Leo Tolstoi: Hadži Murat

Leo Tolstoin (1828 – 1910) viimeisenä ilmestynyt romaani julkaistiin vasta hänen kuoltuaan. Jo vuonna 1904 Tolstoi oli saanut valmiiksi lyhyen, 1850-luvun Tšetšeniaan ja Dagestaniin sjoittuvan romaaninsa, mutta se julkaistiin vasta vuonna 1912. Teos on suomennettu neljästi. Lukemani Eero Balkin suomennos on vuodelta 2001. Kertomus tšetšeenipäällikkö Hadži Muratin kamppailusta kansansa ja oman perheensä puolesta on sodan ja imperialismin vastainen tarina legendaarisesta sotasankarista ja siitä maailmojen kohtaamisesta, jota myös Tolstoi nuorena upseerina Kaukasiassa oli saanut todistaa.

Tolstoin tarinan taiturimaisuus piilee siinä henkilöhahmojen galleriassa, jonka hän vähäisellä, mutta merkityksellisellä kuvailulla saa luotua. Venäjän sotatoimia Tšetšeniassa ei kuvata yksipuolisesti. Kirjassa kuvaillaan venäläistä sotaväkeä sotaministeristä ja kenraaleista aina sotamiehiin asti. Hahmon saavat myös avaari- ja tšetšeenikylien asukkaat, joita erottaa venäläisistä miehittäjistä varsinkin uskonto. Mahdottoman asetelman keskeinen henkilö on Hadži Murat. Hänellä olisi kenties mahdollisuudet ratkaista jännittynyt tilanne, mutta miten mahdoton voidaan ratkaista? Hadži Muratin oma asema muodostuu koko Tšetšenian vertauskuvaksi. Hän on ikonimainen hahmo, jota kaikki pelkäävät ja kunnioittavat. Muratin kohtalo on kuitenkin seurata rauhan oloja vain ohikulkijan osassa.

Tekstinäytteenä katkelma tšetšenialaisen kansanlaulun sanoista:

Kuuma olet, kuula, ja tuot kuoleman, mutta etkö ollutkin uskollinen palvelijani? Musta multa, sinä peität minut, mutta enkö polkenutkin sinua ratsullani? Kylmä olet, kuolema, mutta minä olin sinun herrasi. Ruumiini ottaa maa, sieluni ottaa taivas.

Koska kärsivällisyyteni ei riittäisi Tolstoin pitkien romaanien lukemiseen (ovat tosin tulleet tv:stä tutuiksi), tämä noin 160 sivuinen teos sopii minulle erinomaisesti. Sitä paitsi tapahtumat ovat enemmän tätä päivää kuin Napoleonin sodat. Venäjän armeijan harjoittama metsien hakkuu ja kylien hävittäminen riittävät vakuuttamaan minut siitä, että ”totaalista sotaa” on valitettavasti harrastettu jo ennen ilmataistelun keksimistä. Kirjan ainoa kehnompi vaihe oli puolen välin paikkeilla kirjailijan esittäessä tsaari Nikolaista kovin yksipuolisesti väritetyn omahyväisen itsevaltiaan kuvan. Paljon vähempikin olisi riittänyt. Toisaalta tsaarin määräämien kammottavien rankaisutoimien laajentaminen Puolan ja Ukrainan suunnalle antaa tietysti romaanin sanomalle oman lisäsävynsä.

Kirjan lopusta löytyvät Kari Hukkilan ja Jaakko Hämeen-Anttilan mielipiteet romaanista. Hukkila korostaa teoksen kuvausta venäläisen (lue: länsimaisen) kokemasta vieraudesta, outoudesta suhteessa tuttuun ja turvalliseen. Hämeen-Anttila kirjoittaa samasta asiasta islamilaisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

Kirjassa käytetään jonkin verran turkin, arabian, kumykin ym. kielisiä sanoja, joten loppuun on lisätty pieni sanasto lukemisen ymmärtämistä helpottamaan. Kirjassa on 184 sivua ja luin sitä ehkä viitisen päivää.