Autokesä

Esa Kero (teksti) & Sami Perttilä (kuvat ja toim.): Kesäauto

Julkaistu vuonna 2007

Sami Perttilä: Immobile

Julkaistu vuonna 2006

Molemmissa kirjoissa on pituutta 96 sivua

Kun ei tuo lukeminen tunnu niin erityisesti maistuvan, lainasin kirjastosta kaksi pääosin kuvia sisältävää kirjaa. Valokuvaajana molemmissa sattuu olemaan Sami Perttilä. Tarkoitan tällä sitä, että valintani tein summittain, oman mieltymykseni mukaan.

Molemmissa kirjoissa painopiste on vanhoissa autoissa. Kesäauto käsittelee rakkautta vanhoja käyttöautoja kohtaan, kun taas Immobile sisältää kuvia hylätyistä käyttöautoista syrjäisissä viimeisissä leposijoissaan: metsiköissä, hatelikoissa ja ryteiköissä. Kesäautossa on mukana osiin hajoitettu fiktiivinen kertomus autoharrastajasta ja sen ohessa lyhyitä kuvauksia todellisista ihmisistä ja heidän kesäautoistaan.

Immobile on pääasiassa kuvakirja, mutta siinä on alussa alkusanat kuvaajalta itseltään sekä myöhemmin kuvaus valokuvaprojektin alkulähteiltä, lapsuusaikojen romuautoista ja yöstä valokuvien tunnelman luojana. Kirjasta löytyy Miikka Aallon kirjoitus ruostumisen monista muodoista sekä Timo Valjakan kirjoitus Auton toinen elämä, jossa tutkaillaan niin autoa 1900-luvun taiteessa kuin myös Sami Perttilän valokuvia tämän perinteen jatkajana.

Tuomas Anhava opettaa runossaan Yleiset opit, ettei tule pitää muinaisia autoja parempina kuin nykyisiä. Vanhoissa autoissa on kuitenkin kiistämätön tunnelmansa. Osittain on tietenkin kyse nostalgiasta, vanhojen aikojen muistojen herättämistä kadoksissa olleista tunteista ja tunnelmista. Toisaalta autot ovat myös käyttöesineitä. Ne ovat ajajilleen työkaluja, kulkuneuvoja, jotka auttavat elämässä eteenkinpäin. Myös matkustavat perheenjäsenet muistavat autot kuin vanhat työhevoiset. Kesäautossa autoja nimitetäänkin perheenjäseniksi, jopa käsite ihmisen paras ystävä mainitaan. Ja miksipä autoaan ei kohtelisi kuten lemmikkiä? Eivät lemmikkieläimet yleensä pyydä saada päästä ihmisen följyyn. Harvemmin autokaan itseään ostajalle tyrkyttää, vaikka mainoksista voi sellainen vaikutelma syntyäkin. Television hienoimpia sarjoja viime vuosikymmeninä on ollut Mies ja auto, jossa autovanhukset kaivetaan kuusikosta esiin kameran ja katsojien ihmeteltäviksi. Omistajien tunteet nousevat esiin suomalaisella juroudella.

Immobilen kuvat esittelevät pusikoitten autonraatoja pitkällä valotusajalla öisissä värivaloissa kuin teemapuistojen hassuja otuksia. Ovatko ne enää autoja, ovatko ne metsään suistuneita sotureita haurastuvissa panssareissaan? Perttilä on maalannut metsän ja autot oudoksi hehkuvilla värivaloilla ja antanut niille hetkeksi uuden elämän.

Nämä kuvat ja tekstit saivat minut ajattelemaan autoja jotenkin filosofiselta kannalta. Muutama vuosikymmen sitten odotettiin robottien tuloa ihmisten elämään, eikä tajuttu, että oikeastaan autot ovat jo osa elämäämme, meistä on jo tullut biologis-teknologisen koneen osia, niitä pikku ohjeistajia, jotka kertovat autollemme, minne pitää huristaa. Samalla tapaa kuin ratsastaja kokee ykseyden tunteen hevosen selässä, samalla tapaa kokee autoilija merkillisen kasvamisen tunteen päästellessään tehokkaalla masiinallaan ratin ja navigaattorin välissä. Aion lukea tänä kesänä muitakin autokirjoja, vaikken mikään autoihminen mielestäni olekaan – vai olenkohan sittenkin?