Powered By Blogger

torstai 24. toukokuuta 2012

Charles Baudelaire: Pahan kukkia



Ranskan runouden suuri nimi Charles Baudelaire (1821 – 1867) kirjoitti useamman vuoden ajan runoja, jotka tunnetaan nykyään runokokoelmana nimeltä Les Fleurs du Mal, suomeksi Pahan kukat. Kokoelma ilmestyi vuonna 1857. Vastaanotto ei ollut yksipuolisen ylistävä vaan runoilija tuomittiin 300 frangin sakkoihin ja osa runoista vaadittiin poistettavaksi kokoelmasta. Niinpä runokokoelmasta ilmestyi erilaisia versioita, joissa runoja oli poistettu ja uusia lisätty. Minä luin Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman nimeltä Pahan kukkia, joka sisältää myös poistettuja ja lisättyjä runoja alkuperäisen tyylin mukaisesti riimiteltyinä. Kaikkia kokoelman runoja se ei sisällä. Suomennos ilmestyi vuonna 1962. Kirjan lopussa on Kaijärven kirjoittama kuvaus Baudelairen elämästä ja runoudesta sekä runoilijan elämänkertatietoja aikajärjestyksessä lueteltuna. Kirjassa on aika hieno kuvitus, jonka on laatinut Anneli Qveflander-Sarpaneva.

Koska en ole mikään runouden asiantuntija, en tiedä miten merkittävänä Baudelairen Les Fleurs du Mal -teosta nykyään pidetään. Kuitenkin olen huomannut siihen usein viitattavan. Lukemani kirjan takakansi nimeää Pahan kukat modernismin käynnistäneeksi kokoelmaksi. Niin tai näin, kyse lienee tunnetusta ja arvokkaaksi tunnustetusta runoudesta. Runoissa on paljon hyviä osumia. Enkä moittisi käännöstäkään, vilkaisin paria ranskankielistä runoa ja minun silmiini ne vaikuttivat ihan samantyylisiltä kuin nämä Kaijärven suomennokset.

Jossain määrin varsinkin valikoiman alkupuolen runojen kohdalla sanomassa vaikuttaa painottuvan kuva runoilijasta taistelemassa kärsimyksiensä keskellä. Runoilija kärsii ja sepittää kärsimyksestään runoja. Mikäpä hänessä. ”Kaikki olemassaolo on kärsimystä”, ajattelevat buddhalaiset, mutta heidän ratkaisunsa on synnistä luopuminen. Runoilija Baudelaire taas tuntuisi korostavan ihmisen tuntevan vetoa sekä Taivasta että Helvettiä kohti. Ehkä näitten runojen ajatus on myöntyä tälle taipumukselle, seurata sitä, kulkea koko ihmisyyden lavea tie?

Itse pidin erityisesti muutamista runoista kuten Myrkky, Matka Kytheraan, Lethe, Malabarin tytölle ja vaikkapa Erään Ikaroksen valitus, jossa runoilijan tiheään käyttämä ilmaus ”kuilu” rinnastetaan hautaan. Taidan rohjeta laittaa tähän loppuun näytteen runosta ”Liian iloiselle”, joka sekin tekee vaikutuksen voimakkaalla kuvallisuudellaan. Sitä paitsi runon suomentaja on onnistunut tässä aika metkasti:

Värit räikeät, puvut hullut
ovat merkki sielusi kirjavan;
minä sinua vihaan, rakastan,
minä hullusta hulluksi tullut!

Luin kirjaa pari päivää, siinä on kaikkiaan kaksisataa sivua.

tiistai 22. toukokuuta 2012

Friedrich Dürrenmatt: Haaveri


Sveitsin kirjallisuuden suuri nimi Friedrich Dürrenmatt (1921 – 1990) kirjoitti jo vuonna 1956 julkaistun tarinan Haaveri (Die Panne). Kirjan suomensi Olli Sarrivaara vuonna 2009.

Olin aikaisemmin lukenut Dürrenmattilta kirjan, joka sisältää kaksi hänen kertomustaan, ”Kuunpimennys” ja ”Kapinallinen”, kirjoittajan laajasti kuvailevilla, kirjoitusten ja kirjoittajan itsensä taustoja selventävillä johdannoilla varustettuina. Kun hdcanis mainiossa blogissaan tänä keväänä kertoi lukeneensa Haaverin, kiinnostuin kirjasta itsekin. Minusta teos sopisi erinomaisesti yläkouluissa ja lukioissa luetettavaksi. Tarina on lyhyt, mielenkiintoinen ja sisältää hilpeästi esitettyä moraalista pohdintaa. Haaverin alaotsikkona on ”Mahdollinen tarina”, tällä kirjoittaja viittaa siihen, ettei kyseessä ole kirjoittajan elämänkokemuksiin perustuva tositapaus vaan klassinen kertomus, joka voisi olla vaikka tottakin.

Novellinpituisessa kertomuksessa tekstiilialan edustajan auto lakkaa toimimasta pienessä kylässä, johon ei föhntuuli puhalla. Edustaja, nimeltään Alfredo Traps, ajautuu viettämään yönsä paikkakunnalla sijaitsevassa huvilassa. Huvilan isäntä on vanha mies, joka kutsuu vieraansa illanviettoon. Paikalle saapuvat myös isännän eläkkeellä olevat, oikeusoppineet vieraat. Asetelmallisen illanvieton aiheena on leikkimieliseltä kuulostava oikeudenkäynti, jossa vierailija asetetaan esittämään syytettyä.

Kuten ”Kuunpimennys”, sisältää myös ”Haaveri” paljon komediallista ainesta. Kainostelematon alkoholin käyttö on molemmissa mukana humoristisena elementtinä, samoin seksi, joka toimii myös nolaamisen välineenä. Silti molemmissa kertomuksissa kyse on rikoksesta ja rangaistuksesta, syyllisyydestä, jonka voi unohtaa, Haaverin tapauksessa jättää jopa itse huomaamatta, ainakin siihen asti, kunnes joku siitä muistuttaa.

Kirjassa on sata sivua ja luin sitä sanotaanpa vaikka päivän.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Maata kiertävällä radalla



Jokke julkaisi palstallaan kysymyksiä ja haastoi minutkin vastaamaan niihin. Tässä kysymykset & vastaukset:


  1. Koska opit lukemaan ja miten?
    Kansakoulun toisella luokalla taisin oppia lukemaan sujuvasti.
  2. Mikä oli ensimmäinen kirja jonka muistat lukeneesi?
    Se oli joku lasten kuvakirja, jossa oli muutama sana. Luin sen loppuvuodesta 1968. Kirjan nimeä en muista, enkä kirjoittajaa. Unohtuneet ovat myös kirjan sivumäärä ja se kuinka kauan sitä luin.
  1. Minkä kirjan luit viimeksi?
    Viimeksi luin Dostojevskin novellin ”Vieras rouva”.
  2. Minkä kirjan olet useimmin lukenut?
    Vain harvoja kirjoja olen lukenut kahta kertaa. Vastaan: Kalevala Lyhennettynä.
  3. Mikä kirjan sankari muistuttaa sinua ja miksi?
    Ei kukaan. Ehkä tämä selittää sen miksi jaksan lukea? Taidan etsiä kuvausta itsestäni...
  4. Minkä kirjan miljööseen haluaisit matkustaa ja miksi?
    Haluaisin matkustaa 1930-luvun Viipuriin, josta olen lukenut kuvauksia muutamasta kirjasta, esim. Kalevi Tillin muisteloista. Arvostan kaupunkikulttuuria ja Viipurin menetyksen myötä Suomi menetti sitä ihan liikaa.
  5. Pidätkö eläimistä kertovista kirjoista, kerro mistä?
    Leena Krohnin kirjassa ”Tainaron” on jänniä kuvauksia ötököitten maailmasta.
  6. Paras suomalainen kirja sinun mielestäsi.
    Tähän vastaan ihan fiilispohjalta, että joku Aapelin pakinakokoelma, vaikka Sipuleita.
  7. Inhokkikirja
    Lakikirjat ärsyttävät vaikeaselkoisuudellaan.
  8. Mikä olisi sopiva hinta kirjalle?
    Kymppi.
  9. Kuinka paljon kirjojen lukemiselle pitäisi varata aikaa?
    Mieluummin liian paljon kuin liian vähän.
Toisena tehtävänä lienee laatia itse yksitoista kysymystä ja haastaa joitakin muita. Haastan ihan pokkana kaikki ketkä asiasta kiinnostuvat vastaamaan näihin tai vaihtoehtoisesti joihinkin muihin hyviksi ja viihdyttäviksi havaitsemiinsa kysymyksiin. Tässä ketjukolaajan kysymykset:
  1. Millainen on hyvä lukija?
  2. Millainen on hyvä kirjoittaja?
  3. Onko runo tunnetta vai järkeä?
  4. Ketä amerikkalaista novellistia suosittelisit (ei Hemingway)?
  5. Ketä slaavilaisen kielialueen novellistia suosittelisit?
  6. Ketä italialaista novellistia suosittelisit?
  7. Miten pitkän runon osaat ulkoa?
  8. Kumpi kuulostaa tylsemmältä luettavalta Päätalo vai virsikirja?
  9. Osaatko nimetä yhtään oseanialaista runoilijaa?
  10. Voiko runossa kertoa vitsin?
  11. Luetko mieluummin runoja vai pitempää proosateosta ollessasi turistina Maata kiertävällä radalla?

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Fjodor Dostojevski: Vieras rouva


Venäjän kirjallisuuden suuren nimen Fjodor Dostojevskin (1821 – 1881) novelli ”Vieras rouva” (Tšužaja žena) vuodelta 1848 osui käsiini itsenäisenä kirjasena kirpparilla. Suomentaja on Juho Ahava, suomennos lienee vuodelta 1908.

Vieras rouva on ilkikurinen kertomus mustasukkaisuudesta. Raskasmielisyydestä ei kirjoittajaa voi tämän tarinan yhteydessä syyttää ja kieltämättä mieleeni tulevat Gogolin pietarilaisnovellit. Paitsi mustasukkaisuuden yleisenä ilmiönä, Dostojevskin novelli nostaa esiin hienoston tyhjänpäiväisen seuraelämän italialaisine oopperoineen, kutsuineen ja varsinkin syrjähyppyineen. ”Vieraan rouvan” erikoinen, pitkä sänkykamarikohtaus on mieleenpainuva.

Kertomuksen toinen erityispiirre ovat sen laajat dialogit. Kertojan äänikin on esillä, mutta suurimmalta osin tarina etenee vuoropuheluna, jossa paikoitellen saa olla tarkkana kuka puhuu. Novelli on näytelmällinen, mutta varsinkin sänkykohtauksen toteuttaminen olisi hankalaa. Kuunnelmana tarina voisi toimiakin. Elonetin sivuilta löytyivät tiedot Esko Elstelän vuonna 1975 MainosTV:lle novellin pohjalta ohjaamasta tv-näytelmästä.

Mielenkiintoisena pikku yksityiskohtana ajatellen edellistä lukemaani, Goethen ”Nuoren Wertherin kärsimyksiä” ja sen yhteydessä esittämiäni pohdintoja mielialojen vaikutuksesta luonnon kokemisessa, liitän tähän tekstinäytteenä pätkän kertojanääntä. Näyte kelpaa myös kuvastamaan novellin ilkikurista yleissävyä. Tarinan mustasukkainen sankarihahmo istuu teatterissa seuraamassa italialaista oopperaa:

Sanotaan, että musiikki miellyttää meitä sen tähden, että sen vaikutelmat soveltuvat jokaiseen tunnelmaan. Ihminen, joka iloitsee, löytää musiikista iloa, surullinen surua; Ivan Andrejevitshin korvissa ulvoi kokonainen myrsky. Kohottaakseen hänen harminsa kukkuloilleen ihmiset hälisivät hänen takanaan, edessään ja molemmilla puolillaan niin äänekkäästi, että Ivan Andrejevitshin sydän oli pakahtumaisillaan.

Kirja ei todellakaan ole pituudella pilattu ja koska tarina on luonteeltaan varsin kepeä, pitää ottaa harkintaan muutkin Dostojevskin lyhyemmät tarinat. Ainakin ”Valkeat yöt” olen nähnyt kahtena elokuvaversiona. Kirjassa on 88 sivua ja taisin lueksia sitä kolme päivää.

maanantai 14. toukokuuta 2012

J. W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset



Saksan kirjallisuuden suurin nimi Johann Wolfgang von Goethe (1749 – 1832) kirjoitti nuorena miehenä kertomuksen nuoresta Wertheristä ja hänen epätoivoisesta rakkaudestaan Lottea kohtaan. Nuoren Wertherin kärsimykset   (Die Leiden des jungen Werthers) ilmestyi vuonna 1774. Luin kirjasta suomennoksen, jonka on laatinut Markku Mannila vuonna 1992.

Kyseessä on kirjeromaani, joka muodostaa eräänlaisen rekonstruktion niistä vaiheista, jotka syöksivät päähenkilön onnen odotuksesta mustaan toivottomuuteen. Kirjan lopulla on myös Wertherin kirjoittamia kirjeitä järjestelleen henkilön kuvausta tapahtumista. Suurin osa kirjeistä on suunnattu Wilhelmille, ystävälle, jonka luota Werther kirjan alussa on muuttanut pienelle paikkakunnalle viehättävän jokilaakson rinteeseen.

Werther kuuluu varakkaampaan luokkaan, hänen taloutensa on sillä pohjalla, ettei työnteko ole välttämätöntä. Niinpä hän keskittyy luonnon ihasteluun, piirustukseen, paikallisiin ihmisiin ja Homerokseen, jonka teosta hän kuljettelee mukanaan. Todellisen kiintotähden elämäänsä Werther saa tutustuessaan Lotteen, nimismiehen tyttäreen, joka pahaksi onneksi on jo varattu. Tästä huolimatta Werther rakastuu Lotteen syvästi eikä hänen tunteensa horju, vaikka hän huomaakin Lotten kihlatun Albertin kunnon mieheksi. Werther ripustautuu toivottomaan rakkauteensa, mikä koituu hänelle kohtalokkaaksi.

Turha sanoakin, että kirja on taitavasti laadittu. Nuori Werther ajatuksineen ja ihanteineen tuntuu tavattoman todelta. Maailma hänen ympärillään on kuin paratiisillinen huvipuisto, joka kirjan edetessä muuttuu kuoleman puutarhaksi. Kyse on Wertherin mielenliikkeitten, mielialojen aikaansaamasta näkökulman muutoksesta, jota on upeasti kuvattu luonnon kautta eräässä pitemmässä kirjeessä, josta seuraava katkelma:

...minun sydäntäni kalvaa ja ahdistaa se kuluttava voima, joka on piilevänä läsnä kaikessa luonnossa; joka ei synnytä mitään, mikä ei hävittäisi omaa itseään ja kaikkea lähellä olevaa. Ja niin seison tässä pelokkaana ja horjuvana, ympärilläni taivas ja maa ja niissä vaikuttavat voimat, enkä näe edessäni mitään muuta kuin iäti ahmivan, iäti märehtivän hirviön.”

Itsetuhon enteet nousevat Wertherin kirjeissä toistuvasti esiin, eikä lähimmäisten hienotunteinen ja säälivä sivustaseuraaminen johda hyvään lopputulokseen.

Kirjassa on 205 sivua ja lueskelin sitä viitisen päivää.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Lista runoja ja musiikkiesityksiä


Laitanpa nyt sittenkin tämmöisen listan. En keksi mitkä olisivat hyviä kirjoja, mutta hyviä runoja voin kymmenen saada listattua.

Hyviä runoja
  1. Lauri Pohjanpää: Kurki ja joutsen
  2. Einari Vuorela: Kaivotiellä
  3. Aaro Hellaakoski: Taas ihanteet on tuotu esihin
  4. Aaro Hellaakoski: Hauen laulu
  5. Jorma Korpela: Te sielut niljaiset
  6. Uuno Kailas: Talo
  7. Uuno Kailas: Partaalla
  8. Uuno Kailas: Syysaamu
  9. Konstantinos Kavafis: Ithaka
  10. Salvatore Quasimodo: Ja äkkiä on ilta
 









Hyviä lauluja
  1. M. A. Numminen: Neljimmäinen veljeksistä
  2. M. A. Numminen: Kuka kieritti juuston rautatieasemalle?
  3. Anneli Sari: Kasvot kertoo kaiken
  4. Erkki Junkkarinen: Iisveden kutsu
  5. Arja Saijonmaa & Mikis Theodorakis: Sinun vuorosi on tänään
  6. Arja Saijonmaa & Mikis Theodorakis: Jokainen arkiaamu
  7. Lasse Kuusela: Unteni vaalea lilja
  8. Hector: Luossan kerjäläinen
  9. Chick Corea: Friends
  10. Lolita: Seemann (deine Heimat ist das Meer)

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Helvi Juvonen: Aukea ei koskaan metsään ovi



Helvi Juvonen (1919 – 1959) oli iisalmelaissyntyinen, sittemmin Helsinkiin kotiutunut runoilija, jolta julkaistiin kuusi runokokoelmaa ja vuonna 1974 sadunomaisista tarinoista koostettu kirjoituskokoelma Pikku Karhun talviunet.

Liisa Enwaldin ja Mirkka Rekolan toimittama kokoelma Aukea ei koskaan metsään ovi pitää sisällään Helvi Juvosen edellä mainitun tuotannon. Lisäksi kirjasta löytyvät sekä Liisa Enwaldin että Tuomas Anhavan kirjoitukset Helvi Juvosen tuotannosta, Mirkka Rekolan Pikku Karhun talviuniin laatima kirjoitus, Matti Palmin runoilijan elämänvaiheita esittelevä kirjoitus, luettelo Helvi Juvosta käsittelevistä teksteistä sekä Helvi Juvosen itsensä kirjoitukset Angelus Silesiuksen ja Emily Dickinsonin runoudesta.

Kaikilla näillä kirjaan liitetyillä kirjoituksilla on ansionsa ja ne helpottavat merkittävästi Juvosen runoihin kiinni pääsemistä. Itse asiassa olen sitä mieltä, että kirja kelpaa esimerkiksi siitä miten runoilijan tuotantoa esittelevä teos kannattaa rakentaa. Eniten näkemystäni Helvi Juvosen runoja kohtaan avasivat Matti Palmin elämäkerrallinen osuus ja varsinkin runoilijan itsensä syvälliset tulkinnat kääntämiensä Silesiuksen ja Dickinsonin runoudesta.

Helvi Juvonen sepitti runoja aikana, jolloin Suomen runoudessa mitallisesta runoudesta alettiin siirtyä vapaan mitan käyttöön. Juvosen ratkaisu oli ottaa uusi tyyli vastaan ja käyttää myös sitä. Silti hän ei hyljännyt vanhaakaan. Niinpä viimeiseen kokoelmaan asti mitallinen runo säilyy vahvana mukana. Se on suoraan sanottuna niin vahvaa, että suurin osa niistä runoista, jotka tekivät minuun voimakkaan, myönteisen vaikutuksen, oli juuri mitallisia. Minä myös yleensä ymmärsin ne helpommin kuin vapaamittaiset runot.

Ketjukolaajan runoteoria:
Runoja lukiessani tulin ajatelleeksi voisiko olla niin, että runoilija, kirjoittaessaan mitallista runoa, joutuu käyttämään itselleen ”vierasta kieltä”, jota hän ei hallitse niin hyvin kuin jos saisi kirjoittaa mitä alitajunta kynänkärkeen tuo. Mitta pakottaa runoilijan tarkemmin hahmottamaan ja yksinkertaistamaan sanottavaansa, jotta hän tietäisi mitä hän oikeastaan runollaan tarkoittaa. (Tämä ajatus johtui varmaankin mieleeni taannoisesta kohusta, joka aiheutui kun muuan suomalainen ministeri oli puhunut suomeksi hieman vaikeaselkoisemmin kuin kansainvälisen median edessä englannin kielellä, niin että siitä vieraskielisestä kommentista saatiin selvääkin.)

Juvosen runojen mitallisuus ei ole aina ihan täsmällistä, riimitkään eivät aina järjesty kaavamaisesti. Runojen otsikot ovat usein hyvin merkitseviä, ne avaavat runoa. Varsinkin alkupuolen runoissa nousee esiin epäilys omien sanojen, oman ilmaisun voimaan. Luonto on runoilijaa edellä ilmaisijana, kertojana, laulajana. Toisen ihmisen löytäminen nousee tärkeämmäksi kuin oman ajattelun luomat maailmat. Silti eräs tärkeitä aiheita on toden, totuuden etsintä. Muita aiheita ovat sairaus, vammaisuus, pienuus, kuolema, onko mitään kuoleman jälkeen ja se miten kuoleman läheisyys opettaa arvostamaan elämää. Myös raamatullisia aiheita runoihin mahtuu kosolti. Jumalan olemuksen pohdinnassa Juvonen näyttäisi olevan samoilla linjoilla kuin suomentamansa Angelus Silesius, jonka runossa ”Jumala on ei-mitään...” Jumala ei ole ihmisen tavoitettavissa ja on silti jollakin tavalla läsnä kaikessa. Satukertomuksessaan ”Pohjolan pyhimykset” Helvi Juvonen korottaa pyhimyksiksi joukon läheisiä ihmisiään.

Helvi Juvosen tekemiä suomennoksia on mukana tässä kokoelmassa, siltä osin kuin ne ovat sisältyneet hänen alkuperäisiin kokoelmiinsa. Niinpä kirjasta löytyy runoja mm. Dickinsonilta, Nietzscheltä, Pasternakilta ja Björlingiltä. Jotkut suomennetut runoilijat olivat minulle tuntemattomampia, eikä suomenkielinen wikipediakaan heistä joistakin maininnut sanaakaan. Jostain syystä viehätyin eniten näistä minulle tuntemattomista kirjoittajista, kuten tietenkin Angelus Silesiuksesta, mutta ennen kaikkea tykkäsin itävaltalaisen Georg Traklin lyhyestä mitallisesta runosta Talvi-ilta ja saksalaisen Rudolf Hagelstangen kauniista nimeämättömästä runosta, joka alkaa sanoilla ”Kaikki on tomua. Asteita vain on.”

Tämän kaiken kerrottuani totean, että kirjassa on sisällysluetteloineen kaikkineen 448 sivua ja lueskelin sitä muutaman viikon.