Itävaltalainen Thomas Bernhard (1931 –
1989) kirjoitti vuosina 1962, 1963 ja 1967 julkaistut kertomukset
Kulterer, Italialainen ja Puurajalla, jotka
julkaistiin Olli Sarrivaaran suomentamina vuonna 2014
teoksessa nimeltä Kolme kertomusta.
Kulterer (1962) kertoo
rangaistuslaitoksessa elävästä miehestä, joka on päättänyt
mukautua tyynesti tilanteeseensa ja on omaksunut ajatuksen, jonka
mukaan on ihan oikein, että hänet on passitettu kärsimään
vapausrangaistusta. Hän ei kapinoi eikä napinoi. Hän tekee työtä
laitoksen kirjapainossa ja vastaa kaikille ”Kyllä, kyllä, minä
tiedän”. Tästä syystä hänen kerrotaan saavuttaneen sekä
vartijoitten että muitten vankien hyväksynnän. Mies on alkanut
vankeudessa kirjoittaa tarinoita öisin. Kuvaus siitä varsin
vähäisestä inspiraation kipunasta, joka riittää synnyttämään
ajatuksen tarinasta kuulostaa aika kirjailijamaiselta. Itse asiassa
koko hahmo, Kulterer, vaikuttaa paperille tehdyltä hahmotelmalta.
Hän kirjoittaa surullisia tarinoita, iloisia aiheita kun ei pälkähdä
päähän. Kulterer haluaisi jäädä vankeuteen, vapautumisen hän
kokee vapautensa menettämisenä. Tämä ajatus on helppo ymmärtää.
Moni eläkkeelle jäänyt taitaa kokea samankaltaista turvattomuutta
ja juurettomuutta työuran loputtua.
Italialainen (1963) on
kertomuksen hautajaisvieras. Kertojan isä on ampunut itsensä ja
italialainen sukulaismies osallistuu hautajaisiin. Kertoja alkaa
puhella ulkopuoliseksi itsensä tuntevan italialaisen kanssa. Kertoja
esittelee vieraalle vanhoja näytelmävaatteita ja soittimia, suvulla
on ollut tapana esittää elokuussa jonkun suvun nuorukaisen
kirjoittama näytelmä huvimajassa. Näytelmä olisi pitänyt esittää
kertomuksen tapahtumahetkellä, nyt huvimajassa on nähtävänä isän
ruumis esille asetettuna. Synkeän symboliikan kruunaa talon pihassa
oleva puolalaissotilaitten joukkohauta, jolle kukaan ei rupea
tekemään mitään. Sen sijaan kertojan sisaret riitelevät
äänekkäästi hautajaissaaton marssijärjestyksestä.
Puurajalla (1967) sijoittuu
alueelle, joka on lähellä puutonta vyöhykettä. Minäkertoja on
santarmi, joka on määrätty uuteen palveluspaikkaan vuoristokylään.
Hän kokee sen rangaistuksena, kuin kuolemantuomiona. Hän kirjoittaa
kirjettä kihlatulleen, kun majataloon saapuu nuori tyttö nuoren
miehen kanssa. Kertoja alkaa seurata uusien tulokkaitten käymää
keskustelua. Hänestä tuntuu oudolta, että kukaan tulisi
Mühlbachiin lomareissulle. Kertomuksen myötä itävaltalainen
idyllinen pikkukylä alkaa vaikuttaa ahdistavalta paikalta, josta
kaikki vain haluaisivat päästä pois, mutta eivät pääse.
Bernhardin kerronta on erittäin
sujuvaa, sitä on nopea lukea. Ei tullut mitään erityisempää
syytä miettiä, onko näihin tarinoihin jokin hundi haudattuna,
sillä maankuoren kohoumat ovat melko selvästi havaittavissa. Tyyli
ei ole yliampuvan modernia, vaikka tietenkin kyseessä on moderni
kirjallisuus, jossa itse asian saa lukija hahmottaa kerronnan
taustalta.
Kirjassa on vain 123 sivua ja
kirjasinlaji on isohko, kun sitä vastoin sivut ovat aika kapeat.
Niinpä lukeminen sujahti parissa päivässä. Eilen lapioin lunta
tikkaitten ympäriltä, että mahdollinen nuohooja pääsisi katolle.
Ohikulkijoita tilanne hymyilytti. Myöhemmin tajusin, että oli
perjantai ja 13. päivä ja minä touhusin siinä tikkaitten alla.
Työnteon päätyttyä kävin kaupalla ja huomasin entisessä
asunnossani olevan käynnissä mittavan remontin. Vaikutti siltä,
että kyseessä olisi vesivahinko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti