Amerikkalaissyntyinen, Englannissa
asunut T.S. Eliot (1888 – 1965) kirjoitti vuonna 1935 näytelmän
nimeltä Murder in the Cathedral. Sen suomensi Pertti Nieminen.
Suomennos ilmestyi vuonna 1985 nimellä Murha katedraalissa.
Kirjan takakannessa puhutaan Eliotin
runoudesta ja kerrotaan hänen omalta osaltaan tuoneen modernismia
Englantiin. En tiedä pitäisikö tätä näytelmää lukea
runollisena näytelmänä, teksti kieltämättä on aika maalailevaa,
mutta mitään erityisempää runomittaa en havaitse - loppusoinnuista
puhumattakaan. Oikeastaan aika helppolukuista tekstiä, sain
näytelmän luettua muutamassa tunnissa vaikka flunssa on heikentänyt
oloani.
Näytelmän tapahtuma-aika on vuoden
1170 joulukuu. Juoni on oikeastaan aika simppeli. Canterburyn
arkkipiispa Tuomas Becket on päättänyt palata Englantiin
piileksittyään mannermaalla paavin suojissa seitsemän vuotta. Hän
on toiminut aikaisemmin kuningas Henrikin kanslerina. Kun kuningas on
sitten nimittänyt Becketin arkkipiispaksi hän on alkanut kuninkaan
sijasta pitää korkeimpana valtiaana Jumalaa. Arkkipiispan mielestä
kyse on hänen uskostaan, kuninkaalla on asiasta toinen näkemys, hän
pitää arkkipiispaa kapinallisena, joka on saatava joko ruotuun tai
pois päiviltä. Asia tehdään lukijalle/näytelmän katsojalle
selväksi heti alkuvaiheessa. Koko teosta vannehtii pahaenteinen
väkivaltaisen kuoleman odotus.
Minä
tunsin kuolemantuojien hajun, aistit elpyvät
oudoista
enteistä; olen kuullut
huilun
ääntä öiseen aikaan, huilun ja pöllöjen ääntä,
olen
nähnyt keskellä päivää
suomuisten
siipien, valtavankokoisten ja naurettavien
viistävän
yli. Olen maistanut
mädäntyneen
lihan maun lusikassa.
Näytelmässä on osansa papistolla,
joka on odottanut arkkipiispaansa takaisin, ritareilla, jotka on
lähetetty toteuttamaan kuninkaan määräystä ja arkkipiispalla
itsellään. Jostain syystä minuun vetosi eniten näytelmän kuoron
osuus. Canterburyn naisista koostuva kuoro on eräänlainen kertoja,
mutta kuitenkin enemmän henkisellä, tunteitten tasolla kuin että
he kuvaisivat todellisia tapahtumia. Kuoro eläytyy teoksen
tapahtumiin ja muodostaa niistä oman, henkisesti ja hengellisesti
väritetyn näkemyksensä. He ovat eräänlainen empatian
instrumentti näytelmässä.
Hengellisestä puolesta näytelmässä
muodostuu minulle hieman outo, marttyyrin pyhyyttä korostava kuva.
Mieleeni tuli, nähtäisiinkö Tuomas marttyyrinä ellei hän olisi
asemaltaan arkkipiispa? Meitä tavallista kansaa tulee ja varsinkin
menee kenenkään korvaansa lotkauttamatta. Jos me ryhdymme
pullikoimaan, on useimpien mielestä ihan oikein, että nenille
tulee. Ja hengellisyydestä vielä sekin, että merkillistä kyllä
vaikka kyse on kirkonmiehestä ja heitä on näytelmässä
enemmänkin, aloin lukiessani kaipaamaan todellista, koskettavaa hengellistä
asennetta. Eliot varmaankin kaukaa viisaana tunnisti toiveeni, sillä
se hengellinen asenne on mielestäni kohdillaan näytelmän lopussa,
jossa tietenkin kuoro saa sanoa viimeisen sanan:
Anna
meille anteeksi, oi Herra, me tunnustamme olevamme
yksinkertaisia
ihmisiä,
miehiä
ja naisia, jotka suljemme ovemme ja istumme
tulen
ääressä:
jotka
pelkäämme Jumalan armoa, Jumalan yön yksinäisyyttä,
antautumista
jota tarvitaan,
kieltäytymystä,
jota vaaditaan:
jotka
pelkäämme ihmisten vääryyttä vähemmän kuin
Jumalan
oikeutta;
jotka
pelkäämme kättä ikkunassa, tulta katolla,
nyrkkiä
kapakassa,
kanavaan
työntämistä
vähemmän
kuin pelkäämme Jumalan rakkautta.
Kirjassa on 71 sivua. Luin sen kun ei
toinen luettava meinannut edetä vaikeaselkoisuutensa ja itsepintaisen flunssani
takia.
Jännä löytö!
VastaaPoistaKirjastosta sekin löytyi. Kuuluu olleen nobelisti tämäkin Eliot.
PoistaEnpä ole juuri lukenut Eliotia, tätä voisi kokeilla.
VastaaPoistaSinulle on postia blogissani: http://kirjanpauloissa.blogspot.fi/2014/02/yhdentoista-asian-haaste.html
Eliot on kirjoittanut lastenrunoja, kokoelmasta "Old Possum's Book of Practical Cats" on sittemmin tehty musikaali, joka tunnetaan nimellä Cats.
Poista