Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä

Amerikkalainen Philip K. Dick kirjoitti vuonna 1968 romaanin ”Palkkionmetsästäjä” (Do Androids Dream of Electric Sheep?). Kirjan suomensi Kari Nenonen vuonna 1989. Kyseessä on science fiction -tarina, joka sijoittuu vuoden 2021 maailmaan, jonka ydinosota on tuhonnut lähes elinkelvottomaksi.

Kirjailija kuoli vuonna 1982, eikä ennättänyt nähdä myöhemmin samana vuonna valmistunutta elokuvaa Blade Runner, jonka Ridley Scott ohjasi romaanin pohjalta. Luettuani kirjan katselin elokuvan jälleen kerran. Kirja ja elokuva kertovat kovasti erilaisen tarinan. Esimerkiksi molemmissa tarinoissa päähenkilönä esiintyvä Rick Deckard on romaanissa ukkomies, elokuvassa poikamies. Scottin elokuva on sijoitettu Los Angelesiin, romaanin tapahtumapaikkana on pääosin San Francisco. Samankaltaisuuttakin löytyy. Molemmissa teoksissa kuvattu maailma on dystopian, ei-toivottavan tulevaisuuden maailma.

Olen aina pitänyt Scottin elokuvasta. Blade Runner on tunnetuimpia ja arvostetuimpia science fiction -elokuvia. Sitä valmisteli suuri joukko ihmisiä ja rahaa tuotantoon käytettiin paljon. Blade Runnerin käsikirjoittajaa vaihdettiin, näyttelijät saivat vaikuttaa roolihahmojensa vuorosanoihin ja ennen kaikkea ohjaaja Ridley Scott ohjasi työtä vankalla ja rohkealla näkemyksellään. Erityistä huomiota käytettiin tehosteisiin ja lavastukseen. Näin syntyi keitos, joka poikkeaa voimakkaasti pohjalla olleesta romaanista, mutta on edelleenkin kiehtovaa katseltavaa.

Romaanissa Palkkionmetsästäjä eletään maailmassa, josta kaikki lahjakkaat ihmiset ovat joko kuolleet tai siirtyneet asumaan siirtokuntaplaneetoille, sillä maapallo on radioaktiivisen pölyn saastuttama Lopullisen Maailman Sodan jäljiltä. Lähes kaikki eläimet ovat kuolleet, sen vuoksi ihmiset hankkivat itselleen jopa aidonnäköisiä sähköeläimiä (tästä siis kirjan alkuperäinen nimi). Maasta siirtokuntiin lähteville on tarjottu avuksi ulkonaisesti ja toiminnoiltaan täydellisesti ihmistä muistuttavia älykkäitä orgaanisia androidirobotteja, joitten oleskelu Maassa on kielletty. Siitä huolimatta yhä useampi androidi pyrkii Maahan, sillä siirtokunnissa androidien elämä ei ole kovin hohdokasta vaan tylsien työtehtävien loputonta täyttämistä. Poliisi poistaa (lopettaa) kaikki Maasta tavatut andit (androidit). Tässä tehtävässä toimii tarinan toinen päähenkilö, poliisin palkkionmetsästäjä Rick Deckard. Työtään hän tekee käyttäen apunaan Voigt-Kampff -testiä. Testi perustuu toisia elollisia olentoja käsitteleviin, tahallisesti ärsyttäviin kysymyksiin. Testattavan henkilön silmän lihasten jännitystä ja poskien pintaverisuonien virtausta mittaamalla selvitetään onko androidiksi epäillyllä henkilöllä kykyä empatiaan, jonka arvellaan olevan androideille mahdoton ominaisuus. Kirjassa pohditaankin paljon empatiaa, mitä se on ja ovatko ihmiset lopulta kirjan robotteja empaattisempia. Siinä sivussa jahdataan androideja sen minkä keho ja sielu sallivat.

Romaanin toinen päähenkilö on J. R. Isidore. Hän on suuressa, hylätyssä kerrostalossa yksin asustava mies, joka on reputtanut henkisiä kykyjä mittaavassa testissä. Hänet on todettu poikkeavaksi, kansanomaisesti sanoen ”kananaivoksi” (kirjassa käytetty nimitys). Isidore on kuitenkin omillaan toimeen tuleva. Hän käy työssä, mutta kärsii yksinäisyydestä kodissaan. Yhteys muuhun ihmiskuntaan on kuitenkin hänellekin mahdollinen. Hän katselee televisiota ja kuuntelee työmatkoillaan radiosta suositun viihdyttäjän, Buster Ystävällisen, lähes tauotonta ajanvieteohjelmaa.

Lisäksi ihmiskuntaa yhdistää uskonto, mercerismi, jonka myös YK on tunnustanut ja hyväksi havainnut. Mercerismin nk. ”empatialaatikon” kautta ihmisillä on mahdollisuus hetkeksi ”fuusioitua” Wilbur Mercer -nimiseen arkkityyppiseen hahmoon, joka lannistumatta kapuaa ylös rinnettä vaikka häntä viskotaan kivillä hänen ympäriltään. Kivienheittäjiä ei koskaan näy, mutta empatialaatikon käyttäjät saavat itsekin vammoja Merceriin osuvista kivistä. Lisäksi empatialaatikon kahvoissa yhtäaikaisesti kiinni olevat ihmiset eri puolella maailmaa voivat tätä kautta olla ajatuksellisessa yhteydessä toisiinsa. Mercerin elämänkäsitys on syklinen. Hänen elämänlakinsa mukaan kaikki elämä palaa takaisin kuoleman jälkeen. Kuten Isidore myös Deckard ja hänen vaimonsa Iran käyttävät empatialaatikkoa.

Empatian ja siihen olennaisesti liitetyn mercerismin kautta kirjassa kuvataan maailmaa, joka tarrautuu kouristuksenomaisesti kuvitelmaansa inhimillisyydestä vaikka samalla kohteleekin J. R. Isidoren kaltaisia henkilöitä kuin saastaa. Empatiaan sitoutuminen perustuu epäselvään vaistoon menneiltä ajoilta, muistoon, jonka yhteensovittaminen tuhoutuvaan maailmaan on yhtä epätoivoista kuin kirjan eettisessä avainjaksossa tapahtuva villin hämähäkin pelastaminen rappeutuvasta kerrostalosta. Silti juuri niin on toimittava, hämähäkin vähäpätöisyys on tapahtumasarjassa merkitsevää. 

Rick Deckard ei ole varma muistoistaan. Hän jopa pelkää olevansa itsekin androidi, sillä androideihin on istutettu muistoja, niin että monet niistä eivät edes tiedä olevansa androideja. Ulkonaisesti Deckardin merkittävin ero Isidoreen on paitsi toimintakyvyssä, myös siinä, ettei Deckard ole yksin - hänellä on vaimonsa. Mutta Isidoren tavoin myös Deckard kauhistuu oman kerrostalonsa autioita asuntoja, jotka muistuttavat häntä ihmiskunnan vääjäämättömästä murenemisesta tomuksi. Palkkionmetsästäjän tarina on paineistettu tuhon odotuksella kuin suomalainen tango.

Kirja sisältää paljon kirjoittajan keksimiä tulevaisuudenkuvitelmia. Olkoonkin, että kirjan henkilöt kokevat tilanteensa masentavaksi, lukija voi nautiskella sellaisista termeistä kuin kaiken peittävä ”ryönä” (kasaantuva tomu ja roska) tai ”mielialatin” (laite, jonka avulla voi säätää oman mielialansa haluamallaan tavalla). Kuten Scottin elokuva, myös Dickin romaani on sävyltään tumma. Kirja loppuu kupilliseen mustaa, kuumaa kahvia. Kuka sen valmistaa ja kenelle, jääköön uuden lukijan selvitettäväksi.

Kulutin kirjan lukemiseen reilut kaksi päivää. Lisäksi katselin elokuvan ja sen tekemisestä kertovan käsittämättömän pitkän dokumentin niin että kolme päivää tähän seikkailuun minulta meni kaikkiaan.