Kylän koirat & Runojen kissa

Luetut teokset:

Veikko Huovinen: Kylän koirat

julkaistu vuonna 1962

142 sivua

Runojen kissa

runoantologia, jonka on toimittanut Satu Marttila

julkaistu vuonna 1991

164 sivua

Veikko Huovinen tarkkaili Sotkamon koiria kameran kanssa ja kirjoitti näkemästään kirjan.

Huovisen valokuvat ovat mustavalkoisia, mutta tekisi mieli sanoa, että ne tuovat kirjaan väriä. Koiraharrastajana Huovisella on ollut aiheesta selkeitä näkemyksiä, joita hän on kirjassaan päässyt esittelemään. Paikoin tarinointi on reipashenkisen yliampuvaa kuten lukija Huoviselta odottaakin. Toisaalta kirjailija pysyttelee pääosin dokumentäärisessä kerronnassa, mikä aika tavalla rajoittaa hänen luovaa vapauttaan.

Kirja on jaettu aiheen mukaan nimettyihin lukuihin ja luvussa Uskollisuudesta, julkisten paikkojen koirista ja sen sellaisesta Huovinen kirjoittaa siitä, miten monet sortuvat liioitteluun kuvaillessaan koiran uskollisuutta. Tällaiset ihmiset tekevät koirasta sankarin, jonka uskollisuus muuttuu älyttömyydeksi:

Tällaisesta koirasta aivan uhoaa uskollisuutta, se säteilee sitä kuin radioaktiivinen laskeutuma. Eikö tuo vanhoja sukkanauhoja tai puoleksi poltettua tupakka-askiakin vahtisi uskollisena kuolemaansa saakka, jos tilanne niin vaatisi.

Minä puolestani haluan tässä kirjassa nähdä koiran aivan tavallisena koirana uskollisena omalle koiruudelleen.

Nähdäkseni juuri kuvailemallaan tavalla Huovinen kirjassaan koirien elämästä kertoilee. Hän käytää monipuolista sanastoa ja väkevänmakuista kieltä, mutta pitää kaiken aikaa jalat maassa. Tämä on valitettavasti kirjan kompastuskivi. Huovisen kirja ei nouse lentoon, se kertoo ankeasta koiranelämästä kylänraitilla. Pakkanen ja äykkäpäiset ihmiset rasittavat koiria, jotka saavat tyytyä iloitsemaan ihmisten tunkiolle viskaamista jätteistä, vaikka suurin osa koiranomistajista pitääkin huolta koirastaan. Kirja jää hauskaksi puheenvuoroksi, joka saa käyttövoimansa rennolla kielenkäytöllä höystetystä dokumentinomaisesta kuvauksesta, mutta mitään erityisempää naurunremakkaa se ei ilmoille nosta. Itse asiassa tekee mieli lainata Huovista vielä ihan kirjan alusta:

Kun syksyllä päästää koiran irti, ottaa se hitonmoiset laukat ja häipyy takajalat edessä ja etujalat takana ja päinvastoin etäisyyksiin.

Juuri tältä minusta koirien elämä ihmisten seurassa tuntuu. En käsitä miksi ne lainkaan palaavat takaisin.

Runojen kissa on Satu Marttilan toimittama runoantologia, jossa on kuvituksena Tuulikki Pietilän tussilaveerauksia. Suurin osa runoista on suomalaisten runoniekkojen käsialaa, mutta mukana ovat mm. Pablo Neruda ja faabelistat venäläinen I.A. Krylov sekä ranskalainen La Fontaine. Mainitut herrat yltävätkin runoillaan antologian hienoimpiin suorituksiin. Suomalaisten parhaita runoja kirjassa ovat mielestäni Reino Helismaan ”Reissumies ja kissa”, jotkut Immi Hellénin runot sekä eräät kansanrunot. Myös Risto Rasan runoissa on aina oma kiehtova tunnelmansa. Jossain vaiheessa aloin ihmetellä, miten viehätyin selvästi eniten miesten kirjoittamista runoista, vaikka naisten osuus kirjoittajista on ainakin yhtä suuri. Olisivatko kissat sittenkin jotenkin miehisempiä eläimiä, vaikka niihin yleensä liitetään naisellisia ominaisuuksia? Se ei tuntunut erityisen todennäköiseltä. Sitten ajattelin, että ehkä naiset, kuvatessaan naisellista kissaa, siirtävät kissaan liiaksi sekä omia että vastenmielisten naistuttaviensa ominaisuuksia ja siten kuva runon kissasta muodostuu epämääräiseksi? Kun taas runoilevat miehet, jotka näkevät kissassa notkean, kauniin ja naisellisen viettelevän hahmon, voivat kuvata kissan melko selkeäpiirteisenä olentona, joka loikoilee päivät lämpimässä ja ylivertaisen nopeana petona nauttii halutessaan hiiriaterian kuin lasillisen vettä.

Edelläkerrottu on sinänsä jo aikamoinen syvyyspsykologinen löydös(?) kissa-antologian mies/nais -rakenteesta. Sitäkin mieluisampana yllätyksenä koin sen, että kaikkein miellyttävimmäksi runoksi kirjassa osoittautui Unto Kupiaisen runo ”Kissanviikset”. Se yhdistää muodon kauneuden, raukean filosofisen tunnelatauksen ja vääjäämättömän kuoleman läsnäolon. Liitän tähän lopuksi runon kolmannen eli viimeisen säkeistön:

Päivä painuu. Olemassaolon

lepotauko ehtii. Hämärtää.

Kera ihmisten taas päivä meni.

Vasta nyt ma olen itsekseni.

Hiljaisuuteen kaivan hiirenkolon.

Mietin siinä, mitä miettinenkin.

Kolon suulla – hyvin tiedän senkin –

kissanviikset hiljaa väräjää.

Oikeastaan tässä edellä tuli jo niin paljon asiaa, että kykenen yhteenvedossa vain vesittämään kaikki luomani otolliset viritykset. Voisin tietysti tässä todeta jotain niin itsestäänselvää, että koira esitetään kirjallisuudessa usein uskollisena hölmäkkeenä ja kissa sulavaliikkeisenä saalistajana. Ketäpä se nyt yllättää? Ei minulla tuohon edellä esittämääni ole oikeastaan mitään lisättävää. Ai niin, no, ehkä sentään sen verran, että minun oli alunperin tarkoitus lukea nämä kirjat, mutta sitten karsin ne pois kun tajusin, että luettavaa kertyi liikaa, mutta sitten eivät oikein maistuneetkaan ne kirjat, jotka olin valinnut luettavakseni ja sitten ajattelin, että perhana, minäpä luenkin nämä kirjat, kun ovat varsin lyhyitä ja katsoo sitten viitsiikö niitä muita enää lukeakaan. Tosin joitakuita olen jo vähän aloitellut.