Henrik Gabriel Porthan: Suomalaisesta runoudesta

Henrik Gabriel Porthan (1739 – 1804) kirjoitti vuosina 1766, 1768 ja 1778 osina julkaistun väitöskirjasarjan nimeltä De Poesi Fennica. Latinankielisen teoksen suomensi vuonna 1983 Iiro Kajanto ja suomennos julkaistiin nimellä Suomalaisesta runoudesta. Kajanto kirjoitti myös alkuun laajan johdannon, jossa hän kertoo teoksen syntyvaiheista, sen sisällöstä ja merkityksestä. Porthanin tekstin alkuun on sijoitettu hänen ystävänsä ja asianharrastajakollegansa Christfrid Gananderin kirjoittama suomenkielinen juhlaruno Porthanille.

Suomalaisella runoudella Porthan tarkoittaa ennen muuta sitä runoutta, joka on sepitetty käyttäen mittaa, jonka tunnemme kalevalamittana. Porthan tosin kertoo, että myös riimiteltyä ja klassisiin kreikkalaisiin mittoihin perustuvaa runoutta oli suomenkielellä kirjoitettu (muuten Jaakko Finnon ja Mikael Agricolan ajoista lähtien), mutta hänen esityksensä supistuu lopulta käsittelemään vain kalevalamittaista runoutta. Itse asiassa senkin suhteen näyttää Porthanilta aika loppuneen kesken, siksi varoittamatta teos päättyy.

Sen verran perusteellisesti Porthan ennättää kumminkin käsitellä perinteistä suomalaista runoutta, että hän pääosin avaa kalevalamitan rakenteen. Porthan ei kuitenkaan tee sitä ihan yksinkertaisesti vaan runomitan selitys on hajallaan lukijan kirjan sivuilta hapuiltavaksi. Hän ei saa kiteytettyä esitystään niin hiotulla tavalla, että minäkin sen perusteella osaisin kalevalaisia runoja kirjoittaa saati niitten oikeamittaisuutta tarkastella.

Tärkeän havainnon suomen kielen painon suhteen Porthan tekee huomauttaessaan, että suomessa paino on aina sanan ensimmäisellä tavulla. Tämän havainnon myötä hän tarkastelee myös sanojen sivupainoa, jonka merkitys käsittääkseni on kalevalamitassa hyviinniin tärkeä.

Porthanin esityksen heikkous piilee siinä, että hän on saanut/valinnut esityksensä esimerkkirunoiksi runoja kirjoittaneitten – siis oppineitten, yleensä pappismiesten – sepitteitä. Porthan valittaa, ettei ole löytänyt uskonpuhdistusta edeltäneen ajan kansanrunoja. Kuitenkin hän esittää lopuksi näytteitä kansan sepittämistä loitsurunoista ja jauhorunoista, jotka paikoin kantavat hyvinkin paksua kalevalaista dna:ta. Kansanrunoilijoilta mukaan valikoituneet näytteet eivät silti ihan vakuuta. Niissä näkyy liiaksi kristinuskon vaikutus. Tästä huolimatta Porthan kirjoittaa kansanrunoja ylistävästi:

Ne ovat aivan erityisesti meidän talonpoikiemme suosiossa, vaikka he ovat vailla kirjallista sivistystä. Runotaito on näet kansamme keskuudessa kirjallista aikaa paljon varhempaa. Heidän parhaimmista ja kelvollisimmista runoistaan on aivankuin kirkasvetisestä ja saastumattomasta lähteestä saatavissa tieto ja arvio tämän runouden todellisesta ja alkuperäisestä laadusta. Talonpojat eivät näet ole vierasta taidetta jäljittelemällä ja lainaamalla muuttaneet ja turmelleet runoutemme syntyperäistä luonnetta.

On harmi, ettei Porthan voinut tai rohjennut aloittaa suomalaisen runouden tarkastelua juuri varhaisimman kansanrunouden parista. Toisaalta hänen tekemänsä havainnot ja niille löytämänsä selitykset ovat aivan huikeita jo tällaisenaankin. Porthan johdatti suomen kielen tutkimuksen eteläisten sivistyskansojen maille suuntautuneilta epäilyttäviltä harharetkiltä vihdoinkin suomalaisten oman kulttuurin pariin. Porthanin herättämä kiinnostus suomalaisen kansanrunouden tutkimukseen oli taatusti siivittämässä Gottlundin, Lönnrotin ja Europaeuksen kaltaisten nuorten, rohkeitten kansanperinteen kerääjien työtä.

Kirjassa on lukuisine, laajoine viitteineen 114 sivua. Lukeminen sujui parissa viikossa lumitöitten pikku välipalana. Lumityöt jatkuvat.