Marsipaania – Slovenialaista nykyrunoutta

Luin Kari Klemelän ja Jouni Inkalan suomentaman ja toimittaman slovenialaisen nykyrunon antologian. Kirja nimeltä Marsipaania ilmestyi vuonna 2009. Se sisältää runoja kahdeltatoista runoilijalta, vähintään kaksi runoa kultakin. Runoilijat on esitelty kuvan kanssa, kaikista runoista mainitaan teos, josta se on poimittu. Kokoelma on selkeästi järjestelty, teksti on miellyttävää lukea. Suomennokset on tehty suoraan sloveenista.

Kokoelman runot eivät sisällä selvästi havaittavaa mittaa tai kaavamaisia loppusointuja. Runot ovat vapaasti hengittäviä, joukossa muutama proosarunokin – viimeksi mainituista minua miellyttivät erityisesti Barbara Korunin runo ”Enkelin syntymä” ja Primož Čučnikin runo ”Teen tuoksu”. Korunin runo kertoo syntymästä ja menetyksestä, Čučnik kuvailee ystävyyden tärkeyttä.

Eniten myönteisiä osumia sattui kohdalle Aleš Štegerin ja Taja Krambergerin runoja lukiessani. Krambergerin runosta on peräisin antologian nimi ”Marsipaania”. Runoilija Kramberger kirjoittaa siitä mistä runoilijat niin kovin usein kirjoittavat eli runoista, runon kielestä, runoilijuudesta – kekseliäästi ja kauniisti. Silti kaikkein parhaana hänen töistään pidän runoa ”Elämän liikekannallepanoja”, jossa käydään läpi isän vaikutusta lastensa elämään ja ajatteluun. Lopuksi muistutetaan siitä tunnetusta voimasta, joka on jokaisen suuren miehen takana.

Aleš Šteger on nokkela kirjoittaja, joka lähestyy asioita yllättävistä näkökulmista. Hänen runonsa ”Citrus” yhdistää arkipäivän, väkivallanteon ja sitruunat. Runoa rytmittää toistuva ajan ja paikan määritys: kaikki tapahtuu marketissa lauantai-iltapäivänä kello kolme. Vaikka runo kertoo Slovenian nykypäivästä, se nostaa myös mieleen Jugoslavian hajoamissodat, joista on kulunut tuskin kahtakymmentä vuotta. Väkivaltaiset kokemukset tulevat esiin muittenkin runoissa, usein kuin sivumennen.

Brane Mozetičin runojen teemana ovat miesten välinen rakkaus ja se, millaista on olla erilainen: runossaan ”Pitkä kokaiiniviiva Ljubljanassa” Mozetič kuvaa maansa pääkaupunkia ”psykopaattien turvapaikkana”. Slovenialais-slovakialainen pariskunta Primož Repar ja Stanislava Chrobáková Repar liikkuvat laajoissa runoissaan yleisissä ja yksityisissä metafyysisissä maailmoissa. Primož Reparin kerrotaan siirtyneen sittemmin niukkaan haikutyyliseen ilmaisuun. Se kuulostaa mielenkiintoiselta ja hänen maailmankaikkeudellisesti laajenevista runoistaan voi jotenkin vaistota sellaisen suuntauksen mahdollisuuden. Iztok Osojnikin satiirisissa runoissa liikutaan myös Slovakiassa. Monessa runossa esiintyy Osojnikin vakiohahmo, Herra Tänään, nyreine mielenilmaisuineen.

Svetlana Makarovičin runo ”Tähti” asettaa ainakin minut lukijana valinnan eteen: mistä tähdestä on kysymys, kun se selvästi tuntuu kuvastavan kaipausta menneeseen? Nähnen sitten menneen maailman kaikuja kaikkialla, kun kallistun tulkitsemaan Makarovičin tähden väriltään punaiseksi. Sinänsähän kaipaus pois alati uudistuvasta nykymenosta tuntuu inhimilliseltä, tarkoittipa tähti tarkemmin ottaen mitä tahansa.

Tone Škrjaneč istuu laakeripuun alla ja tupakoi sekä katselee taivaassa olevasta aukosta hyvin ruskettuneitten neitosten liikehdintää. Gašper Malej käy läpi eron tunnelmia kauniisti kuvailevin sanoin. Maja Vidmar päätyy autiolle saarelle miehen kanssa, jossa ei ole muuta erityistä kuin se, ettei hänessä ole paljoa erityistä, vai onkohan sittenkin...?

Kaiken kaikkiaan sain kohtalaisen hyvin selvää näitten runojen sanottavasta. Usein on nykyrunon kanssa ollut vaikeampaa. Antologian suomentajia on kuulemma kiitelty kyllästymiseen asti kulttuuriteosta. Liityn kiittelijöitten joukkoon. Kirja kertoo riveillä ja niitten välissä keskieurooppalaisesta todellisuudesta jotain sellaista, mitä tavallisella turistireissulla ei yleensä pääse kokemaan. Minunkaltaiseni lukija saattaa näitten runojen myötä päästä semmoisiinkin paikkoihin, joista ei edes runojen matkaohjelmassa ole mitään mainintaa.

Kirjassa on 174 sivua ja niillä sivuilla matkailemiseen meni minulta pari viikkoa.