Pohjoiskarjalaissyntyinen
kirjailija Arja Eriksson (s. 1941) kirjoitti vuonna 1970 romaanin
Yhden miehen nainen. Tämä kirja komeili lapsuudenkotini
kirjahyllyssä, kunnes nappasin sen omaan kirjahyllyyni. Luin
kirjan ensimmäisen kerran joskus 1970-80 -luvulla ja nyt
uudistin tuttavuuden kansainvälisen naistenpäivän
merkeissä.
Yhden
miehen nainen kertoo 1960-luvun lopun kotiäidin elämästä.
Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1968. Kirjassa kuvastuu mielestäni
varsin oivallisesti tuo aikakausi. Nykyään 1960-luvun loppu
saattaa tuntua hyvinkin värikkäältä ajanjaksolta,
mutta omat muistikuvani, olin kirjan tapahtumien aikaan 7-vuotias,
kertovat arkisesta aherruksesta, johon televisio ja nuorisokulttuuri
loivat nykyiseen verrattuna kovin vähäisiä
väriläiskiään. Siinä mielessä kirja ei
liioittele, eletään sotien jälkeistä aikaa,
uudenlainen, vanhoista kahleista vapaa ajattelu tekee vasta tuloaan.
Kirjan kuvaus 1960-luvun lopusta muistuttaa lempeää
vesivärimaalausta.
Sama
lempeä asennoituminen näkyy mielestäni myös
päähenkilön, Pirkon, elämän kuvauksessa.
Tapahtumat eivät vie lukijaa hurjiin ja dramaattisiin
juonenkäänteisiin ja silti Pirkon henkilökohtainen
kriisi saa ansaitsemansa vakavan käsittelyn. Pirkon tarina on
todentuntuinen, kirjoittaja ei tavoittele sensaatioita. Kirjaan
sisältyvät, syntyajalleen uudenlaiset ajatukset eivät
kenties nykylukijaa juurikaan kohauta, mutta mielestäni kirjan
kertomus ei vanhene. Hiljattain AVA-kanavalla esitetyt ranskalaisen
Eric Rohmerin saman aikakauden elokuvat naisten rakkaustarinoista
osoittavat, että hyvin kerrottu tarina säilyy hyvin
kerrottuna tarinana aikojen muutoksista riippumatta. Itse asiassa
juuri tämän Erikssonin kirjan kaltaisten tarinoitten
näkisin mielelläni siirtyvän elokuviksi tänäkin
päivänä. Ja elokuvista puheenollen Yhden miehen nainen
-romaanissa on sattumoisin jakso, jossa Pirkko käy elokuvissa
katselemassa uudenlaisen kotimaisen elokuvan nimeltä ”Lapualaismorsian” -
teemalla tänään klo 21.50.
Kuten
mainitsin olin lukenut kirjan muutaman kymmenen vuotta sitten
ensimmäisen kerran. Muistin siitä merkillisen vähän
– vain yksi kohtaus oli jäänyt erityisesti mieleen.
Siitäkin olivat muistot muuntaneet puvun napit leningin
vetoketjuksi, mutta ei se toimivuutta häirinnyt. Ehkä
tällainen pieni uudenaikaistus sallitaan kun muistoista on kyse?
Naistenpäivän
innoittamana ajattelin lisätä tähän pienen
tekstinäytteen, en tiedä onko se ihan paras näyte
kuvaamaan kirjaa, mutta minusta siinä kuvataan sekä
naistenpäivän teemaa että 1960-luvun muutoksen
ilmapiiriä:
"Epäily
on kuin ruoho, se tulee aina esiin. Minä en voi enää
uskoa sellaisen partaisen ukon olemassaoloon, joka kaiken
taikasauvallaan noin vain yks kaks loi tyhjästä ... ja
luotuaan miehen päättikin tehdä hänelle
palvelijan ja alamaisen sekä vielä ajanvietteen. Uskon
kuitenkin, että on olemassa jotain jumalaista, mutta se on
jotain ihmisessä itsessään. Tuntuu yhtäkkiä,
että minun tapani elää on hyvä ja oikea. En
tarvitse ketään selittämään minulle mitään
... se selviää minulle joka päivä uudelleen.
Haluan kasvaa ihmisenä ja haluan kasvattaa itsessäni olevan
hyvän paremmaksi eikä minua tee autuaaksi mikään
erikoinen uskonto."
Kirjassa
on 206 sivua ja luin sen hieman reilussa päivässä.
Mеждународный
женский день!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti