Powered By Blogger

keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Perin pateettinen ylistys kotiseudulle

  






 

Kotiseutu, tuttavani!
Synkkä sielu kuusikon,
tumma mielenmaisemani
etkä silti lohduton.

Jylhä vaara kasvaa siellä,
rajanaanko taivas lie?
Punapölyn jaksaa niellä
savolainen rautatie.

Lempeästi, muistissani,
tunnen tornin kaupungin.
Kotiseutu, tuttavani,
ennen niinkuin vastakin.








lauantai 27. heinäkuuta 2013

Msaho – Runoja ja Kertomuksia Mosambikista

Inger Bäcksbackan kokoama ja Sanna Pernun suomentama Msaho-antologia esittelee mosambikilaisten kirjoittajien tuotantoa. Runot ja kertomukset on järjestelty aiheitten mukaiseen aikajärjestykseen, niin että niistä piirtyy usean kertojan välittämä kuva Mosambikin ajasta Portugalin siirtomaana, vapautumistaistelusta ja mosambikilaisten elämästä itsenäisessä valtiossa. Johdannossa Inger Bäcksbacka käy lyhyesti läpi maan kirjallisuuden historian. Kaikki kirjan kirjoittajat esitellään lyhyesti kirjan lopussa. Msaho on mosambikilaisen laulu-, musiikki- ja tanssiperinteen nimitys. Nimeä käytetään myös uudemmista lausuntatapahtumista, joissa kirjailijat itse esittävät tekstejään vaikkapa puistoissa.

Kirjan alussa esitellään kertovaa laulurunoutta ja kansantaruja. Siitä siirrytään eurooppalaisen perinteen mukaiseen runouteen, jonka teemana on afrikkalaisen väestön alistaminen ja köyhyys sekä kytevä halu nousta vastarintaan. Kuitenkin vasta João Diasin novelli Godido avaa tarinana tien kohti omaa, itsenäistä toimintaa. Novellissa murrosikäinen mustan äidin ja valkoisen isännän poika kyllästyy elämäänsä kylässä, jossa häntä odottaa pakkotyö. Hän lähtee tiehensä tavoitteenaan suuri valkoisten kaupunki.

Godidoa seuraavat Luís Bernardo Honwanan kolme novellia, jotka ovat kaikki erinomaisia. Pitempi novelli Ruokatunti sijoittuu maissipellolle, jota Madala, vanhempi mieshenkilö, kitkee tiukan työnjohtajan alaisuudessa ja paahtavassa helteessä. (Sattumalta luin tämän novellin puutarhakeinussa pistävässä iltapäivän auringossa, joten osaksi oli helppokin samaistua tarinaan.) Ruokatauon aikana Madalaa tulee tapaamaan hänen tyttärensä Maria. Novelli kuvaa alistamista ja alistumista, häpeää, myötähäpeää, inhoa ja itseinhoa. Madalan käsi pusertuu nyrkkiin kuvitellun rikkakasvin ympärille, mutta hän tajuaa, ettei hänellä ole voimia tempaista kasvia maasta.

Vastarinnasta ja vapautumistaisteluista kertovia novelleja on kumpiakin yksi. Brasilialaisen, paljon Mosambikissa oleskelleen lehtimiehen Licinío Azevedon novelli Tunnemme Lourenço Marquesin kertoo kuulustelusta ja kidutuksesta hyvin uskottavalla tavalla. Sissisoturin kohtalonhetkistä kertoo Azevedon novelli Maantiellä.

Itsenäistymisen myötä runoilijat siirtyvät kirjoittamaan rakkaudesta ja runojen kirjoittamisesta vaikka itsenäistymistaistelujakin muistellaan. Novellisteista viimeisenä mutta ei vähäisimpänä esitellään Mia Couto, jonka vuonna 1986 ilmestyneen kokoelman Öiset äänet  novelleista voi jälkiviisaana aavistella kirjailijan suuntautumista afrikkalaisten myyttien pariin. Erityisesti kirjan viimeinen novelli, Tarina henkiin heränneistä, tuo mieleen Plumeriaverannan ennakkoluulottoman asenteen elämän ja kuoleman rajan ylittämisessä.

Onko Msaho-antologialla jotakin perimosambikilaista tarjottavaa suomalaiselle lukijalle? Tietysti runojen ja tarinoitten tapahtumat sijoittuvat Mosambikiin ja kertovat mosambikilaisista, mutta kerrontatapa ja -tyyli vaikuttavat olevan tiukasti sidoksissa eurooppalaiseen kirjalliseen perinteeseen. Voi hyvällä syyllä kysyä olisiko ketjukolaajassa sitten miestä lukemaan puhtaasti afrikkalaiseen perinteeseen nojaavaa kerrontaa? Eiköhän liene niin, että tarinat räätälöidään ympäri maailman jokseenkin samojen valmiskaavojen mukaan. Oman äänen löytäminen kerrontatavassa – varsinkin sellaisen jonka lukijat helposti hyväksyvät – on hyvin hankalaa. Tämän kirjan myötä mosambikilainen kirjallisuus on kumminkin löytänyt paikkansa savolaisen ”laitakaupungin(kirjaston) katukylttiin”.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Jorge Amado: Quincas Vesikauhun kolme kuolemaa

Brasilialainen Jorge Amado (1912 – 2001) kirjoitti vuonna 1959 (julkaistu vuonna 1961?) lyhyen romaanin (tai pitkän novellin) kulkuriksi ryhtyneestä verovirkailijasta. A Morte e a Morte de Quincas Berro d'Áqua  kääntyi Jyrki Lappi-Seppälän käsissä suomenkielelle vuonna 1982. Jyrki Lappi-Seppälä kirjoitti kirjan loppuun myös jälkisanat, joissa hän käy läpi Jorge Amadon tuotannon eri vaiheita ja kirjailijan teemoja.

Amadon veijaritarina sijoittuu kaupunkiin, josta käytetään kirjassa nimitystä Bahia. Sentään jossain mainitaan Salvador, jolla nimellä kaupunki nykyään tunnetaan. Ohimennen mainitaan myös Lacerdan hissi, joka on jäänyt mieleeni television matkailuohjelmista. Kyseessä on merenrantakaupunki ja niinpä merielementillä on oma merkittävä osuutensa tapahtumiin.

Verohallinnon virkamies Joaquim Soares da Cunha on eräänä päivänä tympääntynyt täydellisesti elämäänsä, jättänyt perheensä ja työnsä ja ryhtynyt elämään kulkurina. Hänestä on kehkeytynyt Quincas Vesikauhu, tunnettu irtolainen, jota sanomalehdet ovat kuvailleet sanoilla

Salvadorin puliukkojen keisari”, ”kauppahallin rinteen ryysyläisfilosofi”, ”laitakaupungin senaattori”, ”Quincas Vesikauhu, kulkurien kulkuri”

Oma perhe on hävennyt silmät päästään, mutta toisten kulkureitten sekä prostituoitujen joukossa Quincas on nauttinut suurta arvonantoa. Niinpä kuoleman kohdatessa Quincasin, surevat hänen lähtöään erityisesti hänen viime vuosien tuttavansa ja he surevatkin ihan erityisellä tavalla. Kertomuksessa ei kaiveta avuksi Jumalaa koneesta vaan koneeseen kaadetaan rommia siinä toivossa, että vainajakin sattuisi vielä virkoamaan. Ja lopuksi kunnon kapakkakierros maagisilla mausteilla ryyditettynä.

Amado kuvaa lämmöllä ja hyväntahtoisella huumorilla laitapuolen kulkijoita. Vakaassa yhteiskunnallisessa asemassa elävät ja taloudeltaan tasapainossa olevat ihmiset kuvataan kylmäkiskoisina ja ulkokultaisina. Vaikuttaa siltä, että Amadon ihmisrakkaudella on rajansa ja että kirjailija asettuu rajan sille puolen, jossa ihmisellä on suurempi vapaus nauttia elämästään.

Kirjassa on 109 sivua ja luin sitä kuusi tuntia. Alun perin kuvittelin lainaavani vanhan merimiehen jutuista kertovan romaanin, mutta sitä ei ollutkaan kirjastossa vaan tämä teos oli ainoa Amadon kirja koko hyllyssä. Oikeastaan tämä oli minulle varmaan parempi valinta, sillä se merikarhukirja olisikin ollut paljon pitempi ja luulenpa että tässä oli minulle juuri sopiva Amado-annos tällä erää. Sinänsä kerronta oli sillä tavalla leppoisan epäkonventionaalista, että voisi kai tuota joskus lukaista enemmänkin.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Fernando Pessoa: En minä aina ole sama

Pentti Saaritsan suomentama, vuonna 2001 ilmestynyt valikoima esittelee portugalilaisen Fernando Pessoan (1888 – 1935) runoutta. Saaritsa on valikoinut runot, kirja alkaa hänen kirjoittamillaan saatesanoilla, joissa suomentaja esittelee Pessoan erikoista runoilijanolemusta. Pessoan erikoislaatua runoilijana leimaavat hänen omaksumansa heteronyymit, itsekehitetyt hahmot, joitten nimissä Pessoa runoja sepitti ja julkaisi. Saaritsa esittelee Pessoan runoutta runoilijan eri hahmojen mukaan ryhmiteltyinä.

Fernando Pessoa on saanut valikoimaan mukaan kolme nimellään julkaistua runoa. Niistä runo Autopsykografia loihtii kuvan runoilijasta todellisten tunteiden näyttelijänä, taitavana teeskentelijänä, joka teeskentelee myös sen tuskan jonka hän tuntee todella.Tässä runossa havaitsin toisella lukukerralla siihen rakennellut hentoiset loppusoinnutkin.

Alberto Caeiro on lammaspaimen ja puristinen runoilija, jonka mielestä metafyysisten mysteerien ajatteluun, eikä ajattelemiseen ylipäätään tulisi uhrata aivojaan, sillä ajatteleminen on silmien sairautta. Jos Jumala on ilmentänyt itseään kukkina, puina, vuorina, aurinkona ja kuutamona, miksi ihmisen pitäisi Hänelle jotakin muuta kuvaa etsiskellä tai muuksi nimetä? Caeiro korostaa aistihavaintojen merkitystä, hänen mielestään riittää kun ihminen tyynesti ottaa vastaan eikä pyri turhia tuumailemaan.

Ricardo Reis vaikuttaa viehättyneen Caeiron maailmankatsomuksesta. Häntä viehättävät myös antiikin helleenit, joitten tyyliin Reis itsekin runoilee. Reis korostaa kuluvasta päivästä nauttimista, ihmisen kuuluisi ottaa elämä kevyesti, koota kimppu kukkasia ja laskea ne käsistään tuskin niitä vilkaistuaan.

Álvaro de Campos kertoo olevansa laivanrakennusinsinööri. Hän hurmaantuu runoutensa alkutaipaleella niin teknisestä kehityksestä kuin kaikesta inhimillisestä – myös siitä mikä vajoaa kaikkien moraalijärjestelmien alapuolelle. Ympärillä pyörivä inhimillinen elämä kaikkine ilmenemismuotoineen on hänelle omien tunteitten kuvastaja, se mitä luonto merkitsi romantiikan aikakauden kirjailijalle. Goethen Nuoren Wertherin tavoin oman odotetun menestyksen toteutumatta jääminen ja rakkaudettomuus nostattavat runoilija de Camposissa alakulon, jonka kourissa hän sitten riutuu. Kuva maailmasta muuttuu valjummaksi, esiin tulevat sateiset päivät, oman sielun kuvana rikki rämähtävä astia ja ikkunasta näkyvä, vastapäisen talon tupakkakauppa.

Aluksi viehätyin Alberto Caeiron selkeästä metafysiikan kieltävästä metafysiikasta. Ricardo Reis jäi jotenkin etäiseksi, samoin Pessoan omalla nimellään julkaisema pitempi runo. Loppua kohden Álvaro de Camposin pettymyksen ja yksinäisyyden teemat alkoivat puhutella minua vahvimmin ja valikoiman parhaaksi runoksi kohosi kolmanneksi viimeiseksi sijoitettu nimeämätön runo, josta haluan tähän liittää neljä viimeistä säettä:

Sammuta valo, sulje ovi ja lakkaa läpsyttämästä
tohveleitasi käytävässä.
Jää minä yksin huoneeseen oman itseni suureen rauhaan.
Se on halpa maailmankaikkeus.

Kirjassa on 201 sivua ja sen lukemiseen käytin elämästäni pari päivää.

torstai 18. heinäkuuta 2013

Johan Ludvig Runeberg: Hirvenhiihtäjät

Lukaisin kansallisrunoilijaltamme J. L. Runebergiltä (1804 – 1877) suomennetusta Runoteokset I -nimisestä kokoelmasta seuraavat teokset:

Hirvenhiihtäjät (Elgskyttarne, nio sånger, vuodelta 1832) suom. 1935
Hanna (Hanna, en dikt i tre sånger, vuodelta 1836) suom. 1940
Jouluilta (Julqvällen, en dikt i tre sånger, vuodelta 1841) suom. 1941

Kaikki teokset on kirjoitettu ja suomennettu heksametrimittaisina. Sen vähän pohjalta mitä olen heksametriä lukenut, voin väittää suomentaja Otto Mannisen onnistuneen aivan loistavasti varsinkin Hirvenhiihtäjissä. Mitasta huolimatta tekstiä pystyy parhaimmillaan – ja siis aika usein – lukemaan kuin proosaa. Heksametrirakenteen huomaa aika ajoin ääneen lukiessa, mutta se ei vangitse kuulijan tarkkaavaisuutta liiaksi vaan tekstin mukana kulkiessaan se tuo runoon hauskan, kumpuilevan poljennon, niin että tuntuu kuin seuraisi katseella taitavan hiihtäjän menoa luonnonhankia myöten.

Hirvenhiihtäjien tarinan eräänä sivuun jäävänä pääjuonena on komisarjuksen järjestämä hirvenpyynti. Kyseessä on laiton salametsästys, jota johtaa lainvartija itse. Talvisen metsäretken aikana kuullaan Kurun miehen, Matin, kertomus karhunkaadosta, jossa surma-aseena käytettiin perinteiseen tapaan keihästä. Toinen tarinan pääjuonista on se, kuka voittaa omakseen komisarjuksen piian, Hennan, rakkauden. Mielenkiintoisina sivujuonina kuvataan Ontrein, Arkangelista tulleen kaupustelijan elämää kaukana kotoa ja rutiköyhän kerjuumiehen, Aaron, kohtaloa.

Koko kertomus alkaa savupirtin kuvauksella. Perhe puuhailee ilta-askareillaan, illan rauha laskeutuu torppaan. Heti alkuvaiheista Runeberg saa rakennettua kuvauksen, jossa yhdistyvät kansallisromanttinen ja todentuntuinen viritys. Ulkona on kylmä talvi, elannon eteen on tehtävä kovaa työtä, toisinaan jopa taisteltava petojen kanssa, mutta sisällä, työteliäässä talossa on lämmintä ja sopu antaa sijaa isolle joukolle ihmisiä ja eläimiä. Hirvenhiihtäjät osoittautui nyt lukemistani runomuotoisista kertomuksista vaikuttavimmaksi.

Hanna on kertomus ”arvosan pastorin” tyttären elämään yllättäen saapuvasta suuresta muutoksesta. Kertomus hehkuu täydellisen onnistumisen iloa, jonka takana kuitenkin lymyää tuonen ja toukkien aika. Runebergin kertomuksessa on kieltämättä vetoaviakin jännitteitä, mutta ei ehkä ihan tämmöiseen miehiseen makuun.

Tarinassa Jouluilta jalkapuoli sotavanhus Pistoli mennä könyää lumihangessa joulun viettoon entisen sotatoverinsa, majurin, herraskartanoon peninkulman päähän. (Hän saa kyllä sittemmin kyydin, älkää huolestuko!) Kertomus uhkuu kuoleman viestin odotusta – ovathan sekä majurin kotivävy, kapteeni, että Pistolin ainoa poika sodassa Turkin suunnalla. Majurin ”kuustoistias” tytär Augusta tekee parhaansa pitääkseen yllä kotiväen mielialoja, mutta hän on jokseenkin ylivoimaisen haasteen edessä. Pahimmoilleen jouluaatoksi saapuu kirje, jossa kapteeni kertoo joukkojensa joutuneen kärsimään taajoja miestappioita vihollisen hyökätessä sivustaan. Pistolin muistelot Turkin rintamalta eivät ainakaan rauhoita lukijaa. Toisaalta hänen majurilta saamansa reilu kohtelu sotakumppania kohtaan tuntuu mukavalta. Kertomuksen loppuratkaisu on karski ja se sopii soturitarinalle, mitään huojentavaa idylliä Runeberg ei Jouluiltaan rakenna.

Pituutta näillä runoteoksilla on yhteensä 138 sivua ja niitten lukemiseen kului reilu viikko. Näköjään on myös Teivas Oksala laatinut tuoreet suomennokset Hirvenhiihtäjistä (2001) ja Hannasta (1993). Oksala on suomentanut myös Kuningas Fjalarin vuonna 2005. Suosittelen itseäni tutustumaan mainitsemiini suomennoksiin.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Mia Couto: Plumeriaveranta

Mosambikin maagisen realismin suuri nimi Mia Couto (s. 1955) kirjoittaa portugalin kielellä. Luin hänen vuonna 2004 julkaistusta romaanistaan A Varanda do Frangipani vuonna 2006 julkaistun suomennoksen Plumeriaveranta. Suomennoksen teki Sanna Pernu.

Maagisella realismilla tarkoitetaan nähdäkseni tyylilajia, jossa sinänsä todentuntuiseen kuvaukseen uitetaan siekailematta mielikuvituksellisia, sadunomaisia piirteitä, joille ei välttämättä ruveta keksimään selityksiä, jotka tekisivät niistä mahdollisia yleisesti tunnustetussa todellisuudessa. Tarinoissa siis otetaan itsestäänselvyytenä se, että elämästä voi löytyä tasoja, jotka yleensä pysyvät meidän ulottumattomissamme, mutta jotka tarinoissa voivat olla mukana luontaisina osasina. Couton Plumeriaverannassa nämä oudot tasot ovat vanhoja kansanuskomuksia ja niitten taruolentoja – tosia tai keksittyjä. Ne voivat olla myös luonnonilmiöitä ja eläimiä, joihin liitetään yliluonnollisia voimia. Eräs tällainen eläin romaanissa on muurahaiskäpy.

Plumeria on puu tai pensas, joka tekee valkokeltaisia kukkasia. Kirjan tärkeä tapahtumapaikka on syrjäisen vanhainkodin veranta, jota plumeria varjostaa. Tarinassa plumeria tavallaan sitoo yhteen menneen ajan ja nykyisyyden kuten myös toden ja maagisen. Olisi hauskaa yrittää piirtää kuva plumeriaverannasta, jolla istuvat portugalilaistaustainen Xidimingo ja musta Nhonhoso. Xidimingoa varjostaa hänen rakastamansa plumeria – ainoa seudun puista, joka pudottaa syksyllä lehtensä – Nhonhosoa valaisee aurinko. Verannan alla makailee itseensä käpertynyt muurahaiskäpy ja taivaalla vaanii tarujen käärmehahmo. Nyt ei oikein aika riitä piirtelyyn, vaikka taitohan tietysti riittäisi vaikka mihin.

Plumeriaveranta on jossain mielessä dekkari. Tosin tämä tyypittely ei kata kuin pienen osan tarinaa, vaikkakin romaanin poliisikuulustelut kieltämättä ohjaavat tapahtumia. Enemmänkin tarkastellaan sitä muutosta, joka mosambikilaisten elämässä on tapahtunut maan itsenäistyttyä Portugalin siirtomaaisännyydestä. Asenne menneisyyteen on kaipaava, nykymaailman räikeä riistotalous nähdään oman maan erityispiirteenä.

Couton romaani on sopivaa luettavaa minunkaltaiselleni ennakkoluulottomalle lukijalle, joka arvostaa kirjoittajan kykyä sanoa sanottavansa sivumäärän osalta tiiviissä muodossa ja silti ilmavan runollisella tavalla. Romaanissa on 170 sivua ja lukaisin sen reilussa päivässä. Välillä katselin jalkapalloa. Huomenna Turkuun, perjantaina kotiin.

PS. Kaikessa kiireessä meinasin unohtaa mainita, että kuulin tästä kirjasta ja kirjailijasta Mafalalan blogista. Jos osaisin niin laittaisin tähän linkin hänen teksteihinsä, joissa kirjaa käsitellään. Nyt toivon tämän tekstin lukijalle reippautta etsiä Mafalalan teksti googlen tai oikealla olevan palkin kautta.