Afroditen pojat lähtee liikkeelle
niistä maisemista, joissa Lawrence Durrell aikoinaan Kyproksella
asusteli, Bellapaisin luostarilta ja idyllisestä kylästä luostarin
ympärillä. Lyhyen, nykypäiviin sijoittuvan johdannon jälkeen
tapahtumat siirtyvät kuitenkin sinne, mistä kaikki alkoi:
Niinisalon koulutuskeskuksesta nuori YK-kapteeni Perttu Pellavasvaara
lähtee uuden suomalaisryhmän kanssa Kyprokselle joulukuussa 1967.
Pete toimii suomalaisen pataljoonan parissa, mutta hänen varsinainen
tehtävänsä sijoittuu kansainväliseen esikuntaan, jossa hän
toimii lehdistö- ja tiedotusupseerina, virkakielenä englanti.
Romaanin henkilöt ovat pääosin esikunnan väkeä, upseereita,
sihteereitä ja paikallisia avustavia toimihenkilöitä.
Heikkisen romaani on kuvaus siitä
hypystä tuntemattomaan, joka nuorta suomalaismiestä kohtaa
YK-tehtävissä. Mikään agenttiseikkailu tai vauhdikas
ajanvieteromaani ei ole kyseessä, pikemminkin kirjassa muistellaan
sattuneita ja tapahtuneita fiktion keinoin, mutta kovin
todentuntuisesti. Romaanimuoto sallii käsitellä kipeitä ja
arkaluontoisia aiheita muistelmateosta vapaammin. Heikkinen välttää
ylilyönnit, tapahtumat noudattelevat samoja jotoksia kuin elämäkin,
enempiä hötkyilemättä.
Heikkinen käy romaanissaan läpi
Kyproksen lähihistoriaa ja sitä miten poliittinen tilanne kuvattuna
ajanjaksona kehittyi niin saarella kuin maailmalla maailmalla
muutoinkin. Kyproksen itsenäistyttyä vuonna 1960 ja englantilaisten
sotilaitten poistuttua, alkoivat saarella kreikkalaisen ja
turkkilaisen väestönosan välit kiristyä siinä määrin, että
lopulta paikalle oli kutsuttava YK:n joukkoja turvaamaan rauhantilaa.
Kreikkalaisten toivoma enosis, liittyminen Kreikkaan, sai vastaansa
turkkilaisten toivoman taksimin, Kyproksen jakamisen kreikkalaiseen
ja turkkilaiseen osaan. Vuonna 1963 osapuolet erotettiin
demarkaatiolinjalla, ns. vihreä linja sai kuulemma nimensä
vihreästä tussikynästä, jolla englantilainen upseeri oli linjan
karttaan piirtänyt. Heikkisen romaanin mukaan jo vuonna 1968 on
saarella arveltu, että jako tulee jonain päivänä pysyväksi ja
että kreikkalaisten on muutettava turkkilaisten alueelta ja
turkkilaisten kreikkalaisten alueelta.
Suomalaisille rauhanturvaajille
YK-pesti on ollut tuottoisa. Muutaman kerran kirjassa laskeskellaan,
että reissun tuloilla maisterismies pääsee opintolainoistaan. YK
maksoi palkan koti-Suomeen, Kyprokselle miehet saivat vain
päivärahat, jotka riittivät saarella elelyyn. Nykykäytännöstä
en tiedä. Nikosian ravintolayrittäjät lienevät myös päässeet
päivärahoihin käsiksi myyntituottojen kautta.
Kirjassa on 224 sivua ja sen lueskeluun
kului minulta muutama päivä. Tämän kirjan myötä olen käsitellyt
Kypros-kirjallisuuden tällä erää. Neljä kirjaa aiheesta on ihan
hieno homma. Vaikutuksesta mainittakoon, että jouluksi ostan
Commander-viiniä, jota Katkerissa sitruunoissakin muutaman kerran
nautittiin.
Juttusi herätti muiston mustakaapuisesta ja -hattuisesta miehestä Kypros-uutisissa. Arkkipiispa Makarios?
VastaaPoistaOn se kumma, kuinka työlästä ihmisten on suvaita toisiaan. Suomessa meillä on omat ruostinkielisemme. Kouluaikoina Turussa emme kävelleet edes samalla puolen katua, kun Åbo svenska samskola oli ihan Suomalaisen yhteiskoulun vieressä. Sama kielihulluus jatkuu yhä. Nyt on sopassa vielä venäläisiä, somaleja ja ties keitä muita.
Hohoi - missä on rauha ja hyvä tahto ihmisten kesken!
Makarioshan hän! Muistan minäkin hänet mm. ETYKin uutiskuvista.
PoistaLuulenpa että Kyproksen ongelma on ollut se, ettei saari ole oikein koskaan ollut kokonaan itsenäinen. Kun Englanti vetäytyi saarelta vuonna 1960, paikalle jäi paljon ratkaisemattomia ongelmia ja valtatyhjiö. Epäyhtenäinen Kypros jäi Kreikan ja Turkin tavoiteltavaksi, eivätkä siinä lopulta YK-joukot pystyneet maata yhtenäisenä pitämään.
Vastaavan asetelman jälkiä löytyy myös Lähi-Idästä. Miten esimerkiksi Irak luotiinkaan? Murheellistä on ollut katsastaa Israelinkin syntykuvioita.
VastaaPoistaJa oikein kun asettuu miettimään, niin Suomen itsenäistyttyä valtatyhjiön synnyttyä syttyi sisällissota. Ellei sotaa olisi syttynyt, olisi luultavasti eletty pitkään jatkuvassa epävarmuuden tilassa oikean ja vasemman laidan nahistellessa keskenään. Kukapa tietää? Täydellisestä alamaisuudesta täydelliseen demokratiaan lienee aika vaikeata hypätä. Tämän aamun uutiset kertovat samaa Etelä-Sudanista. Onneksi Etelä-Afrikalla oli sentään Nelson Mandelan kaltainen poikkeusyksilö, joka luotsasi maansa välttämään karkeimmat ylilyönnit.
Poista