Powered By Blogger

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

G. S. Wettenhovi-Aspa: Kalevala ja Egypti

Vuonna 2017 ilmestyi Salakirjat-nimisen kustantamon toimesta uudelleenpainatettuna G. S. Wettenhovi-Aspan (1870 – 1946) teos Kalevala ja Egypti, alaotsikon mukaan:
Riemujuhlajulkaisu Kalevalan satavuotispäiväksi 18 28/II 35 – 19 28/II 35. 
Teos on toinen osa Wettenhovi-Aspan Suomen Kultaisesta Kirjasta. Sain sen lukaistuksi sopivasti näin Kalevalan päiväksi.

Tutustuin ensi kertaa Wettenhovi-Aspan teorioihin suomalaisten ja egyptiläisten yhteisestä alkuperästä, kun pari vuotta sitten luin hänen kirjoituksensa vuoden 1927 Lipeäkalasta. Tuolloin en ollut ihan varma kirjoittiko hän vakavissaan vaan enimmäkseen leikillään, pidin näet Lipeäkalaa vain jouluisena huumorikirjana. Nyt lukemassani teoksessa Wettenhovi-Aspa osoittaa sellaista paneutuneisuutta asiaansa, ettei parkkiintuneinkaan humoristi pystyisi siihen ihan vitsailematta.

Kirja on omistettu Kalevalan kokoajalle Elias Lönnrotille. Alkupaloina lukijalle tarjoillaan Eino Leinon myönteinen arvio Wettenhovi-Aspan näytelmästä Lördagsqvällar (vuodelta 1917), suomeksi Lauantai-iltoja. Näytelmä kertoo Elias Lönnrotin ja kumppaneitten Lauantaiseuran vaiheista ja huipentuu Lönnrotin tohtorinväitöstilaisuuden jälkeen näytelmässä pidettyihin juhlapuheisiin, joissa vaivihkaa nousevat esiin Wettenhovi-Aspan teoriat Suomen kansan muinaisuuden vaiheista.

Wettenhovi-Aspa oli sitä mieltä, että suomalaiset ovat asuneet muinoin Egyptissä ja jääkauden päätyttyä vaeltaneet sieltä Euroopan kautta ilmastonmuutospakolaisina (Egyptin sää näet muuttui liian kuumaksi) tänne Suomen raukoille rajoille. Näitten valtasuomalaisten oleskelusta Egyptin mailla kertovat Wettenhovi-Aspan esiin nostamat paikannimet, egyptiläisten jumalien nimet ja mytologioissa havaittavat yhteneväisyydet.

On huomattava, että vaikka edellä kerrottu ajatusrakennelma saattaa säikäyttää varovaista lukijaa, on Wettenhovi-Aspa nähnyt melkoisesti vaivaa kantojensa todistelemiseksi. Hän on perehtynyt muinaisen Egyptin tapoihin, sanastoon, hieroglyfeihin, uskontoon, maantieteeseen jne. Silti hänen löytämänsä näyttö suomalaisten muinaisuudessa Egyptissä tuo mieleeni vanhan pakinan, jossa suomalainen ja egyptiläinen äityvät väittelyyn siitä, ovatko pääskyset egyptiläisiä vai suomalaisia – lopulta suomalainen pääsee voitolle huomauttamalla, että Egyptin pääskysetkin ovat syntyneet Suomessa! Mielestäni sama roplematiikka pätee esim. muinaisten mytologioitten ja ikivanhojen maailman syntytarinoitten suhteen. On luultavaa, että tarinat ovat kiertäneet maailmalla tietäjien ja kertojien välillä kuin pääskysten siivin ja jälkeenpäin on vaikea osoittaa, mikä niitten synnyinpaikka on – jos niillä sellaista on varsinaisesti ollutkaan, sillä jo Kalevalankin kertomuksista lienee löydetty monenmoisia versioita.

Wettenhovi-Aspan kirjan kiehtovuus ei minusta laimene sen vuoksi, että päätelmien perustelut kuulostavat paikoin melko epätieteellisiltä. Kirjan mukaan Niilistä ovat peräisin sellaiset suomalaiset paikannimet kuin Nilakka (järvi Pielavedellä) ja Nilsiä (Kuopioon hiljattain liittynyt paikkakunta). Sana pyramidi on kuulemma muunnos valtasuomen kielen sanoista pyhät raamit. No, ehkä ei ole. Toisaalta aika hauskoja säväreitä nuo ajatukset aiheuttavat! Ajatuksilla leikittely on oikeasti viihdyttävää ja Wettenhovi-Aspa on todella nähnyt vaivaa samankaltaisuuksien löytämiseksi. Tykkäsin erityisesti hänen esiin nostamistaan yhteyksistä suomalaisten käsityökoristeitten ja egyptiläisten hieroglyfien välillä. Kirjan kuvitus on mielestäni upea, Wettenhovi-Aspan piirrokset tekevät vaikutuksen.

Kirjassa on 151 sivua. Sen lukemiseen kului minulta kolmisen päivää.

maanantai 26. helmikuuta 2018

Mehis Heinsaar: Herra Paulin aikakirjat

Virolainen Mehis Heinsaar (s. 1973) kirjoitti vuonna 2001 julkaistun fiktiivisen teoksen nimeltä Härra Pauli kroonikad. Vuonna 2003 ilmestyi Mika Keräsen teoksesta laatima suomennos nimellä Herra Paulin aikakirjat. Luin sen Viron satavuotispäivän kunniaksi. Tosin sata vuotta tuli Virolla täyteen jo lauantaina, pari päivää sitten. Nyt on kumminkin minun oma syntymäpäiväni, joten kunhan kuluu 43 vuotta, olemme samanikäisiä, Viro ja minä, paitsi että Viro on silloin 43 vuotta ja kaksi päivää vanhempi kuin minä.

Herra Paulin aikakirjat on erikoinen luettava. Suomennoksen on kustantanut Absurdia. Teoksen kuvaillaan olevan ihan omaa genreään. Höyhenpeitteessä on nähtävissä fantasiaa, surreaalia sekä absurdia vivahdetta, siipipeileissä vilahtavat myös vertauskuvallisuus ja filosofinen metafysiikka. Kirjaa voi kuvailla romaaniksi, sillä se kertoo tarinan herra Paulista, aloittaen hieman ennen luomista ja lopetellen vähän maailmanlopun jälkeen.

Kirja jakautuu kolmeen osioon, jotka ovat nimeltään Herra Paul ja Tietämättömyyden akatemia, Keskustelut aikahuoneessa ja Herra Paulin anatomia. Nämä osiot jakautuvat pienempiin lukukappaleisiin, joilla on kullakin selkeä aiheensa, olkoonkin että lukijalle ei ole tehty aina liian itsestään selväksi mikä se aihe tutuin termein määriteltynä mahtaa olla. Toisinaan nämä lukukappaleet johtavat hauskoihin tilanteisiin ja sattumuksiin, toisinaan ne jättävät lukijan surullisen turhuuden mielialoihin, ainakin tämän lukijan tässä.

Minulle helpointa on kun esitän asian katkelman avulla. Katkelma on loppu lukukappaleesta nimeltä Mikä on elämän tarkoitus? Ennen kuin lukukappaleessa on loppuun asti edetty, herra Paul on päässyt valaistuksen tilassa paratiisilliseen ympäristöön, jossa kaikki tietävät kaiken ja ovat aina oikeassa, olkoonkin että varsin yksinkertaisissa kysymyksissä. Sieltä hän on kuitenkin poistunut sattumuksen seurauksena talvipakkaseen, puistoon, jossa pieni tyttö ojentaa hänelle saappaat ja talvitakin:

Mikä on elämän tarkoitus?” hän kysyi sitten pikkutytöltä. Tyttö kohautti hartioitaan ja hyppelehti nauraen lumista puistokatua eteenpäin. Herra Paul katsoi tytön perään niin kauan, kunnes häntä ei enää näkynyt.

Ehkä hän on oikeassa”, hän ajatteli.

Esimerkiksi hauskasta tarinasta saa kelvata lukukappale, jossa herra Paul leikittelee ajatuksella, että hän olisi Kristoffer Kolumbus. Tällä ajatuksella herra Paul leikitteleekin ehtimiseen. Se minua erityisesti hauskuuttanut leikittely kertoo siitä miten Kristoffer Kolumbus loikoiltuaan päivät pitkät sängyssään haaveilemassa ihmisten elämän parantamisesta, keksiikin lopulta jotain ja nousee sängystä. Hän haluaa kaunistaa rumien ihmisten elämää ja valmistaa roppakaupalla haalareita. Haalareitten pintaan hän sirottelee multaa ja kylvää multaan kukansiemeniä sekä vielä ompelee päälle harson, etteivät siemenet karisisi. Hän kutsuu kaikkien kaupungin kadunkulmien rumat ihmiset luokseen ja vaatettaa heidät haalareilla. Hän lämmittää uunit ja antaa heidän olla pari viikkoa huoneessaan itämässä. Kun huoneessa lainehtii kukkameri, hän käy sijoittelemassa rumat ihmiset (joitten kasvotkin ovat haalareitten ja sitä tehen sitten kukkien peittämät) kadunkulmiin kaunistamaan kaupunkia ja keräämään ohikulkijain ihastelevia katseita. Eikö olekin hauskaa!

Luin kirjan ehkä neljässä päivässä olympiakisoja lopetellessa. Kirjassa on 151 sivua. Muista blogeista poimin seuraavan lukukokemuksen: kirjakko

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla

Elokuvakriitikko ja toimittaja Pertti Avola kirjoitti vuonna 2017 julkaistun teoksen Ruutia valkokankaalla alaotsikkona Elokuvien villi länsi. Kirjassa Avola kertoo villin lännen elokuvista oman näkemyksensä sävyttämänä.

Avolan näkemys villin lännen elokuvista tai westerneistä, kuten hän tapaa kirjoittaa, hahmottuu lukijalle vähän kerrassansa. Ilmeisesti aito ja alkuperäinen western on draamaelokuva, joka linkittyy mieluiten todelliseen Yhdysvaltojen läntisten osien valloituksen historiaan. Historiallisista tosiseikoista poikkeaminen on hyväksyttävää mikäli se tehdään sellaisten ratkaisujen myötä, jotka kohottavat elokuvan taiteellista arvoa. Niinpä Avola kohottaa westernien arvoasteikossa korkealle sellaiset elokuvat kuten Howard Hawksin ohjaama Punainen virta (Red River, 1948), John Fordin Aavikon laki (My Darling Clementine, 1946) ja Sergio Leonen Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West, 1968). Mainitsen nämä, koska ne ovat omiakin suosikkejani.

Avola pitää westerneistä, jotka pysyvät lajityypin raameissa samalla kun ne noudattelevat tunnettuja tosiseikkoja. Lajityypin tarkkojen rajojen sisään eivät nähtävästi Avolan mukaan lukeudu komedialliset länkkärit kuten Tom Deyn ohjaama Shanghai Noon (vuodelta 2000) tai John Landisin Kolme kaverusta (Three Amigos, 1986). Myöskään kirjassa mainittujen seuraan eivät ole mahtuneet musiikkiesitysten sävyttämät ja viihteelliset elokuvat kuten Elliot Silversteinin Paukkurauta-Kati (Cat Ballou, 1965) tai oma suursuosikkini Howard Hawksin Rio Bravo (1959).

Parasta Avolan teoksessa on sen miellyttävän selkeä ja toimittajamaisen ripeästi etenevä kerronta. Elokuvakirjoihin usein eksyvä puuduttavuus puuttuu kokonaan, asiakokonaisuudet esitellään tehokkaasti ja informatiivisesti, mutta silti lukukokemus pysyy koko ajan miellyttävänä. Jäsentely on erinomaisen selkeä, Avola nostaa westernien teemoista esiin karjanajot ja cowboyt, lainsuojattomat ja heidän jahtaajansa sekä intiaanien, meksikolaisten ja mustien aseman elokuvissa. Oman lukunsa saavat myös italowesternit (joita itse en oikein viitsi katsella Huuliharppukostajaa lukuunottamatta) sekä westernien välittämä kuva Yhdysvaltain lännen todellisesta historiasta. Pieninä, aukeaman mittaisina tietoiskuina esitellään westernien ikonisia seikkoja: karjanajoreitit, rajaseudun käsite, farkkujen historia, rodeo, Colt Peacemaker, Pony Express, rautatiet ja kullankaivajien kaupunki. Erinomainen kuvasto tukee kerrontaa, varsinkin lännen todellisten asuttajien kuvat ovat mieleeni.

Pikku katkelmana tekstistä tarjoilen seuraavan:

Henkilöhahmojen muuttuessa moniulotteisemmiksi myös westernien välittämä ajankuva alkoi olla realistisempi. Kyse ei ollut kuitenkaan samanlaisesta arvojen romahduksesta, jonka italowestern toi lännenelokuvaan 1960-luvulla. Punaisen virran moraaliset asetelmat ovat selkeitä, vaikka henkilöiden ristiriidat niihin heijastuvatkin.

Sama arvostus ristiriitaisia, karheita henkilöhahmoja kohtaan välittyy muutenkin Avolan arvioista. Hän ei vaikuta toivovan elokuvalta musta-valko-astelmaa vaan nauttii moraalisten asetelmien vaihtelusta kuvatuissa henkilöhahmoissa.

Oikein kiva kirja. Sivuja 205, lukaisin läpi viidessä päivässä.

Muista blogeista löytyvät seuraavat arviot:

perjantai 2. helmikuuta 2018

Konni Zilliacus: Taavetti Anttilan kohtalo ja muita kertomuksia Amerikan suomalaisten elämästä

Konni Zilliacus (1855 – 1924) kirjoitti teokset Utvandrarehistorier (vuonna 1892) ja Nya utvandarehistorier (vuonna 1897). Ilmeisesti ainakin näistä kahdesta teoksesta poimittiin kertomukset suomen kielellä vuonna 1898 ensimmäistä kertaa ilmestyneeseen teokseen Taavetti Anttilan kohtalo ynnä muita kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä. Suomennoksen laati Juhani Aho. Luin vuonna 2017 ilmestyneen uuden painoksen em. suomennoksesta.

Vaikka tämä on ensimmäinen lukemani Konni Zilliacuksen teos, en silti malta olla runoilematta, että olisi varmaankin liioittelua väittää Jack Londonin olevan Ameriikan Konni Zilliacus, mutta sen sijaan hyväksyisin kevyesti, jos Konni Zilliacusta kutsuttaisiin Suomen Jack Londoniksi. Näitten kirjailijoitten kertomuksissa on paljon samaa henkeä, samoja aihepiirejä.

Londonin tavoin Zilliacus kirjoittaa Ameriikan maata kiertävistä työtä etsivistä miehistä, kullankaivajista ja erinäisin epämääräisinkin keinoin elantonsa hankkivista hemmoista. Parissakin Zilliacuksen tekstissä mainitaan kierittely tervassa ja höyhenissä. Intiaanit ja heidän kohtalonsa ovat esillä molempien teksteissä. ”Villin lännen” katoaminen ja todellisten erämaitten ja preerioitten muuttuminen osaksi säädeltyä yhteiskuntaa mainitaan näyttävästi jo po. valikoiman ensimmäisessä tekstissä, nimikertomuksessa Taavetti Anttilan kohtalo. Kertomuksella on vuoden 2017 painoksen mukaan laskien reilun kuuden sivun pituinen johdantojakso, jossa Zilliacus kuvailee Ameriikan saloseutujen ja preerioitten elämää ja sen muuttumista. Tämä johdanto on kertomuksen hienointa ainesta, tuntuu, että suomentaja Ahokin on sen myötä parhaimmillaan. Kirja kannattaa lukaista jo kyseisen johdanto-osan takia. Laitanpa esille näytteen, kun kerran eivät tekijänoikeudet rajoittane asiaa enää tätä nykyä:

Se romanttinen seikkailuelämä, joka loi rajamaan elämään niin viehättävän tarumaisen valon, se on melkein kokonaan kadonnut, mutta vaaroja ja vaivoja tarjoaa rajamaa vielä tänäkin päivänä yllin kyllin. Hurja, kiihottava, huumaava kilpailu elämästä ja kuolemasta on siellä lakannut, mutta taistelu toimeentulosta, kireä, jokapäiväinen ponnistus luontoa vastaan, on yhtä kova tänään kuin ennenkin, vieläpä kovempikin niille, joilla tuskin on muita aseita tai varustuksia mihin luottaisivat kuin sitkeät jänteet ja jäsenet ja lannistumaton kestävyys.

Jokunen sananen jokaisesta kirjan kertomuksesta:

Taavetti Anttilan kohtalo. Suurenmoisen johdattelevan osion jälkeen Zilliacus kertoo sadunomaisen tarinan suomalaismiehestä, joka löytää preerialta pienen tyttösen kuolleen äitinsä vierestä ja päättää ottaa tytön hoitaakseen.
Elias Möykän Amerikan matka. Köyhä ja vähääntyytyvä mies kohtaa Amerikan-laivalla kalajokisen naisimmeisen ja kaksi yksinäistä toisiinsa tarraa.
Eversti Beckbridge ja hänen gorillansa. Ravakkaa huumoria sisältävä minä-muotoinen kertomus, jossa terva ja höyhenet mainitaan ensimmäistä kertaa. Eversti Beckbridge vaikuttaa olevan tuttu jo jostain aiemmasta kertomuksesta.
Kun Eerikki Käykkä särki pankin. Seikkailut ev. Beckbridgen seurassa jatkuvat. Uutena tuttavuutena suomalainen cowboy.
Pastori Lahti. Pieni suomalaispaikkakunta Minnesotassa saa ristikseen pastorin.
Antti Ulukka. Huumorin ja tragikomedian välillä taiteilu jatkuu tässä kertomuksessa jurosta ja tasatahtisesta kuusamolaisesta työkoneesta Costa Rican ratatyömaalla.

Oikein mukava oli tutustua tähän Suomen Jack Londoniin. Pitää nyt katsella löytyisikö häneltä kohtuullisella vaivannäöllä vielä muuta samanhenkistä luettavaa.

Tässä kirjassa on 152 sivua. Luin sen parissa päivässä. Lumitöitäkin tuli huhkittua.