Taiteen politikointi ja paikallinen taide

Mitä tarkoitetaan politikoinnilla? Minusta politikointi kuulostaa toiminnalta, jossa edistetään omia näkemyksiä luomalla niitten toteutumiselle väylää toisten ihmisten ajattelussa. Politikointi vaikuttaa minusta keinolta edetä kohti omia päämääriä, näen sen ympäröivän ajatusilmaston manipuloimisena tietyn oman katsantokannan suuntaiseksi. Siinä missä politiikalla on totuttu tarkoittamaan yhteisten asioitten hoitamista, voisi politikointi tarkoittaa ympäristön ajattelun valmistelua sen suuntaiseksi, että ne omat ajatukset menevät sujuvammin läpi milloin ne tulevat käsittelyyn. Tarkemmin ajatellen taidan tarkoittaa politikoinnilla suunnilleen sitä mitä muut nimittävät lobbaukseksi tai vanhakantaisemmin propagoimiseksi?

Mitä sitten voisi olla politikointi taiteessa? Politikointi voi sisältyä taiteennauttijan välittämään näkemykseen taideteoksesta. Taideteos voi vaikkapa olla muuten ihan kiva, mutta sen välittämä kuva todellisuudesta ei kenties vastaa niitä näkemyksiä, joita taiteennauttijalla on, joten hän saattaa nimittää taideteosta epärealistiseksi, ylimakeaksi tai repivän kriittiseksi. Näillä ilmaisuilla taiteennauttija paitsi kertoo itsestään myös haluaa ehkä tiedostamattomastikin vaikuttaa mahdolliseen kuulijaansa. Kehuessaan yhtä teosta ja kritisoidessaan toista taiteennauttija samalla ohjailee kuulijoittensa näkemyksiä. Mikäli taiteennauttijalla on käytössään välineet puhutella monia kuulijoita, hänen sanansa saattavat muokata ympäristön tulkintaa taideteoksen osalta ja taiteen suhteen ylipäätään.

Mikäli taideteokseen itseensä sisältyy politikointia, lienee sen politikoinnin tarkoitus mennä läpi taiteilijan haluamalla tavalla. Aina ei näin tietenkään käy, taide on jossain määrin arvaamaton keino vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin. Taideteoksen huumori voi houkutella taiteennauttijan harhapoluille, joilta taideteoksen sanomaa ei enää ole helppo havaita. Taideteos väljähtyy tällöin kaskukeitokseksi, jossa voisi olla enemmän sattumia. Arvelen kuitenkin että yleensä taiteen tarkoitus on vaikuttaa taiteennauttijaan. Taide politikoi. Mikäli se ei tee sitä lainkaan, se lienee viihdettä, joka yleensä sekin sisältää tekijänsä näkemyksiä elämästä. Taiteen tehtävänä lienee kuvata todellisuudesta jotakin tiettyä seikkaa, aiheuttaa muutos taiteennauttijan näkemyksissä. Koko elämää sellaisenaan taideteos ei kuvaa, siinä ei olisi mitään mieltä. Taideteos on taiteilijan valitsema kappale elämästä, jotakin jota taiteilija haluaa kuvata ja josta hän haluaa sanoa mielipiteensä. Sekin, ettei taiteilijan mielipide asiasta erotu, on tosiasiassa kannanotto. Vaikean asian edessä on viisasta tyytyä vain kuvaamaan se asia, eikä esittää siitä mitään ihmeempiä taidepolitikoivia mielipiteitä.

Jos taideteoksen tehtävänä on siis saada aikaan muutos taiteennauttijan ajattelussa, miten taide tässä tehtävässä onnistuu? En ole harrastanut kovin kummoisesti kuvataiteita, mutta ne ovat kumminkin helppo tapa saada selkoa jonkin kansan omasta taiteesta. Ei ole tarpeen osata vierasta kieltä, ei edes tunnistaa kirjainmerkkejä. Muutamat harvat vierailuni valtiollisissa taidemuseoissa ovat antaneet minulle aiheen kysyä, miten on mahdollista, että yhden museon nähtyään, tuntuu kuin olisi nähnyt kaikki? Taideteosten tyyli ja tekniikka poikkeavat toisistaan niin vähän, että uusi kansallinen taidemuseo tuo minun silmieni eteen vain lisää samankaltaista nähtävää. Kuvataiteitten kultakaudeksi nimitän tässä 1800- ja 1900-lukujen vaihdetta. Tuolloin kaikki taiteilijat hankkiutuivat Pariisiin ja sen kyllä huomaa. Kun tämä nyt on kirjablogi, niin minun on todettava, että lukemani kirjallisuuden suhteen tilanne vaikuttaa ihan samalta. Maailmankirjallisuus sisältää valtavat määrät tekstiä, jonka paikallinen omaperäisyys on sangen vähäistä tai olematonta. Nykyaikaisen kerronnan muotimedian, elokuvan, keskus on sijainnut jo vuosikymmeniä Hollywoodissa. Siellä tuotetut elokuvat toistavat samaa tyyli- ja keinovalikoimaa niin että korvista tursuu. Tämä on täysin ymmärrettävää, sillä Hollywood on tuottanut jo pitkään enemmän hyviä elokuvia kuin muu maailma yhteensä. Hyvää kannattaa matkia. Vai kannattaako?

Kun luolaihminen sai ensimmäisen kerran päähänsä painaa kämmenkuvionsa luolan seinään, luolaihminen yksin tietää, mitä hän sillä halusi sanoa. Minusta kiinnostavaa on kysyä, mitä halusi se luolaihminen, joka teki sen saman perässä. Halusiko hän osoittaa pystyvänsä samaan? Halusiko hän jättää luolan seinään nimenomaan oman kämmenenjälkensä? Halusiko hän näyttää, että hänen sormensapa ovatkin pitemmät? Tai ehkä tämä luolataiteen tyylikeinon omakseen valinnut ihminen halusi sosiaalisuuttaan osoittaa, että tämä oli kiva tapa jättää jälki käynnistään, ehkä hän omalla kämmenenjäljellään ”peukutti” edellisen luolataiteilijan työtä? Ehkä hän politikoi, ilmaisi, että tämä on hyvää luolataidetta, täst' mie pien. On aika vaikea nähdä mitä erityistä lisäarvoa uusi kämmenenjälki luolan seinässä toi edeltävään kämmenenjälkeen. Ehkä sen toisen kämmenenjäljen jätti kansallisten taidemuseoitten perustajien esivanhempi? Toisaalta niitä kämmenenjälkiä saattoi itse kukin luolassa kävijä katsella ja aikansa katseltuaan saattoivat luolataiteennauttijoitten mielet kypsyä uusille virtauksille, joita edustivat kenties tikku-ukko ja tyylitelty hirvi? Sellaisessa kuvassa politikoinnin meininki tuntuukin jo aika väkevänä.

Ihminen on mallioppija. Kaikki sanamme on joku muu keksinyt. Ellen nyt noudattaisi tätä tekstiä hakatessani tiettyjä kirjoitussääntöjä, ei tästä luultavasti saisi selvää sitäkään vähää kuin mitä nyt kenties saa. Kirjoittaminen on yhdenmukaisen esitystavan hyödyntämistä jonkin oman ajatusmallin politikoimiseksi. Yksinkertaistettu esimerkki tästä on vaimoni aamulla ennen työhön lähtöä kirjoittama teksti, jonka löysin mikroaaltouunin vierestä pieneltä paperilapulta. Teksti kuuluu näin: suolaa.

Tekstin tarkoitus on valmistaa tietä sille, että seuraava kaupassakävijä ostaisi suolaa. Tiedän sen, koska teksti on kirjoitettu lappuselle, jollaista yleensä käytämme ostoslistana. Tiedän, että kirjoittaja on vaimoni, sillä tunnistan hänen käsialansa. Sitä paitsi huomasin perjantaina pitsaa laitellessani, että suola on vähissä, joten teksti on ajan hermolla. Vaimoni laatima teksti ei etene hollywoodylaisen kaavan mukaisesti, eikä sitä luultavasti löydy kansallisista taidemuseoista. Vaimoni teksti ei ole taidekoulutuksen tuotetta, se on paikallisen omakotitaloihmisen elämäntilanteen kuvaus, hänen lähes pakonomainen viestinsä lähimmälle yleisölleen – ei koko maailmalle. Jos viestiä tarkastelee taideteoksena, se on paikallista, hetken taidetta, joka välittää arjesta sirpalemaisen kuvan, se sisältää selkeän tavoitteen ilman suoraa kehotusta toimintaan.

Merkillepantavaa tämänkertaisen politikointini näkökulmasta on, että vaimoni viesti on suunnattu paikalliselle yleisölle, sen ei ole tarkoitus toimia yleispätevänä puheenvuorona. Veikkaan, että tällaista taide on ollut alunperin. Kun luolaihminen on lyönyt kämmenjälkensä luolan seinään, hän ei ole ajatellut finlandia-palkintoja tai oscareita, ei myyntilukuja eikä haastattelupyyntöjä. Hän on toiminut oman heimonsa parissa, oman heimonsa suuntaan.

Viime aikoina olen ajatellut omaa merkitystäni taiteennauttijana. Mitäpä mahtaa merkitä satakunta vuotta sitten kuolleelle kirjailijalle, että luen hänen tekstinsä? Ei tietenkään mitään. Mitä merkitsee tämän hetken suosikkikirjoittajalle, että minä luen hänen tekstinsä ja vielä kommentoin sitä julkisesti? Ellen sorru kommentoinnissani pahoihin ylilyönteihin, sen merkitys on hänelle yhtä tyhjän kanssa. Mutta se, että käyn katsomassa paikallisen teatterin tuotantoja, jotka ovatkin katselemisen arvoisia, sillä on teatterille jonkinlainen merkitys ihan lipputulojen muodossa. Samalla ostan kumminkin yhden kuopioviinin ja bebeleivoksen. Olen mukana oman heimoni politikoinnissa. Valitessani mihin näytökseen menen, politikoin itse ja vastaavasti valitessaan näytelmän ja painottaessaan sen tiettyjä osia, politikoi teatteri minun suuntaani. Pohjoissavolaisessa kotiluolassa voimme painaa kämmenenjälkemme toistemme harteille ja olla sosiaalisia. Minun mielestäni voi hyvinkin kysyä, kannattaako taiteentekijöitten mennä joukolla hollywoodiin ja lyödä viisaat päänsä yhteen? Vai voiko paikallisesti toimimalla löytää omia, uudenlaisia ratkaisuja, tyylejä ja keinoja kuvata elämää ja sen sosiaalisia suhteita raikkaammin ja koskettavammin kuin globaalisti toimiviksi havaituilla konsteilla?

Mutta nyt tästä on tullut pitkä kirjoitus. Säälittää se lukija, joka yrittää siitä jotain selkoa ottaa. Taidanpa päättää politikointini tähän ja toivotan itselleni mukavia alueellisia taide-elämyksiä! Miksei muillekin!