut muotokuva. Taiteellinen pyrkimys joutuu jonkun toisen hampaisiin.
Huuto. Vankilakaverin sekoaminen nostaa esiin piilevän filosofin.
III
Ihme. Muuten hieno novelli keski-ikäisen naisen elämänmuutoksesta, mutta lopusta en tykännyt.
Irmat. Novelli alkaa sanoilla: He olivat Irmoja molemmat, sekä äiti että tytär. 
Ja isän kaaduttua sodassa he ponnistelevat yhdessä eteenpäin.
Vuorelle nousu. Päähahmoina työväen asiaa ajava, kirjanoppinut pariskunta, joka on kokenut sodan ja vankeuden poliittisista syistä. Heidän elämänsä suurta muutosta edustaa novellissa kuitenkin lasten syntyminen olojen vakiintuessa rauhan aikana. Aiheena on siten nykykeskusteluun hyvin soveltuva äidin puntarointi siitä tehdäkö lapsia vai palatako työn ääreen.

Ihan kiva novellikokoelma työväenluokkaisen, kouluja käyneen naisen elämästä. Osioihin jakamiselle on selkeästi perusteensa. Kerronta ja aiheet kehkeytyvät kypsemmiksi kirjan edetessä.

Kirjassa on 242 sivua. Lukeminen kysyi minulta pari päivää.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Sisko Latvus: Kaukana omalta maalta

Sisko Latvus (s. 1945) kirjoitti vuonna 2011 julkaistun romaanin nimeltä Kaukana omalta maalta. Luin sen.

Romaani kertoo inkerinsuomalaisen Muurikaisen perheen vaiheista toisen maailmansodan aikana. Minäkertoja, kirjan alussa 13-vuotias Paavo, asuu äitinsä ja kahden nuoremman sisaruksensa kanssa Leningradissa. Eletään talvea 1941 – 1942 ja saksalaiset piirittävät kaupunkia. Asukkaat näkevät nälkää. Perheen isä on armeijan palveluksessa linnoitustöissä. Eräänä päivänä äiti kertoo lapsille, että kaikki suomalaiset siirretään pois kaupungista. Matkan aikana Paavolle paljastuu vähän kerrassaan, ettei heitä siirretä turvaan vaan että heidät karkotetaan Siperiaan. Nälkä ja hätä Leningradissa vaihtuu nälkään ja kylmään Jenisein varrella.

Kaukana omalta maalta on kirjoitettu nuorisoromaanin tyyliin, kerronnassa painotetaan tapahtumia tunnekuohuissa vellomisen tai poliittisen pohdiskelun sijasta. Rationaalinen asenne osoittautuu elintärkeäksi Muurikaisen perheelle. Elämä Siperiassa on hengissä pysyttelemistä, joka edellyttää toimimista omaksi ja lähipiirin parhaaksi usein todennäköistä tuhoutumista vastaan. Nuorisoromaaniksi kirjassa käsitellään siten todella kammottavia näkymiä, joitten laajana taustana on pienen kansan osa suuressa neuvostomaassa. Seuraavassa katkelmassa Paavo pohtii suomalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa kohtaloonsa:

Neuvostoliitto oli niin valtava, että päätäni pyörrytti, kun ajattelin pelkästään sen mittasuhteita kartalla. Sehän oli melkein puoli maailmaa. Me olimme sen sisällä olemattomia pikkuruisia pisteitä, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa siihen, missä meidän kokoiset hiukkaset tässä maailmanpuolikkaassa sijaitsivat. Sen takia oli parasta vain unohtaa koko politiikka ja elää siellä minne milloinkin vietiin niin kuin parhaiten pystyi.

Vaikka politiikka ei nousekaan suoranaisesti kirjan pääaiheeksi, käyvät karkotetut henkilöt omaa hiljaista, vihan sävyttämää keskusteluaan Neuvostoliitosta ja varsinkin sen johtajasta Stalinista. Kirjailija on kaiken kukkuraksi sijoittanut kartotetut samalle pienelle paikkakunnalle, jossa Stalin itsekin aikoinaan oli karkotettuna. Eri kansojen erilaiset näkemykset asioista luovat myös jännää ristivalotusta tapahtumiin.

Kirjan synkät ja lohduttomuutta hohtavat tapahtumat perustuvat inkerinsuomalaisen miehen kertomukseen. Fiktiiviseen romaaniin on Sisko Latvus kuitenkin kutonut valoisuutta antamaan myös rakkauskertomuksen, joka piristääkin kirjaa miellyttävällä tavalla. Nuoren pojan arat, lemmekkäät mieluilut on kuvattu uskottavan tuntuisesti.

Kirjassa on 216 sivua. Aloitin lukemisen perjantai-iltana autokorjaamolla ja pääosan luin lauantaina. Kuulin kirjasta Ainon Sheferijm-blogista. Kiitos hienosta lukuvinkistä! Kirjailija Latvus pitää myös blogia ja kirjadivaria, olen itsekin tilannut häneltä yhden kirjan viime vuonna. Tämän kirjan lainasin Kuopion kirjastosta, jossa se on sijoitettu nuorten aikuisten hyllyyn.

torstai 16. helmikuuta 2017

Tito Colliander: Taina

Tito Colliander (1904 – 1989) oli suomalainen kirjailija, hän kirjoitti ruotsiksi. Vuonna 1935 ilmestyi hänen romaaninsa Taina. Romaanin suomensi vuonna 1993 Eira Hernberg, joka on kirjoittanut loppuun Kääntäjän jälkipuheen.

Romaanin päähenkilö, 17-vuotias Taina, pakenee Suomeen Neuvostoliitosta 1930-luvulla. Hän asettuu asustamaan Kuokkalaan, pienelle merenrantapaikkakunnalle aivan rajan tuntumaan. Romaanissa kuvataan varsin paljon Kuokkalan venäläisten maahanmuuttajain yhteisöä ja heidän elämäntapaansa. Kuokkala oli yksi niistä seuduista, jonne tsaarin ajan venäläinen hienosto rakennutti laajoja huviloitaan, lähelle Pietaria ja lähelle itäisen Suomenlahden vesiä. Collianderin kertoman mukaan osa Kuokkalan venäläisestä yhteisöstä yritti sinnitellä rappeutuvien ja omistajiensa taloudellisen kantokyvyn rankasti ylittävien huviloittensa kanssa viimeiseen asti. Hernberg kertoo, että Collianderit sekä viettivät lomiaan että yhtenä talvena asustivatkin Kuokkalassa. Niinpä kirjailija todella tietää mistä kertoo.

Tärkeänä teemana on Karjalan kannaksen venäläisten tarrautuminen menneisyyden maailmaan. Oleellisena osana tähän kuuluvat muistot, jotka päähenkilöltä ovat kadoksissa. Taina on nimensä mukaisesti salaisuus itselleenkin. Hän löytää kuitenkin mukavan kortteerin, hänet majoittaa luokseen vanha maahanmuuttajanainen, joka ymmärtää nuoren tulokkaan ahdistusta ja antaa hänelle mahdollisuuden toipumiseen. Muistojen menettäminen ei vanhaa ja kokenutta naista sureta, kuten hän toteaa seuraavassa katkelmassa:

 – On olemassa ihmisiä, jotka ovat peloissaan vanhojen asioiden vuoksi ja haluavat vapautua niistä, mutta eivät voi. Se on vielä pahempaa.
Hetken kuluttua hän lisäsi:
 – Muistot kalvavat heidät rikki. Tai sitten he romahtavat kasaan kuin vanhat huvilat.

Synnistäkin kirjassa puhutaan. Tärkeässä osassa on paikkakunnalle jäänyt Jumalan hullu, Bulagin, joka puhuu omasta uskonkäsityksestään paikallisessa, venäläisen kauppiaan omistamassa elintarvikeliikkeessä. Bulaginin mielestä Jumala sallii synnitkin niin että paholainen on oikeastaan Jumalan palvelija ja alamainen.

Kuva, jonka Collianderin romaani piirtää Kuokkalan huvila-asutuksen hiljaisesta rappiotilasta on paitsi kaihoisa myös varsin uskottavan tuntuinen. Vaikutelmaa syventävät monet luontokuvaukset meren rannalta ja männiköitten reunustamilta mannuilta, Karjalan kannas 1930-luvulla nukkuu surumielistä, venäläistä unta itäisen Suomenlahden tuulissa ja poutasäissä. Naapurin puolelta tunnelmaa luovat valonheittimet, joitten avulla neuvostovaltio tarkkailee mahdollisten vastavallankumouksellisten aikeita.

Kirjassa on 160 sivua, se tuli luettua päivässä.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Anna Bondestam: Kuilu

Anna Bondestam (1907 – 1995) oli suomalainen, ruotsinkielinen kirjailija. Wikipedian mukaan hän piti parhaimpana kaunokirjallisena teoksenaan pienoisromaania Klyftan, joka ilmestyi vuonna 1946 ja kirjan tiedon mukaan vuonna 1961. Elvi Sinervon suomennos ilmestyi vuonna 1967 nimellä Kuilu.

Kuilu on realistinen kertomus, joka sijoittuu vuoden 1918 kapinakevääseen. Tapahtumia tarkkaillaan yksitoista vuotta täyttävän tytön, Rutin, näkökulmasta. Tapahtumapaikka on nimeämättömän kaupungin, ilmeisesti kirjailijan lapsuusajan kotikaupungin Pietarsaaren, työläiskaupunginosa, josta kirjassa käytetään suomennosta Harakka. Pietarsaaresta löytyy puutaloalue nimeltä Skata.

Kirjan alussa Rut makaa vuoteessaan silmät suljettuina ja odottaa pahinta. Omassa kamarissaan ovat isä ja äiti, hekään eivät saa unta. Punakapina on kääntynyt raskaasti tappion puolelle, punaisen hihamerkin riisuneet kaupunkilaiset odottavat kauhulla noutajia, joilla on tapana ilmestyä ovelle öisin. Kirjan suuri kysymys on noudetaanko isä ja jos noudetaan, käykö hänelle kuten monille muillekin noudetuille, jotka ovat ”kadonneet”. Lapsi kuulee karmaisevia huhuja, joista monet osoittautuvat tosiksi. Vanhemmat eivät jaksa huomioida häntä, Rut muuttuu hiljaiseksi, kauheitten tapahtumien myötä hänen uskonsa ihmisiin ja lopulta myös Jumalaan järkkyy. Katkelma tekstistä:

Se saattoi tulla aivan äkkiä. Kun seisoi pihalla tai leikki korttelin kavereitten kanssa tai puuhasi jotakin muuta, niin samassa se tuli. Yhtäkkiä oli vain tyhjyys, äkkiä näki kaiken läpi ja silloin käsitti, ettei oikeastaan ollutkaan mitään nähtävää, ei mitään minkään alla tai takana tai sisällä, ja sinä hetkenä koko olemassaolo oli paljastettu.

Kaikesta päätellen kirjailija tietää todella tarkkaan, mistä hän kirjoittaa. Silti romaani ei ole mikään paljastuskertomus, se kyllä kohdistaa syytöksiä joihinkin tiettyihin kuvitteellisiin henkilöihin, mutta ei niinkään kollektiivisesti eikä umpimähkään. Pääasiassa kuvataan sitä miten Rut kasvaa näkemään aikuisten maailman kaikessa raadollisuudessaan aivan liian nuorena. Tosin en tiedä mikä voisi ollakaan sodan sallittu katseluikäraja. Vaikka kirjassa ei kuvata taistelua, on kyse Suomen sisällissodan likaisesta jälkiselvittelystä, jossa taisi väkeä menehtyä siinä missä sotatantereillakin.

Bondestamin kerronta on selkeää ja kai tämä kirja soveltuisi nuortenkin luettavaksi, vaikka tämmöiselle hempeälle setämiehelle se ehkä juuri lapsinäkökulmansa vuoksi oli aika rankkaa legendaa. Romaanista on valmistunut vuonna 1973 Tuija-Maija Niskasen ohjaama tv-teatterin elokuva Klyftan, josta katkelmia voi katsella Svenska Yle Arkivetin sivuilta.

Kirjassa on 124 sivua ja luin sen parissa päivässä.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Uuno Kailaan novelleja ja runoja

Uuno Kailas (1901 – 1933) on tunnettu ennen muuta runoistaan. Blogimaailman ansiosta sain tietää, että hän on kirjoittanut myös novelleja ja niitä myös pidettiin lukemisen arvoisena. Niinpä Kailaan runojen monikymmenvuotisena ystävänä löysin viimein kalenteristani aikaa lukaista hänen novellinsa. Lisäksi lukaisin runovalikoiman, jonka olen jossain vaiheessa hankkinut kirjaston poistokirjain myyntinäyttelystä. Lukemani teokset ovat:

Uuno Kailas: Novelleja. Novellivalikoima julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1936, lukemani teos on Sanasato-kustantamon painos vuodelta 2011. Sen alusta löytyy valikoiman toimittajan Olli Nuorton esipuhe ensimmäiseen painokseen, Joni Lanki ja Kosti Salminen kirjoittivat esipuheen lukemaani toiseen painokseen. Lopun jälkisanat Uuno Kailas tänään kirjoitti Erkki Kiviniemi.
Uuno Kailas: Ja tomust' alkaa avaruus. Valikoiman Uuno Kailaan runoja toimitti Alpo Salmi. Teos ilmestyi vuonna 1987.

Novellivalikoima sisältää kaksitoista novellia. Kuulemma Kailas on kirjoittanut novelleja enemmänkin. Uuteen valikoimaan on kuitenkin otettu mukaan vain ne novellit, jotka sisältyivät myös alkuperäiseen valikoimaan.

Novellien aihepiiri on melko yhtenäinen, mielen järkkyminen tai sen pelko askarruttaa useimpien novellien henkilöitä. Siltä osin linjassa on yhteneväisyyttä myös Kailaan runouden kanssa, mutta tietty perusero näillä novelleilla on. Siinä missä Kailaan runot paikoin avaavat mystillisiä näkymiä hulluuden kuiluihin, purkavat nämä novellit tuon mystillisyyden valitettavan usein selityksien kautta. Sairaan ihmisen sairastumiselle löydetään selkeä syy ja se syy on usein dramaattinen tapahtuma, josta päähenkilö kokee salattua syyllisyyttä. Tämä johtaa siihen, että sairauden takana lymyäviä onnettomia tapahtumia läpikäymällä sairastuneella sielulla nähdään olevan toipumisen mahdollisuus. Tämä ei vastaa minun käsitystäni mielen sairauksista keskimäärin.

Minulle monet Kailaan novelleista herättivät liian paljon mielleyhtymiä vanhan kotimaisen elokuvan melodraamoihin. Paraimmaksi osoittautui Bruuno on kuollut, omaa kokemusta kuvaava kertomus Aunuksen retkestä, jolle Kailas oli lähtenyt koulutoverinsa Bruunon kanssa. Näen sen jokseenkin realistisena, toverillisen kunnioituksen sävyttämänä sotakuvauksena.

Muissakin novelleissa on hetkensä ja voi olla, että ne vaikuttavat pienellä viiveellä. Hyvin kaunissanainen kuvaus kuoleman jälkeisestä elämästä löytyy novellista Muutamia sairaita päiviä, jossa runoilija laatii muistokirjoitusta kuolleelle taiteilijatoverilleen:

Ja minä kuvittelin: hän oli tomunsa riisunut, kepeäjalkainen aamullista polkua kauasvaeltava henki. Katso, hän seisoi kasteisella nurmella, tähystäen loitommas, sinisiin autuudenmaihin, huhuillen edeltämenneitä veljiä ja sisaria – –

Toisella tavalla minuun nykylukijana vetosi novelli ”Mitä he tekivät minulle neljäsataa vuotta sitten?”. Lukeneitten henkilöitten kihhauksessa lääkäri lyö muut ällikällä pitämällä tieteellisen maailmankuvan ylivoimaisuutta kritisoivan puheenvuoron, josta varsinkin seuraava katkelma vaikuttaa ihan kurantilta vielä tänäänkin vaikka luin sen jo eilen:

 – Juuri tuolla tavalla puhuu ennakkoluulo – tai usko; ennakkoluulohan on myös eräs laji uskoa. Mutta noin ei puhu tiedonhalu. Usko tahtoo huudattaa itsensä totuudenistuimen yksinvaltiaaksi. Usko ei kärsi kilpailijoista enempää kuin paavi. Olettamukset, jotka eivät sopuisasti mahdu teidän valistuneiden, uudenaikaisten uskomustenne kehyksiin, te hylkäätte muitta mutkitta mielettömyytenä; ikään kuin jonkin mahdollisuuden 'mielettömyys' – joka sekin riippuu yksilöllisestä arvostelusta ja on siis kyseenalainen – muka riittäisi tekemään sen olemattomaksi! Maailmassa on kuitenkin miljoonia ihmisiä, jotka uskovat toisin kuin te. Ja ovat yhtä paavillisia uskossaan.

Runojen valikoima Ja tomust' alkaa avaruus käynnistyy virkistävästi minulle vähemmän tutuilla Kailaan runoilla. Ote asioihin on se, että elämä kyllä päättyy kuolemaan ja senpä vuoksi onkin parasta nauttia kun voi. Tätä elämänkatsomusta kuvastaa selkeästi vapaamittaisen runon Elämän ylistys viimeinen säkeistö:

Ei ole sääli sitä sydäntä,
jonka sinä ristiinnaulitset omin käsin
tahi joka musertuu rautaisen anturasi alle:
sillä sen sydämen mitta on täysi.
Voi sitä sydäntä,
tuhannesti: voi sitä sydäntä,
joka ei koskaan maistanut sinua, Elämä,
Jumalan matojen ihana ruoka.

Vaikka Kailas tuntuu sekä novelleissaan että runoissaan korostavan metafyysisten maailmoitten mahdollisuutta, hän kuitenkin valitsee ainakin valikoiman alkupuolen runoissaan mieluummin vaikka kärsimyksen kuin elämästä vetäytymisen. Oma maailmankatsomukseni on kallistumassa vetäytymisen kannalle.

Keskenään samantapaista teemaa kantavat kupeellaan runot Pronssia, Kuva, Verkossa sekä Kun olin kuollut. Patsas, Narkissos, verkkoon juuttunut kala ja tuhkattu vainaja uurnassaan kuvaavat kukin runossaan hahmoa, jonka kohtalo on tuominnut ulkopuolisuuteen. Sama ajatus sisältyy myös runoon Pallokentällä, jossa raajarikko poika haluaisi osallistua toisten pesispeliin, mutta ei pysty. Näkisin, että näissä runoissa Kailas osuu lähemmäs tyypillisen mielenhäiriöön ajautuvan ihmisen todellisuutta kuin novelleissaan. Mielenhäiriö, joka aiheutuu mahdottomasta elämäntilanteesta ei olekaan sairautta vaan ymmärrettävä reaktio, jonka aiheuttajaa ei puhumalla paranneta. Runoonsa Talo Kailas rakentaa näyttämön, jossa pakopaikoiksi yksinäiselle asujalle tarjoutuvat uni ja kuolema. Näen unen runossa samansukuisena tekijänä kuin Edith Södergranin runossaan kuvaama Maa jota ei ole. Uni on taiteen avaama pakoreitti mahdottomasta todellisuudesta johonkin lohdulliseen ja ihmeelliseen. Samassa muodissa ovat omalla tavallaan Kailaan runoista Viulu ja Ympyrä sekä varsinkin Uni.

Kun pakopaikkaa ei löydy ajautuu Kailaan runojen ihminen tiloihin, joita kuvataan runoissa Ilta, Partaalla tai Vieras mies:

VIERAS MIES

Olin kaikkialla vieras mies,
he katsoivat minua pitkään.
Joka paikasta halusin paeta pois,
mutta minne ikänä pakenin,
olin sielläkin vieras mies.
Koko maailman piirissä minulle
ei ollut rauhan sijaa.
Ja minua minussa raahasi
joku minulle vieras mies.

Tätä sisäistä vierasta miestä selitetään jotenkin novellivalikoiman jälkisanoissa. Minusta kyse on siitä, että ihminen on viettiensä orja. Vaikka järki on ohjaksissa, niin halu kiskoo ihmistä omille teilleen. Runon ulkonainen vieraus on sitten se sairastumisen aihe.

Valikoiman loppuun on sijoitettu muutama seestyneempi runo kuten Siunaus, Riemulaulu ja varsinkin Syysaamu, joka on minusta Kailaan huippuonnistumisia.

Novellivalikoimassa on 190 sivua, sen lukaisin parissa päivässä. Runovalikoimassa on 140 sivua, sen lukea humistin aamupäivän aikana. Oli paljon tuttuja runoja. Novelleja olivat lukeneet myös Penjami ja Hdcanis.

torstai 9. helmikuuta 2017

Antti Hyry: Novellit

Antti Hyry (1931 – 2016) kirjoitti mm. novelleja. Luin vuonna 1968 julkaistun teoksen Novellit, joka sisältää novellit hänen kokoelmistaan Maantieltä hän lähti (1958) ja Junamatkan kuvaus (1962).

Kymmenisen vuotta sitten aloitin tämän novelliteoksen lukemista, mutta kerronnan hidas tempo uuvutti minut jo muutaman novellin jälkeen. Kun nyt luin tuolloin lukemani novellit uudestaan, muistin ne melko hyvin. Näkökulmani Hyryn novelleihin kuitenkin aukeni hieman uudella tavalla, kun otin pitääkseni kirjan avausnovellia Lasit helisevät jonkinlaisena avainnovellina. Tämän sanottuani on todettava, että vastaavan aseman tässä teoksessa ansaitsisivat myös novellit Kivi auringon paisteessa ja Maantieltä hän lähti. Niissä kaikissa on jotain sellaista, joka toistuu kirjan muissa novelleissa. Lasit helisevät virittää lukijan odotukset muitten novellien suhteen dramaattisuudellaan. Niin seisahtuneelta kuin tunnelma Hyryn novelleissa usein vaikuttaakin, piilee jossain taustalla vaaran mahdollisuus. Kirjan avausnovellissa lasit helisevät sota-aikaan, kun perääntyvät saksalaiset tuhoavat puhelinpylvään, mikä rikkoo pienen pojan kodin ikkunat. Seuraavissa novelleissa pojat löytävät räjähteitä ja ammuskelevat vanhalla metsästysaseella – vielä kirjan viimeisessä novellissa räjäytetään kaivoja.

Kivi auringon paisteessa avaa toisen ulottuvuuden Hyryn novellien teemoissa. Nuori poika tiedostaa syystä tai toisesta oman jalkansa hyvin syvällisellä tavalla. Eikä pelkästään jalan vaan sen myötä kaiken mikä on. Kaikki muuttuu merkitseväksi, jota se jossain katsonnossa onkin. Alapa vain tehdä remonttia, niin huomaat miten merkitsevä on se yksi tietty kadoksissa oleva työkalu.

Maantieltä hän lähti taas virittää tunnelmat atomiajan tasolle. Kävelijä kulkee lenkin ja palaa samaan paikkaan mistä on lähtenyt. Hän kulkee toiseen suuntaan ja palaa taas takaisin lähtöpisteeseen. Hän alkaa kasvaa suhteettoman suureksi, muistaa suhteellisuusteorian ja kasvaa tähtiä ja aurinkoja korkeammaksi, kunnes palaa kotiin ja löytää pöydältä grape-hedelmän, jonka hän halkaisee atomiakin helpommin.

Hyryn tyyliin kuuluu tapahtumien vähäisyys. Novellit antavat lukijan odottaa ja usein myös jättävät odottamaan. Elämä on tässä ja nyt, jalat tukevasti maan tasalla. Kaikessa hiljaisuudessa tapahtuu silti kehitystä ja se kehitys on hiljaista. Tämä ei tarkoita, että novellit olisivat mitäänsanomattomia ja tylsiä. Elämä tuppaa vain olemaan sellaista, että yhtenä päivänä ollaan kylässä tuttavan luona, juodaan kahvia ja kerrotaan vitsejä ja toisena päivänä häntä ei enää olekaan. Sellaista sattuu kaikille ja yleensä sen huomaa vasta jälkeenpäin. Toisinaan Hyryn pohdiskelu kuitenkin käy muuannekin kuin ajan hermolle. Tästä esimerkkinä katkelma novellista Junamatkan kuvaus. Yöjunassa matkustava mies koettaa saada unta ja pohdiskelee maailmankaikkeuden eksistenssin ongelmia:

Ajatella esimerkiksi sitä, mistä kaikki on saanut alkunsa, onko aina ollut jotain olemassa. Jos tämä olisi jostain saanut alkunsa, mikä olisi se alku, sen olisi pitänyt kuitenkin olla olemassa. Aina on ollut jotain olemassa, mutta mitä se sellainen, että aina olla olemassa. Sitä ei voi ajatella, että tämä on aina ollut olemassa, eikä sitä, että se on jostain saanut alkunsa. Minun ei pitäisi ajatella ollenkaan.

Kirjassa on 160 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.