J.W. von Goethe: Taru Käärmeestä ja Liljasta

Saksan kirjallisuuden suuri Goethe (1749 – 1832) kirjoitti kertomuksen nimeltä Das Märchen. Tässä puheenaolevan kirjan suomentajan mukaan kertomus ilmestyi vuonna 1795 osana kertomuskokoelmaa nimeltä Unterhaltungen deutscher Ausgewanderten. Kertomuksen suomensi Aila Meriluoto ja suomennos ilmestyi omana kirjasenaan vuonna 1982. Kirjan lopussa kääntäjä Meriluoto kertoo erityisesti Rudolf Steinerin esittämästä tulkinnasta tähän satumaisen vertauskuvalliselta tuntuvaan kertomukseen.

Koska kertomus on kirjaksi varsin lyhyt – 74 isolla kirjasimella painettua sivua ja siitäkin muutama sivu Meriluodon jälkisanoja – olisi hupsua käydä tarkemmin selostamaan kertomuksen juonta. Vielä hupsummaksi juonen selostamisen tekisi se, etten kovin tarkkaan siitä saa selkoa. Goethen kertomuksesta on vaikea nimetä varsinaista päähahmoa. Suomenkielisessä nimessä mainitut Käärme ja Lilja ovat kieltämättä molemmat merkittävässä osassa, mutta niin ovat monet muutkin kertomuksen hahmot kuten lyhtymies ja hänen eukkonsa, virvatulet ja prinssi. Lautturi, jätti ja vuoren sisällä olevat kuninkaat taitavat sentään jäädä sivuosiin. Niinpä minun huomioni kiinnittyykin maisemaan, tapahtumien ympäristöön ja sen mahdolliseen merkityksellisyyteen.

Kertomus alkaa keskiyöllä, suuren, tulvivan virran varrella. Virran lautturi joutuu yötöihin kuljettamaan matkalaisia virran yli. Öisestä, tulvivasta virrasta tuli mieleeni Nuoren Wertherin kärsimykset, jossa Goethe kuvaa Wertherin pettymystä elämään käynnillä öisen, tulvivan virran rannalla. Lautturista tietenkin tulee mieleen Manalan lautturi, joka kuljettaa sieluja elämästä kuoleman maahan. Varsinkin kun vastarannan puolella asuu tässä kertomuksessa jätti, jonka varjo ulottuu päivisin joen yli. Siitä taas tulee mieleen, että Raamatussakin taidetaan nimittää maanpäällistä elämää ”kuoleman varjon maaksi”.

Toisaalta vaikuttaa myös siltä, ettei tarinassa ole kyse mistään elämän ja kuoleman välisestä kamppailusta tai vastakkainasettelusta. Joen vastarannalta näet Käärme löytää vuoren sisältä oudon luolan, jossa majailee neljä jalometallista kuningasta. Näille kuninkaille – tai niitten edustamille ominaisuuksille – kertomuksen loppuselvittelyissä annetaan sitten nimetkin. Nimet eivät oikeastaan erityisemmin sovellu siihen tulkintaan, jonka kertomuksesta olen näperrellyt, mutta häliäkös vällä! Tuskinpa kertomusta ihan täydellisesti voi selittääkään.

Käärmeen tulkitsen itse raamatulliseksi vertauskuvaksi. Käärmehän johdatti Adamin ja Eevan Hyvän ja Pahan tiedon lähteille ja siitä arvelen tässäkin kertomuksessa olevan kyse. Vaikka tarinan voi mielestäni tulkita vaikkapa ennustukseksi seksuaalisen vapautumisen suhteen, olisin itse taipuvaisempi lukemaan sen ennustuksena tieteen tulevasta voittokulusta. Käärme nauttii kultarahoista, sen tulkitsen viittauksena alkemiaan, tieteen alkulähteille. Käärme myös uhrautuu yhteisen hyvän vuoksi, ei suinkaan turhaan, sillä siitä muodostuu säihkyvä ja kimaltava virran temppeli – ihmisen kyky valjastaa käyttöönsä luonnonvoimat.

Mitä tulee Meriluodon esittelemään Steinerin tulkintaan, näkisin sen toimivan aika hyvin varsinkin mikäli kertomuksen käsittää kuvaavan yhden henkilön sisäistä maailmaa, ehkä ennen kaikkea taiteilijan tai muun vastaavan suuren ajattelijan (ei siis minkään ketjukolaajan!).

No joo, koska kirja on tosiaan noinkin lyhyt, 74 sivua, luin sen muutamassa tunnissa. Tätä sepustusta kirjoitin noin tunnin.