sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Kersti Bergroth: Jääkärit & Kirje taivaaseen

Kersti Bergroth (1886 – 1975) tunnetaan varsinkin näytelmäkirjailijana ja elokuvien käsikirjoittajana. Bergrothin teksteistä on tehtykin useampia elokuvia kuten vaikkapa filmatisoinnit (1940, 1956 ja 1975) karjalaisnäytelmästä Anu ja Mikko (1932) tai Valentin Vaalan ohjaama, kahdella Jussilla palkittu Dynamiittityttö (1944), jossa Bergroth käytti käsikirjoittajana nimimerkkiä Tet. Hänen tekstejään en ollut aiemmin lukenut muuten kuin kirjasta Rakas kaupunki (1951), jossa karjalaistaiteilijat Lempi Jääskeläinen, Viljo Kojo ja Kersti Bergroth muistelevat menetettyä Viipuria.

Vuoden 1933 näytelmä Jääkärit on syntynyt Bergrothin ja jääkäriupseerina Saksassa palvelleen, sittemmin Suomen Armeijassa kenraaliluutnantiksi kohonneen Leonard Grandellin yhteistyönä. Grandell on tuonut toden tuntua näytelmässä kuvattujen jääkäreitten vaiheisiin. Näytelmä rakentuu kolmesta näytöksestä muodostaen alaotsikon mukaan Kolme kuvaelmaa jääkäriliikkeestä. Nuoria, Saksaan jääkärikoulutukseen lähteviä miehiä kuvataan syksyllä 1915 heidän ollessaan lähdössä värväytymään, käydessään sotaa Saksan itärintamalla ja lopulta keväällä 1918 heidän palatessaan Suomen sisällissotaan koulutettuina ja kokeneina sotilaina. Verisestä vastakkainasettelusta huolimatta jääkärit suhtautuvat kunnioittavasti sisällissodan suomalaiseen vastapuoleen – heitä vastassa kun ovat tutut miehet. Näytelmä päättyy Jääkärimarssiin ja kunniantekoon. Draamana teos toimii, asiantuntijan mukana olo näkyy näytelmän yksityiskohdissa, paikoin vähän korostuneestikin, vaikka johtaahan se informatiivisuuteen. Lavastusohjeissa asiaan paneutuneisuus hieman turhauttaa, mutta tärkeintähän näytelmässä on juonen ja vuoropuhelun toimivuus. Siitä puolesta vastaa Bergroth. Silti olisin toivonut jotain iskevämpiä repliikkejä edes muutaman. Tällaisena näytelmä kertoo kyllä tarinansa, mutta aika vähän siitä kuohahtaa suoraan huokosiini.

Vuonna 1955 julkaistiin Bergrothin runokokoelma Kirje taivaaseen. Näytelmäkirjailijan runokokoelma noudattaa draaman kaarta. Pienen teoksen runot on järjestetty aiheitten mukaiseen aikajärjestykseen runojen minän lapsuuden kuvauksista aina viimeisten hetkien tunnelmiin. Lapsuus näyttäytyy huolettomien päivien paratiisina, myöhemmin kadotettuna paratiisina. Nuoruus tuo mukanaan omavoimaisuuden tunnon, jälkeenpäin tutkaillen ei välttämättä niin oikeaan osuneet ratkaisut, jolla runojen minä on hyväksynyt tiettyjä hahmoja elämäänsä tai jättänyt joitakin lehdelle soittelemaan. Aikuisuus syventää oman voiman tuntoa, hylkäämiset kääntävät elämän yksinäisyydeksi ja viimein runojen minä huomaa kaipaavansa palvelijaansa, joka aina oli pitänyt hänestä huolta, mutta jota kohtaan hän itse oli käyttäytynyt yliolkaisesti. Loppu sisältää kaipuuta lapsuuden paratiisiin, toivoa jostain uudesta kuoleman rajan jälkeen ja sisäistä pohdintaa elämästä ja sen ajallisesta rajallisuudesta. Runossa Ihminen lähellä kuolemaa näyttäytyy maailma mystillisen tosiolemuksensa paljastavana:

Kaikkialla vallitsee ystävällinen tahto
ilmaista salaisuuksia.
Ja minä käyn ennen kuulumattomia keskusteluja
niiden asioiden ja tapahtumien kanssa
joita kohtaan.

Näytelmässä on sivuja 175, luin sen tänään. Runokokoelmassa sivuja on 68, sen lukaisin eilen.

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Thomas More: Utopia

Englantilainen Thomas More (1478 – 1535) kirjoitti latinan kielellä vuonna 1516 julkaistun teoksen De optimo statu reipublicae deque nova insula Utopia. Luin Marja Itkonen-Kailan vuonna 1518 ilmestyneen laitoksen pohjalta laatiman, vuonna 1971 valmistuneen suomennoksen nimeltä Utopia. Alusta löytyy suomentajan johdanto Thomas More ja hänen Utopiansa, lopussa on nimien ja termien selityksiä viitteiden perusteella järjesteltyinä. On niin pitkä aika siitä, kun luin johdannon, että en muista sen kaikkia hyviä havaintoja, mutta viitteiden selitysten avulla käy ilmeiseksi, että kirjan tarkoitus on paitsi toimia jonkinlaisena yhteiskunnallisten uudistusten suunnannäyttäjänä, ehkä ennen kaikkea osoittaa aikalaisille, mikä keskiajan loppuhaminoissa on auttamattomasti pielessä. Jos kirja ei aloita, niin selvästi se ennakoi renessanssia: vanhojen rakenteitten, kuten yksinvaltiuden ja katolisen kirkon mahtiaseman murenemista.

Kirja on minusta satiirinen, se esittää asiat uhanpäiten kiusallisena peilauksena Euroopan tilaan 1500-luvun alussa. Jos ei joku tätä muuten ymmärrä, niin näin voi päätellä alussa olevasta johdattelevasta kertomuksesta, jonka muka esittää merimies Hythlodaeus (nimi voitaisiin kai suomentaa vaikka ”hupattajaksi”). Aluksi hän kuvailee, miten Englannissa on asiat monin perin viturallaan ja sitten alkaa kuvailla vierailuaan Utopian saarivaltiossa. Utopia tarkoittaa paikkaa jota ei ole. Samanlaisia kreikankielisiä heittoja on pitkin kirjaa ja siitä huolimatta Utopian sijaintia on kuulemma yritetty selvittää.

Ei siis ihme, että minäkin aloin miettiä voitaisiinko kirjassa tarkoittaa jotain Kiinan rannikon saarta, vaikka Hainania tai Taiwania. Kiinaan viittaisi sodankäyntiä kuvaava jakso, jossa Hythlodaeus kertoo utopialaisten pyrkivän voittamaan sodan ilman taisteluita, kuten jo Sun Tzu (n. 400-200 eaa.) opetti. Utopialaiset käyttävät taitavasti vastapuolen lahjontaa ja heidän riviensä hajoittamista propagandalla, mitkä Sun Tzu mainitsee. Jotkut kohdat utopialaisten uskonnosta tuovat mieleen taolaisuuden ajatukset.

Kirjoittajan tarkoitus on osoittaa aukkopaikkoja oman aikansa yhteiskuntien ja uskontojen suojauksessa. Kirjan lopussa More arvelee monien etsivän hänen tekstistään heikkoja kohtia, joihin tarttua. Tottahan minäkin välillä ihmettelin Utopian kuvauksen logiikan pitävyyttä, kunnes taas muistin, että kyse lienee etupäässä omien olojen arviosta, jossa Utopia toimii kiusallisena peilinä.

Luultavasti Utopiaa on käytetty kuitenkin myös ihanneyhteiskuntain malliesimerkkinä. Siihen viittaa saaren 6-tuntinen työpäivä ja se, että yksityistä omistusoikeutta tai rahaa Utopiassa ei ole. Yhteiskunta perustuu vaatimattomaan työntekoon, tosin Hythlodaeus on kuvauksessaan välillä yksinkertaistanut asioita hieman liikaakin – ehkä siinäkin Morella on ollut tarkoituksena huvitella lukijan kustannuksella. Laitan tähän pienen lainauksen:

Heillä ei ole viini- eikä oluttupia, ei ilotaloja, ei minkäänlaista mahdollisuutta turmiollisiin harrastuksiin, ei piilopaikkoja eikä hämäräperäisiä kohtauspaikkoja; kun he ovat aina toisten näkyvissä, heidän on pakko työskennellä totuttuun tapaan tai viettää vapaa-aikaansa oikealla tavalla.

Oman yhteiskuntansa pohjimmaisena vitsauksena Hythlodaeus näkee ylpeyden, joka riemuitsee muitten surkeudesta ja estää immeistä astumasta hyveen tielle.

Kirjassa on 181 numeroitua sivua. Luin sitä melko pitkään, sanotaanko 1,5 kk.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2020

George Bernard Shaw: Pyhä Johanna

Brittiläinen näytelmäkirjailijana tunnettu George Bernard Shaw (1856 - 1950) kirjoitti vuonna 1923 kantaesitetyn näytelmän Saint Joan. Luin Matti Norrin näytelmästä tekemän suomennoksen, joka ilmestyi vuonna 2003 nimellä Pyhä Johanna. Aiheena ja päähenkilönä näytelmässä on ranskalaisten myyttinen sankarihahmo Jeanne d'Arc.

Kirjan alusta löytyy Shawn laatima laaja, viiskytsivuinen johdanto, jossa kirjailija käsittelee aihetta kylläkin väliotsikoilla järjesteltynä, mutta kumminkin pitkästyttävän monelta kannalta. August Strindbergin puoli vuosisataa aiemmin ilmestyneessä historiallisessa näytelmässä Mestari Olavi (Ruotsin uskonpuhdistajasta Olaus Petristä) ei ole mitään johdantoa mikä ei haittaa vähimmässäkään määrin. Lähestymistapa historiallisen sankarihahmon näyttämöllepanoon on molemmilla jokseenkin samanlainen. Tiettyjä käännekohtia kuvaamalla luodaan runko, jonka ympärillä tapahtuvaan toimintaan sivuhahmot tuovat sopivasti kaikupohjaa ja elävyyttä. Strindberg on tämän alan mestari. Kyllä tämän Shawn näytelmänkin lukaisee, kunhan on ensin selvitellyt johdannon, jossa Shaw kirjoittaa mm. seuraavasti:

Ylivertaisen älykkäiden ihmisten on nimittäin aina vaikea ymmärtää sitä raivoa joka nousee kun he paljastavat hidasjärkisten keskinkertaisuuksien tyhmyyksiä. Sokrateskaan iän kartuttamine kokemuksineen ei puolustautuessaan oikeudenkäynnissä ymmärtänyt mikä pitkän ajan kuluessa kasautunut raivo oli purskahtanut hänen päälleen ja huusi hänen kuolemaansa.

Tämä saa minut ymmärtämään osakseni niin kovin usein lankeavaa ymmärtämättömyyttä. Muuten johdannosta jää mieleeni suomentajan huomautuksessaan mainitsema baarityttö Judith.

Näytelmä sijoittuu siis keskiajalle, Orléansin neitsyt tuomittiin kirkonkiroukseen ja poltettiin harhaoppisena noitana Rouenin kaupungissa nykyisen Ranskan alueella 13.5.1431. Vuonna 1920 katolinen kirkko julisti hänet pyhimykseksi. Näytelmän mukaan Johannan harhaoppi oli se, että hän kuuli ääniä, joitten mukaan Pyhät Katariina ja Margareta sekä arkkienkeli Mikael antoivat hänelle ohjeita, jotka poikkesivat siitä, mitä tuon ajan uskonnonharjoituksessa pidettiin kuranttina sekä rikkoivat aikansa tapakulttuuria. Johanna näet pukeutui sotilaan vaatteisiin ja eli sotilaana sotilaitten joukossa osallistuen taisteluihin. En viitsi ottaa selvää onko tämä totta vai sepitettä, kyseessä on näytelmä. Kirjailija haluaa sanoa, että Johanna oli jonkinlainen esiprotestantti, että hän halusi henkilökohtaisen suhteen Jumalaan ja katolinen kirkko tahtoi pitää hallussaan yksinoikeuden huseerata Jumalan ja uskovien välillä. Olen tätä sattumalta viime päivinä miettinyt ihan muusta syystä enkä voi väittää, että esim. luterilaisen kirkon uskovat jäsenet pyrkisivät jotenkin sen henkilökohtaisempiin väleihin Jumalan kanssa kuin sellaiset uskovat, jotka toistelevat samoja synnintunnustuksia ja rukouksia tai laulelevat taizé-lauluja. Shawn näytelmän hienous ellei sitten nerous on siinä, että hän jättää Johanna-neidon lopulta yksin, eikä näytelmä silti tee kenestäkään näytelmän hahmoista toistaan suurempaa konnaa vaan he toimivat asemansa vaatimalla tavalla. Niin kuin ihmiset naulasivat ristille Jumalansa, niin he polttavat Johannansa vaikka hän uudesti syntyisi.

Johdannossa on n. 50 sivua, luin sitä kaksi päivää, näytelmässä on n. 100 sivua, siihen meni kolme päivää. Näytelmässä esiintyy englantilainen hahmo nimeltä Warwick. Niinpä kuuntelen nyt Dionne Warwickin kappaleen ”I Say a Little Prayer”. Hyvää Juhanan päivää!

perjantai 19. kesäkuuta 2020

Amerikkalaisia Roomassa ja safarilla

Amerikkalainen kirjailija Tennessee Williams (1911 – 1983) tunnetaan paraiten näytelmistään, joista monista on tehtynnä elokuvia, kuten Kissa kuumalla katolla, Viettelyksen vaunu ja Äkkiä viime kesänä. Tottahan mies muutakin kirjoitti. Lukaisin hänen vuonna 1950 julkaistun pienoisromaaninsa The Roman Spring of Mrs. Stone vuonna 1952 ilmestyneen suomennoksen nimeltä Mrs. Stonen Rooman kevät, suomentajana Jorma Partanen. Tämäkin tarina on elokuvattu vuonna 1961. Täytyy myöntää, että elokuva antoi minulle sopivasti evästystä saadakseni selvää kirjan loppuratkaisusta.

Mrs. Karen Stone on viisikymppinen teatterin tähtinäyttelijätär, joka päätti lopettaa uransa sen jälkeen, kun tajusi esittäneensä Juliaa muutama vuosikymmen liian vanhana. (Oikeasti naiset ovat viisikymppisinä ihan mainiossa vedossa.) Näyttelijäntyön loppumisen lisäksi hänen miljonäärimiehensä kuoli pariskunnan yhteisellä maailmanympärysmatkalla ja mrs. Stone jäi ”ajelehtimaan” luxusasuntoonsa Roomaan. Vanha italialainen contessa, joka oikeastaan on seurapoikain parittaja, esittelee mrs. Stonelle nuoren ja kauniin Paolon, joka on täydellisen kiinnostunut itsestään. Syntyy epäsuhtainen ja paheksuttu suhde, jonka kestäessä mrs. Stone käy läpi menneisyyttään ja yrittää määrittää loppuelämänsä suuntaa:

Tietämisen ei välttämättä tarvitse olla tietoista tietämistä.
– – –
Ajelehtimisella oli suuntansa, vaikkei sillä ollutkaan tarkoitusta, ja toisinaan suunta onkin se ainoa, mitä tiedämme päämäärästämme.

Tästä teoksesta tuli mieleeni toinen teos, nimittäin Ernest Hemingwayn (1899 – 1961) novelli Francis Macomberin lyhyt onnellinen elämä, suomennos julaistiin Jouko Linturin laatimana valikoimassa Kilimandšaron lumet vuonna 1958. Alunperin novelli ilmestyi vuonna 1936 lehdessä nimellä The Short Happy Life of Francis Macomber. Siitä seuraavaksi.

Rikas amerikkalaispariskunta on Hemingwayn novellissa safarilla Afriikassa. Mies pelästyy pahan kerran metsästettäessä suurta leijonaa ja tämähän se aiheuttaa kauheeta skismaa aviopuolisoitten välillä. Eivät ne välit muutenkaan huippulukemissa ole olleet. Eräänlaisessa yhdistetyn rattopojan ja contessan osassa on suuri valkoinen metsästäjä Wilson, joka köyrii rouvaa teltassaan öiseen aikaan. Aamulla mies on sisuuntuneena valmis puhvelijahtiin, jossa hän osoittaa miehuullisuutensa, mikä yllättää hänet itsensä, mutta vielä katkerammin hänen vaimonsa. Loppuratkaisun voi käsittää haluamallaan tavalla, joka tapauksessa Francis pääsee kuitiksi sen Jumalan kanssa, jolle kuulemma jokahinen on kuolemansa velkaa Shakespearen mukaan.

Mielestäni Hemingwayn novellit toimivat jatsahtavammin, jos ei liiaksi ala kaivella niitten tapahtumille tarkempia selityksiä. Tietyllä tapaa tämä pätee erityisen hyvin myös Williamsin pienoisromaaniin, jossa mrs. Stone ”löytää itsensä” ajelehtimisensa päätteeksi. Tervejärkisen ihmisen lienee vaikea käsittää rouvan ratkaisua, mutta minusta molemmissa kertomuksissa on kyse pariskunnista tiensä päässä. Eikä tarvitse kuvitella kirjailijoitten tahtovan kertoa, että itsekunnioitus olisi kuolemaakin kalliimpi. Tällaiset tarinat ovat vain tarinankertojien hömpötystä, josta monet tykkäävät. Siinä kaikki.

Williamsin kirjassa on 152 sivua, Hemingwayn novellissa 38 sivua. Tänään ja eilen luin.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2020

Takaisin kirkkoon


Terveiset Siilinjärven kirkosta. Se oli taas auki tänään puolisen tuntia kesäpäivän musiikkituokion ajan. Koronaariset turva-asetukset olivat voimassa. Kirkkoon sai tulla korkeintaan 110 henkilöä, olimme koko kirkkokansa näitten onnekkaitten joukossa. Joka toisella penkkirivillä sai istua, penkin päähän oli merkitty, mitkä penkit ovat poissa käytöstä. Kullakin penkillä sai istua kolme henkeä. Kirkon käytävällä liikuttaessa 1,5 metrin turvavälistä sai hetkellisesti poiketa. Melkein kaikki olivat lukeneet nämä ohjeet kirkkoon tullessaan kirkon ulko-ovesta.

Saimme kuulla urkujen soittoa, jota esitti maineikas kanttori Vesa Kajava. Aiheena oli Suvivirsi kolmessa eri variaatiossa. Ensin kuultiin Jari Linjaman Alkusoitto virteen 571. Virttä on siinä ripsauteltu säveltäjä Bachin Es-duuri preludin muodostamalle pohjalle. Marko Hakanpään Kesäfanfaari sisälti myös Suvivirren teemoja. Lopuksi Vesa Kajava kajautti uruista omaa improvisaatiotaan Suvivirrestä, joka on tullut viime aikoina merkitsemään enemmän kuin pelkkä koulujen päättäjäisvirsi aiemmin merkitsi. Tilaisuuden aluksi muuten suntio Markku Mäenpää kertoi Suvivirren syntyhistoriaa keskittyen katovuosiin 1600-luvun lopulla. Soiton tauottua hän kohotti yleisöstä pyyteettömät kättentaputukset kanttori Kajavalle. Laulua ei siis esittänyt kukaan, niistähän ne basilliskot leviää.

Soiton aikana, kuten kirkonmenoissa niin usein käy, minä keskityin omiin ajatuksiini. Olin asettunut istumaan siten, että saatoin katsella kirkon länsilaidan ikkunoihin tehtyjä Bruno Tuukkasen lasimaalauksia.

Muistan kun nämä lasimaalaukset alkoivat ilmaantua kirkon ikkunoihin 1990-luvulla. Silloin, kun minut vihittiin vaimooni, ei maalauksia ikkunoissa ollut. Tästä lukija voi päätellä, että vihkimisestä on aikaa kulunut. Seuraavaksi esitän omia mietteitäni kyseisistä lasimaalauksista.

Lasimaalausten aiheet ovat vanhatestamentillisia, eikä Tuukkanen erityisemmin tuo niitten sanomaa 1900-luvulle omaa tekniikkaansa lukuunottamatta. Keskimmäisessä lasi-ikkunassa on ylinnä Jumalaa kuvastava suorakulmainen kolmio (katekeetat ovat yhtä pitkiä ja kolmio seisoo hypotenuusallaan) sisällään silmä, joka silmäluomen muodon perusteella on oikea silmä. Tietysti lasin läpi nähtynä silmä kirkon ulkopuolelta katsottuna näyttää vasemmalta silmältä. Tässä tapahtuu ns. ekskluusio, joka kirkon sisällä istuville on inkluusio.

Muuten kuvissa on tyyliteltyjä ihmishahmoja ja eläinhahmoja sekä kasviaihelmia. Väreistä tykkään sinisen ja turkoosin sävyistä sekä oranssin ja punaisen yhdistelmistä. Kirkollinen purppura eli retliini on mukana myös. Ihmishahmojen iho on väritetty vaaleella peessillä, sopii ihan hyvin. Tuukkanen on tehnyt kuvansa lähes sata vuotta sitten, joten melko hyvin ne ovat tyyliltään aikaa kestäneet. Hienoa että Siilinjärven vakavarainen seurakunta lopulta hankki lasimaalaukset kirkkoon.

Tilaisuuden jälkeen kävelin kotiin hyvillä mielin. Saatan käväistä toistekin näissä seurakunnan tilaisuuksissa kun nyt pää on tällä tavalla avattu.

tiistai 5. toukokuuta 2020

Ibsenin Kummittelijoja balettina

Sattumoisin kävi niin, että teema-kanava esittäiksen Ibsenin näytelmän Gengangere (Kummittelijoja) Norjan kansallisen baletin esityksensä. Musiikin sävelti ja esitti Nils Petter Molvær , koreografian laati Cina Espejord ja esityksen ohjasihe Marit Moum Aune. Tanssijoita oli esityksessä yhdeksän henkeä (kuin kissalla!), näytelmässä rooleja on vain viisi. Kun näytelmässä muistellaan kauan sitten tapahtuneita asioja (ne ovat niitä kummittelijoita), esitetään nämä tapahtumat baletissa eri tanssijoilla. Tämä on tarpeen jo siksi, koska kaksi muinaisista hahmoista on tapahtuma-aikaan ollut vielä lapsia.

Ibsenin näytelmä kertoo menneisyyden pahoista teoista, jotka kuten tunnettua seuraavat meittiä vielä kolmanteen ja neljänteen polveen, mistä voisimme päätellä olevamme vähintään nelijalkaisia? Ibsen halunnee kumminkin sanoa, että paha ei pakene siitä vaikenemalla – jos lähtee nelijalkaista pakoon, tulee kaksilahkeinen vastaan. Mieshän se on tietenkin aina syyllinen, ellei ihan granaattiomenaa ruveta halkomaan. Toisaalta jos ainut mitä poika isästä muistaa on se, miten isä otti pojan polvelleen ja tarjosi imettäväksi piippuaan, niin että poika oksensi, on jotain tietysti aika lailla vialla, vaikkei pojan muistoa käsittäisikään peittelevänä kuvauksena vielä pahemmasta. Ja tarjoaahan näytelmä siihen tiedostamattomat sukurutsat päälle (vrt. Kuningas Oidipus). Tosiasiassa se paha taitaa olla vain osa sitä savea, josta meidät ihmiset on muovattu.

Ibsenin murheellinen näytelmä loppuu siihen, kun poika on kertonut miksi palasi Pariisista, jossa oli alkanut saada nimeä taidemaalauksen saralla. Näytelmä päättyy auringonlaskuun, jota poika katselee hokien tylsänä ”Sol, sol...” Tämän vaikuttavan lopun ovat baletinrakentajat poimineet tanssiteoksensa alkuun. Traagillisen epätoivoinen äiti katsoo taivaalle, jossa hänen rakas poikansa loistaa aurinkona, joka vetäytyy vetisen verhon taakse. Sitäkin ennen jostain kumman syystä baletissa luetaan Ibsenin kirjoittama merkillisen tarkka näyttämökuvaus, joka päättyy mainintaan koko näyttämön taustalla näkyvästä tasaisen sateen synkistämästä vuonomaisemasta. Enpä tiedä mitä erityisempää nämä oudot alkusanat balettiesitykseen tuonevat. Nouseva aurinko sen sijaan herättää ainakin minussa uskonnollisen mielikuvan. Etten peräti sanoisi äidin jumaloivan poikaansa, aurinkoaan, joka hiipuu noustessaan.

Tanssi sinänsä on ihan helppoa katsella. Ei tarvitse itse huutaa eikä jännittää lihaksiaan niin kuni vaikkapa Holmenkollenin hiihtoja seuratessa. Varsinkin kun on hiljattain lukenut tämän näytelmän ja tietää mitä on odotettavissa. Vai tietääkö? Aluksi minun oli vaikea saada selkoa tapahtumista. Vasta pitemmälle katsellessa tajusin paremmin, että alkupalaa lukuunottamatta esitys eteni pitkälti näytelmän viitoittamaa tietä. Tosin dramaattista yksityiskohtaa – tulipaloa – ei kummaisemmin käsitelty, vähän liekkejä seiniin heijastettiin. Näytelmässä tulipalo on se tekijä, joka viimeistään romahduttaa huojuvan korttitalon.

Niin siitä tanssista piti sanoa, että semmoista kauniilla tavalla perinteitä kunnioittavaa tanssia, jossa ei uudempia piirteitäkään kavahdeta – milloin mennään mogrenilla milloin väännetään wassbergilla, kuokkaakin kokeillaan. Musiikista voi sanoa samat. Ja puvustuksesta ja lavastuksesta ja sen semmoisesta.

Olisi kyllä kivampi nähdä näistä Ibsenin näytelmistä se Samfundets stötter (Yhteiskunnan tukipylväät, tai pylväät tai tukeet, suomennoksia löytyy). Mieluiten ihan klassillisena näytelmänä, jos saan pyytää. Ja pyytäähän saa, eri asia kuulooko kukkaan.

maanantai 27. huhtikuuta 2020

Henrik Ibsen: Valitut draamat neljäs osa

Norjalainen Henrik Ibsen (1828 – 1906) kirjoitti monta tunnetuksi tullutta näytelmää. Luin kirjaston poistoista hankkimani teoksen Valitut draamat IV, joka sisältää kolme Ibsenin näytelmää Eino ja Katri Palolan suomentamana. Teoksesta ei löydy alku- eikä jälkipuheita, joten kerron mitä kerron lukemistani näytelmistä.

Yhteiskunnan tukipylväät (Samfundets stötter, suom. Katri Palola) on kirjoitettu vuonna 1877 ja kantaesitetty seuraavana vuonna Kristianiassa. Tapahtumat sijoittuvat norjalaiseen merenrannan pikkukaupunkiin. Kunnallispolitiikka, liiketoimet ja mutkikkaat henkilösuhteet kietoutuvat juorujen epäkiitollisella myötävaikutuksella niin myrkylliseksi vyyhdeksi, että siihen sotkeutuessaan voisi koko kylä kaatua. Varsinkin kun yhteiskunnan tukipylväitten jalat osoittautuvat vähintään yhtä savisiksi kuin keskimäärin muittenkin.
Aluksi vaikuttaa siltä, että näytelmä on niin asetelmallinen, että heti arvaa mitä lopussa tapahtuu. Asetelma on kieltämättä kovin selkeä, mutta osaava kirjoittaja on saanut tarinan elämään luodatessaan hahmojensa menneisyyttä lähemmin. Kurjilla ratkaisuilla on vaikuttimensa, riittävätkö ne sitten muuhun kuin selityksiksi, sen näytelmä jättää nätisti auki. Merenkulusta ja sivuraiteista tuli niin norjalainen fiilinki, että olisi ihan kivan nähdä tämä alkukielisenä esityksenä.
Nukkekoti (Et dukkehjem, suom. Eino Palola) on julkaistu vuonna 1879 ja kantaesitetty Kristianiassa vuonna 1880. Odotin tältä näytelmältä jotakin ihan muuta kuin mitä siitä irti sain. Olin nähnyt näytelmän Kuopion teatterin studionäyttämöllä, kun vielä opiskelin peruskoulun yläasteella. Siitä esityksestä jäi mieleeni Pirkko Nurmi, joka esitti sivuroolissa rouva Lindeä. Hän oli hiljattain esittänyt Edith Södergrania tv-elokuvassa Maa jota ei ole. Kun hän käveli hymyilevänä ohitseni Niiralankadulla teatterin kupeella talvisena pakkaspäivänä tuntui kuin olisin kohdannut itsensä Edithin.
Lisäksi muistan, että esityksen aikana yksi Aila nauroi kulakalla äänellä moniaita kertoja.
Nyt lukiessani hämmästyin miten näytelmässä tärkeällä sijalla oli väärennetty allekirjoitus. Olen itse väärentänyt veljeni kuolintodistuksen kopion vuosikymmeniä sitten. Minunkin tarkoitukseni oli hyvä ja vaikka rikokseni on Suomen lain mukaan vanhentunut, voisi minut vetää siitä käräjille tietyssä ulkomaassa, tietyin edellytyksin.
Ilmeisesti näytelmä tunnetaan kuitenkin siitä miten nainen ryhtyy penäämään oikeuttaan ajatella ja toimia itsenäisesti, aviomiehestään riippumatta. Tämä juonenkuvio tupsahtaa mielestäni näyttämölle kovin yllättäin enkä lukijana oikein kokenut tapahtumia siltä osin täysin toimivina. Jotenkin etäisesti muistelen, että Kuopion teatterin esityksessä jäi sama fiilis, että mitäs tässä oikein tapahtui?
Kummittelijat (Gengangere, suom. Eino Palola) on julaistu vuonna 1881 ja kantaesitetty Tukholmassa vuonna 1883. Näin tämän näytelmän joskus vuosikymmenet sitten norjalaisena tv-teatteriesityksenä. Se jäi jotenkin vaivaamaan, kun en oikein tainnut päästä kärrypolulle tarinan suhteen. Nyt näitten kahden muun näytelmän kanssa putkeen luettuna vahvistuu käsitys puheena olevain näytelmäin liittymisestä teemaltaan toisiinsa. Kaikissa käsitellään menneisyyden rötöksiä, sitä miten menneestä on päästävä eroon, jotta elämä voisi lähteä terveemmille taipaleille. Kummittelijat sopii draama-valikoiman loppuun, koska sen loppu ei ole lainkaan onnellinen. Jokseenkin kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Puhdistava totuus ei tarjoa valoisampaa näkymää näytelmän hahmoille. Vaikka näytelmä päättyykin auringonnousuun, ei se merkitse uutta alkua, vaan kaiken loppua. Isien synnit mennä vutkuttavat eteenkinpäin eikä niitä kirkasta sen enempää rehellisyys kuin rakkauskaan.

Luin kirjan muutamassa päivässä, kun muilta puuhiltani kerkesin. Sivuja on 284.