Kirottu kaupunki – Suomalaisia länkkäreitä 1820 – 2010-luvuilta

Vuonna 2016 julkaistiin Juri Nummelinin toimittama antologia Kirottu kaupunki – Suomalaisia länkkäreitä 1820 – 2010-luvuilta. Teoksen alussa Juri Nummelin kertoo lännenkirjallisuuden alkuvaiheista ja sen eurooppalaisista juurista sekä tietenkin kirjan aiheena olevasta suomalaisesta villin lännen kirjallisuudesta. Tämän lisäksi jokaisen kirjassa julkaistun kertomuksen kirjoittaja esitellään lyhyesti kertomuksen yhteydessä. Kirja sisältää kaksikymmentä kertomusta yhteensä yhdeksältätoista kirjoittajalta, joten en kehtaa kertoa ihan kaikista erikseen, tulisi turhan pitkät selitykset.

Monet kertomuksista ovat ennen muuta kiinnostavia lajityyppinsä varhaisina edustajina. Ensimmäisenä kirjassa on lyhyt, sanomalehdessä vuonna 1825 julkaistu Tarina, jonka kirjoittajaa ei tunneta. Kieli on tietenkin vanhahtavaa, mutta Indiani siinä opastaa walkosta käyttäytymään oikein avunpyytäjää kohtaa. Fredrika Runebergin (1807 – 1879) kirjoittama, aluksi vuonna 1857 lehdessä ilmestynyt Indianens qvinna (Intiaanivaimo) kertoo runollisen tarinan intiaanipäällikön vaimosta, joka pysyy uskollisena silloinkin, kun ukko hänet jättää. Julius Krohnin Kuun tarinoista, vuodelta 1860, on mukana Delawaren suomalaismetsiin sijoittuva siirtolaiskuvaus. Nimimerkki Ernesti Turvamäki julkaisi kolmen lännenkertomuksen sarjan vuonna 1891. Kyseessä ovat kuitenkin lyhennelmät ulkomaisista teoksista. Intiaaneista käytetään nimitystä intialaiset. Sen sijaan Alexandra Gripenbergin vuonna 1894 julkaistu intiaanikertomus Valkea lilja lienee kirjoittajan omaa sepitettä. Konni Zilliacuksen minämuotoinen kuvaus Buffalo Billistä lukeutuu varmasti sepitteiden joukkoon, kertomus ilmestyi sanomalehdessä, julkaisuvuotta ei mainita, lienee 1890-luvulta. Arvid Lydeckenin kertomus Montezuman aarteet, vuodelta 1915, sijoittuu Meksikoon, jossa seikkailee kaksi suomalaisveljestä.

Lydeckenin kertomuksen jälkeen hypätään kirjassa toisen maailmansodan seudun teksteihin. Lajityyppi vaikuttaa jo tuolloin saaneen niitä vakiintuneita muotoja, joita tavattiin sittemmin yleisesti kioskikirjallisuuden piirissä. On huumoria, säälimätöntä juonittelua, pyssyjen pauketta ja ratsastelua. Ajanjaksolta on mukana kaksi kertomusta Reino Helismaalta, niistä paremmin minulle maistui kahdesta kullankaivajasta kertova Kaksi vanhaa taikinanjuurta, vuodelta 1940. Vaatimattomissa oloissa yhdessä asuvien ja työtä tekevien miesten kärsivällisyyttä koettelee mm. molempien sinnikkäästi jatkama, mutta lähinnä melua tuottava musiikkiharrastus.

Joni Skiftesvikin vuonna 1984 julkaistussa kertomuksessa Kuolemaantuomitun kotiinpaluu jatketaan samoilla linjoilla, joskin mukaan ilmestyy päähenkilön taustatarina, joka on selvästi mielenkiintoisempi kuin karmiva henkiinjäämistaistelu. Harri Erkin vuonna 2006 ilmestynyt Hyinen kehto, kertomus länteen matkaavasta pariskunnasta, jonka vankkuri on juuttunut lumiseen vuorisolaan, on minulle turhan tuhtia tavaraa. Sen sijaan yllätyin mieluisasti Totti Karpelan (1940 – 2015) vuonna 2006 julkaistusta kertomuksesta Maine ja kunnia. Siinä taparikollinen tuntee maan polttavan jalkojen alla ja pakenee, kunnes hänelle tehdään outo ehdotus.

Tämä suomalaista lännenkirjallisuutta esittelevä antologia on mielenkiintoinen pulahdus alan pariin. Ehkä vielä jaksan jossain vaiheessa kokeilla Simo Penttilää, joka ei tässä teoksessa ollut mukana julkaisulupien puuttumisen vuoksi.

Kirjassa on 215 sivua. Lukaisin sen muutamassa päivässä. En löytänyt muita blogiarvioita, vaikka kyseessä on tuore julkaisu.