Saksalaissyntyinen, nimellä Douglas Sirk (1897 – 1987) Amerikoissa tunnetuksi tullut elokuvaohjaaja esiteltiin Ylen Teema-kanavan uusinnoissa minunlaisilleni katsojille, jotka eivät hänestä tätä ennen olleet kuulleetkaan. Hänen Teemalla esiin nostettuja ohjauksiaan nimitetään melodraamoiksi. Sirkin nimi löytyy suomenkielisen wikipedian melodraamoja käsittelevästä artikkelista Teuvo Tulion ohella.
Melodraamojen kerrotaan olevan ylitunteellisia ja teatraalisia draamoja. Niinpä englanninkielinen wikipedia-artikkeli huomauttaa, että sanalla melodramaattinen on lähes aina vähättelevä merkitys.
Enkunkielisestä wikipediasta löytyy lista melodraama-genreen (listan kokoojan mielestä) kuuluvista elokuvista. Melodraamasateenvarjon alle lasketaan kuuluvan lavea joukko monenmoisia elokuvia. Niinpä mukana listalla ovat mm. elokuvat City Lights (1931), Waterloo Bridge (1940), Citizen Kane (1941), Brief Encounter (1945), Spellbound (1945), It’s a Wonderful Life (1946), Gilda (1946), Rashomon (1950), Johnny Guitar (1954), Rebel Without a Cause (1955), Doctor Zhivago (1965), The Graduate (1967), Cabaret (1972) jne. Melodraama on siis moneen suuntaan kurottava suuntaus, joka syystä tai toisesta on lasketty kaapuna juuri Douglas Sirkin tiettyjen ohjausten ylle.
Näitä tiettyjä ohjauksia, joita Teema-kanava esitteli, kuvailen seuraavassa lyhykäisesti:
Magnificent Obsession (1954), esitetty suomeksi tekstitettynä nimellä Lääkärin omatunto, päätehtävissä Rock Hudson ja Jane Wyman. Elokuva kertoo asiasta toiseen kehittyvän kertomuksen rikkaasta nuoresta miehestä, joka ihan vahingossa tuhoaa pariinkin kertaan lähiseudulla elelevän tohtorin ja hänen vaimonsa elämän. Ikään kuin vastalääkkeenä tähän nuori mies tutustuu vanhempaan taiteilijaan, joka kertoo hänelle omasta filosofiastaan, jonka mukaan pitää pyrkiä tekemään hyvää muille ihmisille. Tätä tehen nuori mies aiheuttaa kaamean onnettomuuden, jota koko loppuelokuvan ajan yritetään korjailla. Elokuva oli esitetyistä heikoin, vaikka siinä oli tiettyjä kiinnostavia jaksoja.
All That Heaven Allows (1955), esitetty suomeksi nimellä Kaikki minkä taivas sallii. Päätehtävissä tässäkin elokuvassa ovat Rock Hudson ja Jane Wyman. Eletään pienessä kaupungissa Amerikassa. Nainen on leskirouva, hänellä on aikuiset lapset ja turvattu elämä. Puunhoitaja tulee hoitamaan lesken puita ja leski tarjoaa hänelle kahvit. Kipinä syttyy ja vähän kerrassaan roihahtaapi rakkaus. Pikkukaupunki odottaa lesken käyttäytyvän tuloluokkansa mukaisesti, mutta katsojan on helppo ymmärtää, että nuori jannu kiinnostaa enemmän kuin valmiiksi harmaantunut kosija. Tämä elokuva toimi jo selvästi paremmin kuin edeltäjänsä.
There’s Always Tomorrow (1956), esitetty suomeksi nimellä Onni päättyy huomenna. Elokuvan päätehtävissä nähdään Fred MacMurray ja Barbara Stanwyck. Pk-yrittäjän elämää viettävä lelutehtaan omistaja huomaa eräänä päivänä elävänsä yksin perheensä parissa. Hänellä on taloudessaan vaimo, kolme kouluikäistä lasta ja kodinhoitaja, mutta mies jää yksin, koska vaimo on menossa nuorimmaisen tanssiesitykseen. Kuin taivaasta tipahtaa yksinäisen miehen ovelle hänen vanha heilansa ja kutkuttava tilaisuus jatkaa entistä suhdetta maistuu miehelle siihen kohtaan paremmalta kuin perheen bread winnerin osa. Aikaisemmissakin elokuvissa esillä olleet lapset nousevat tässä vaikuttavaan rooliin. Perheen kuvaus toi mieleeni Hitchcock-elokuvan Epäilyksen varjo (Shadow of Doubt, 1943), vaikkei tähän mitään Hitchcock-tyyppistä jännitystä sisälly.
Imitation of Life (1959), esitetty suomeksi nimellä Suurinta elämässä. Tässä viimeiseksi pitkäksi ohjaustyöksi jääneessä elokuvassaan Sirk kuvaa uskottavalla tavalla uskomatonta amerikkalaista eloa, jossa ihmiset on jaettu omiin tuloluokkiinsa, etnisiin lokeroihinsa ja jossa mies voisi vaikka vitsailla tunteneensa naisen jo ennen kuin hänestä tuli hyveellinen. Pääosassa on Lana Turner, jonka saksanopettajani aikoinaan mainitsi esimerkkinä esitellessään meille koulukkaille sanan Turner (voimistelija). Elokuvan alussa yhytetään Coney Islandin uimarannalla yhteen kaksi miehenpuoletonta perhettä: koditon musta nainen (Juanita Moore) tyttärineen vyöräytyy alamaisena sisäpiiaksi köyhälle valkoiselle naiselle, jonka tytär saa seuraa valkoihoiselta näyttävästä mustan äidin tyttärestä. Mukaan kuvioihin lyöttäytyy myös komea valokuvaaja, joka alkaa kohteliaasti liehitellä valkoista vaaraa. Valkoinen nainen pääsee näyttelijänä hyviin hankkeisiin, keskittyy itseensä eikä huomaa mitä perhepiirissä tapahtuu. Tragedian kantaa perheen musta osa, valkoinen näyttelijätär keskittyy komedioihin. Lopussa laulaa Mahalia Jackson.
Jorma Jormito on mainiossa blogissaan kertonut näkemyksiään elokuvasta There’s Always Tomorrow.
Itse pidän eniten elokuvista "Kaiken minkä taivas sallii" ja "Suurinta elämässä". Sirkin elokuvat ovat tunnemaailmaltaan rikkaita, niiden technicolor-värit hehkuvat satumaisesti ja näyttelijät ovat hienoja. Jotenkin myös tuntuu, että Sirk tarkastelee amerikkalaista elämäntapaa eurooppalaisten silmälasien läpi. Kun Mahalia Jackson laulaa Annie Johnsonin hautajaisissa "Trouble of the World", niin nenäliinapaketti aukeaa nopeasti. Aitoa melodraamaa!
VastaaPoistaElämä on edennyt siihen pisteeseen, että voin kommentoida Sinun blogiisi, mutta omaani varten pitää vaihtaa selainta. Sentään sen vielä taivas sallii.
PoistaTunteisiin vetoavia elokuvia nämä ovat, mutta samaa voi sanoa monesta muustakin elokuvasta. "Tappajahai" vetoaa tunteisiin ja kuvaa amerikkalaista elämäntapaa sekin. Minusta näitten elokuvien maailmankuva voisi olla Nyyrikistä, jota en tosin ole lukenut. Ne tuovat mieleeni myös antiikin tragediat ja käsittelevät tavallisten ihmisten eloa samaan tapaan kuin Euripides pari vuosituhatta aiemmin.
Tappajahai, Nyyrikki ja Euripides: samasta kertomusten lähteestä ammennetaan, mutta hieman eri tyylitasoilla. Nyyrikkiä ja Reginaa muistan pienenä lukeneeni, mutten päässyt oikein jyvälle, kun libido vielä uinaili.
VastaaPoistaKatsoin hiljattain La La Landin, joka osin asettuu Sirkin filmien genreen, mutta täytyy sanoa, että Sirk puhuttelee minua enemmän kuin nämä nykyversiot.
La La Landin katselin vaimon seurassa ihan elokuvateatterissa. Oli jonniinmoinen pettymys. Ihmettelin Oscar-voittoa kovasti. Sen sijaan Green Book on minusta hyvä melodraama ja pirteä Komödie.
PoistaTappajahai-elokuvassa kuvataan myös amerikkalaista elämäntapaa. Pienen Amityvillen kaupunginjohtaja suostuttelee uuden poliisipäällikön avaamaan rannat uimareille, koska ihmissyöjähai on muka jo saatu kiinni. Hain tappaman pojan äiti taas ilmaisee paheksuntansa poliisipäällikölle. Kaupunginjohtaja voittaa. Paikalle saapuu meribiologi, joka yhdessä poliisipäällikön ja ammattimaisen hainpyytäjän kanssa lähtee rajoitettuun sodankäyntiin luonnonelementtiä vastaan. Laivalla he ystävystyvät ja laulelevat merimieslauluja. Vaikka elokuva onkin tunnettu haiefekteistään, sopii sen tunnelma ja henkilökuvien käsittely melodraamasateenvarjon alle kuin happisäiliö hain kitaan. Itse asiassa henkilöitten kuvaus juuri tekee elokuvasta aikaa kestävän yhdessä aikakauteen liittyvien näkymien kanssa. Amityvillen ihmisten kansoittama uimaranta on tietysti pienempi kuin elokuvan Imitation of Life alun Coney Islandin uimaranta, mutta paljon samaa sieltäkin löytää.