Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri

Viipurilainen Ellinor Mend (1896 – 1952) suunnitteli, kirjoitti ja piirsi vuonna 1920 kuvakirjan nimeltä Punikkityttö ja jääkäriupseeri. Kirja julkaistiin suomennettuna vuonna 1982. Ruotsin ja suomen kieltä (sekä vähäsen saksaa) sisältävän teoksen suomensi tarvittavilta osin Päivö Taubert. Alusta löytyy itsensä Kustantajan laatima esipuhe Kuka oli Ellinor Mend? Siitä käy ilmi, että Ellinor Mend asui viime sotiin saakka Viipurissa, eli hyvin toimeentulevassa perheessä, piirsi ja kirjoitti tätä kirjaa ennen muitakin kuvakirjoja sekä harrasti ratsastusta ja oli innostunut autoista.

Punikkityttö ja jääkäriupseeri on nähdäkseni nuoren, varsin suojattua elämää viettäneen neitosen seikkailuhenkinen kertomus Suomen sisällissodan ajan Viipurista. Juuri sellaisen kerrontaperinteen esimerkkinä sillä on oma kiistämätön arvonsa. Kuvakirja osoittaa mielestäni sen, miten ulkopuolisena varakkaan perheen tyttö on voinut katsella katkeran ja verisen sodan vyöryä kaupungissaan. Sisällissodan aikaisen Viipurin katunäkymiä on kuvattu ulkonaisesti varmaan hyvinkin totuudenmukaisesti, mutta selkeästi ylhäältä päin, voittaneen osapuolen kannalta. Voin kuvitella, miten kirjan tekijä on toisinaan uskaltautunut kaduille vilkuilemaan mitä siellä tapahtuu ja taltioinut näkemiään ja kuulemiaan sittemmin kuvakirjaansa. Katunäkymät sisältävät kiintoisia yksityiskohtia. Sisäkuvat säätyläiskodista eivät hehku ylenpalttista loistoa, mutta poikkeavat silti merkittävästi köyhän perheen tumman tuvan ankeudesta. Kuvakirjassa kuvattu murha ja yksittäiset teloitukset ovat valitettavasti vain pieni osa Viipurin kevään 1918 julmuuksista. Haluan uskoa, ettei Ellinor Mend tiennyt ihan kaikista kauheuksista, joita hänen kotikaupungissaan tapahtui.

Mielenkiintoinen kirjanen, hyvä, että se on julkaistu. Pienen kertomuksen ja sen esitystavan kautta avautuu ikkuna menneeseen maailmaan ja ehkä myös siihen, miten ihminen suhtautuu yhteiskunnassa tapahtuvaan kuohuntaan, milloin se ei kovin läheisesti kosketa hänen omaa elämänpiiriään. Kustantajan esipuheessa mainostama kertomuksen sisältämä (itse)ironia suuntautuu mielestäni lähinnä oman lähipiirin elämäntapaan ja asenteisiin, minua se ei erityisemmin vakuuttanut enkä kaikilta osin ymmärtänyt sen tarkoitusta.

Kirjassa on 109 sivua. Lukaisin sen tuossa aamulla.

Kirjan on lukenut myös Paula sekä Koivistoinen.