César Vallejo: Musta kivi valkoisen päällä

Runoilija, laulujen sanoittaja, tunnettu ja tunnustettu suomentaja Matti Rossi koosti ja suomensi vuonna 1975 julkaistun valikoiman runoja ja proosatekstejä, jotka kirjoitti perulainen runoilija César Vallejo (1892 – 1938).

Kirjastossa tämä kirja on sijoitettu runojen joukkoon. Kirjan koostumus antaisi tosin aihetta myös paikalle proosaosastolla. Alaotsikkona onkin César Vallejon runoutta ja proosaa. Itse asiassa sivumääräisesti proosan osuus kirjassa on vallitseva. Kirjan sivumäärästä, 191 sivua, runot käsittävät alle 80 sivua. Suurimman sivumäärän ovatkin kaapanneet Vallejon kirjoitukset, joissa hän pohtii taidetta ja kuvailee matkojaan Neuvostoliittoon.

”Musta kivi valkoisen päällä” alkaa Matti Rossin kirjoituksella César Vallejon elämästä runoilijana ja hänen runoudestaan. Rossin suhdetta Vallejon kirjalliseen ajatteluun voinee kuvata herkäksi ja syvälle luotaavaksi. Ja niinkuin Rossi huomauttaa Vallejon teksteihin sisältyvän ristiriitaisuuksia, voi myös jälkiviisasteleva lukija olla pari kertaa eri mieltä Rossin Vallejo-tulkinnoista. Leimaa-antavia käsitteitä Rossin luotaukselle ovat dialektinen materialismi, tieteellinen sosialismi, kulttuuriradikalismi ja vallankumous. Olisin mielelläni lukenut hänen kuvauksestaan myös sellaisia käsitteitä kuin koti-ikävä, yksinäisyys tai yltiöpäinen halu nousta runotaivaan tähdeksi. Ja ehkäpä ne sieltä löytyivätkin, vaikkeivät juuri näillä, minun valitsemillani sanoilla. Joka tapauksessa Rossin teksti on erittäin antoisa ja minun olisi varmaan turha yrittää tulkita Vallejoa ilman noin selventävää esipuhetta. Runojen suhteen tosin ei taida minulle esipuhekaan kaikkea selittää.

César Vallejo julkaisi elämänsä aikana kolme runokokoelmaa, neljäs julkaistiin postuumisti. Esikoisesta, kokoelmasta nimeltä Mustat sanansaattajat poimitut runot kuten Kaukaiset askelet ja Mustat airueet tuntuvat ihan hienoilta. Vallejon maineen luonut kokoelma Trilce, ilmestyi vuonna 1922. Vuonna 1923 Vallejo muutti Pariisiin, paikkaan, joka lienee ollut 1900-luvun eurooppalaisen ja eurooppalaisvaikutteisen taiteen keskus. Vallejo ei enää palannut kotimaahansa Peruun. Sen sijaan hän perehtyi ilmeisen perusteellisesti aikansa taidevirtauksiin, joita hänen kirjoituksensa käsittelevät. Taidetta käsittelevästä kirjoituksesta näyte, jonka kanssa olen hyvin pitkälti samoilla linjoilla:

Uusiin sanoihin tai metaforiin perustuvalle uudelle runoudelle on ominaista pedanttinen uutuuksien etsintä, ja siitä sen sekavuus ja ylenpalttinen liioittelevuus. Uuteen tajuntaan perustuva uusi runous sen sijaan on yksinkertaista ja inhimillistä; ensi näkemältä sitä voisi pitää vanhanaikaisena runoutena, eikä sen kohdalla kysytä onko se uudenaikaista vai ei.

 

(”Uudesta runoudesta”, Pariisi, heinäkuussa 1926)

Nämä taidetta käsittelevät tekstit ovat minusta Rossin esipuheen ohella kirjan parasta antia.

Vuosina 1928, 1929 ja 1931 Vallejo vieraili Neuvostoliitossa ja ajautui tieteellisen sosialismin lumoihin. Hänen objektiivinen kuvauksensa neuvostokansasta alkoi sattua lukiessa päähäni kuin 1970-luvun radio-ohjelmasarja Naapurineljännes. Myös Thomas Moren Utopia tuli mieleeni ja aikamoinen liuta muitakin teoksia, joita en käy tässä luettelemaan. Tästä huolimatta kuvauksilla on oma kulttuurihistoriallinen arvonsa. Pidän erittäin mielenkiintoisena kohtaa, jossa käsitellään jossain määrin yhteen niputettuina Neuvostoliiton kerjäläisongelmaa ja neuvostovaltion ja kirkon välistä suhdetta sekä opillisesti että runoilijan omin silmin nähtynä.

Kolmas runokokoelma Espanja, ota pois minulta tämä malja, sisältää tunnelmia Espanjan sisällissodasta, jota Vallejo seurasi tasavaltalaisten puolelta, kuinkas muuten. Tästä osastosta löysin runoja, jotka aukenivat minulle helpoiten ja joitten inhimillisyys sai minut pitämään niitä kuvauksena jostakin todella tapahtuneesta eikä vain yksinäisyyden ja runonsepittämisen halun loihtimina säenippuina. Näytteeksi katkelma runosta Teruelin taistelutalvi:

Sinä haistat sodan, toveri, et voi erehtyä

kun poljet vahingossa

omaa kättäsi ruumiiden joukossa;

sinä näet sen, tartut kiveksiisi, muutut

palavanpunaiseksi,

sinä kuulet sodan omasta suustasi, sotamiehen suusta.

Viimeinen, postuumisti ilmestynyt runokokoelma Inhimillisiä runoja sisältää kosolti sellaista runoutta, jonka ovet ei aukene mulle. Jotain ehkä jostain ymmärsin, mutta erityisempää nautintoa en niistä saanut. Onkohan minuun mennyt tikku?

Kirjassa on 191 sivua ja sen lukaisemiseen meni minulta noin viikko. Joitakin runoja tuijotin aamuhämärässä linja-autossa aika pitkään.