Henrik Gabriel Porthan: Valitut teokset (loppuosa ja yhteenveto)

Henrik Gabriel Porthanin (1739 – 1804) Valittujen teosten loppuosa on lyhyt verrattuna aikaisempiin pisempiin selvityksiin. Sivuja on vain kolmisenkymmentä. Aihepiirinä on kielitiede.

Kielen vaikutuksesta kansan henkisiin kykyihin (vuodelta 1789) käsittelee sitä mitä otsikko antaa ymmärtää. Väitöskirjan esittämä pääajatus on se, että ajattelu tapahtuu lähes aina omalla äidinkielellä ja siten äidinkielen sanarikkauden ja muun ilmaisukyvyn merkitys ajattelun notkeudelle on välttämättömyys. Kielestä puhuttaessa tekstissä sukelletaan mielteitten maailmoihin. Sanat antavat asioille ja niihin liittyville mielteille ilmiasun, jonka avulla asiat ja mielteet painuvat mieleen ja ovat tarvittaessa uudelleen käsiteltävissä.

Tekstissä myös otetaan vahvasti kantaa maihin, jotka valloittavat toisia kansoja ja pyrkivät sivistämään valloittamiaan kansoja pakottamalla heidät vaihtamaan käyttämänsä kielen omaansa. Nootissa 5 tällaista toimintaa kuvaillaan seuraavasti:

Kuinka vihamielinen, julma ja tyrannimainen tämä hanke onkaan niitä kohtaan, joita he väittävät haluavansa opettaa ja valistaa! Tästä myös ilmenee, kuinka vajavainen, kuinka heikko ja surkea pakostakin on sellaiselta opettajalta lähtöisin oleva opetus ja oppi, joka ei kunnolla osaa oppilaidensa äidinkieltä vaan on useimmiten pakotettu turvautumaan tulkin puutteelliseen ja kelvottomaan apuun.

Minusta tuntuu jopa tietyllä tapaa rohkealta, että Porthan tai hänen oppilaansa, jonka nimissä tämäkin väitöskirja on julaistu (Joh. Bergius), latinankielisessä tekstissä puhuu silloisen tiedemaailman kielikäytäntöjä vastaan peräti luteriaaniseen sävyyn. On kyllä ollut jo aikakin!

Kielten hyödystä historiantutkimuksessa (1795, resp. Joh. Henr. Avellan) kertoo isolta osin siitä, miten kielen varhaisia kerroksia tarkastelemalla voidaan toivoa olevan pääteltävissä mm. sen, harjoittiko kieltä käyttänyt kansa vaikkapa maanviljelystä jo ennen kuin kohtasi jonkun toisen kansan, jonka olisi voinut kuvitella sen taidon heille opettaneen. Sikäli kuin kansalta löytyy omaa, vanhaa sanastoa ko. aiheesta, lienee otaksuttavissa, että viljelys oli tunnettu jo ennen kuin ruotsit tulivat, he-heh.

Joiltain osin tässä kirjoituksessa ei mielestäni taideta osua oikeaan, kuten väitettäessä, että kielisukulaisuuden tueksi etsittyjen sanojen tulisi nimenomaan päämerkityksessään tarkoittaa samaa kummassakin kielessä. Todella vähäinen käsitykseni viron ja suomen kielen eroista ja samankaltaisuuksista nimenomaan vaikuttaisi osoittavan sanojen sivumerkitysten olevan ihan yhtä ratkaisevassa asemassa. Sitä paitsi kehittyyhän kieli käyttäjiensä keskuudessakin siten, että sivumerkitys saattaa painoarvoltaan sivuuttaa alkuperäisen päämerkityksen kuten sanassa 'käsittää', jonka arvellaan aikoinaan tarkoittaneen kädellä tarttumista.

Suomen kielen päämurteista (1801, resp. Joh. Sarelius) toteaa aluksi, että suomen kieli voidaan jakaa pääosin kahteen murteeseen: yleismurteeseen, jota puhutaan useimmissa osissa maata ja jota käytetään uskonnon piirissä sekä savon murteeseen, johon voidaan sitten muitta mutkitta lukea myös karjalan murre. Nykyään puhutaan länsi- ja itämurteista. Kansanrunouden sanotaan tässä olevan yleensä savon murteella sepitettyä. Tämän näkemyksen epätarkkuus on siten edellä esittämästäni johtuen vain näennäistä.

Kun murteita kerrran on näin vähän ja yleismurteen arvellaan olevan kaikillen tuttu, käsittää muitten murteitten esittely pelkästään savon murteen ja näytteitä karjalan murteesta, jonka väitetään polveutuvan savon murteesta. Tässä voisi puhua August Ahlqvistin mainitsemista Karjalan kannaksen savakoista (sodan seurauksena tyhjenneisiin karjalaiskyliin saapuneista savolaisista) ja ägrämöisistä (alueen alkuperäisestä karjalaisväestöstä), mutta antaahan olla. Jokainen ymmärtää, etteivät nämä jutut nyt ihan näin yksioikoisia ole. Joka tapauksessa pisteet siitä, että kirjoittaja arvelee Savon väestön tulleen nykyisille asuinpaikoilleen Venäjän Karjalasta ja Aunuksesta. Haluaisin uskoa tähän, vaikka selvästi moni muu ei haluakaan. Nykyeuroissa Suomi halutaan nähdä niin läntisenä kansana, että kohta pitää pituuspiirit piirrellä uudelleen Suomen kohdalla.

Esityksessä mainitaan painamatta jäänyt Rantsilan kappalaisen Kristfrid Gananderin sanakirja (Nytt finskt lexicon, ilmestynyt toimitettuna vuonna 1991) ja yritetään muutaman sivun aikana selitellä savon murteen pääpoikkeamat yleismurteesta. (Mukaan on mahdutettu myös savon murteen tapaisia d- ja g-äänteiden välttelyjä länsimurteista.) Välillä esimerkkisanojen savon murre on keskisavolaista, välillä kuultaa sanoista pohjoissavon leveämpi puheenparsi, toisinaan maistuu jo pohjoiskarjalan murre.

Yhteenveto

Nämä Porthanin ja hänen oppilaittensa (Porthanin esimiehisyydellä) tehdyt väitöskirjat tai tutkimukset on kirjoitettu latinan kielellä 1700-luvun lopun Turussa. On mielenkiintoista ajatella, miten lyhyen aikaa tiedettä on tehty suomen kielellä. Tästäkin syystä on mainiota, että ilmestyy jatkuvasti tämän kirjan kaltaisia suomennoksia, joista voi kuka hyvänsä saada jonkinlaisen näkemyksen vanhemmista tutkimuksista ja muista kirjallisista muistiinpanoista. Olen sitä mieltä, ettei varsinaisesti tarvitse olla alan oppinut lukeakseen tällaisia teoksia. Niistä saa irti sen minkä sattuu ihan siinä missä historiallisista romaaneista tai elokuvistakin. Selvää on, ettei suomennettu ja toimitettu teos ole enää samanlainen kuin se on ollut alkuperäisenä. Uusi suomennos on tavallaan uusi teos, jonka kautta on selkeästi helpompi muodostaa näkemys alkuperäisestä teoksesta kuin jos yrittäisi ymmärtää sitä alkuperäistä – latinaa taitamattomana.

Porthanin Valitut teokset ja Suomalaisesta runoudesta antavat käsityksen siitä, miten vakavasti tiedettä harjoitettiin jo reilut kaksi vuosisataa sitten Suomen Turussa ja lähdeviitteistä päätellen monessa muussakin paikassa ympäri Eurooppaa. Tiedeyhteisössä on myös tönitty ruotuun niitä, jotka yrittävät laistaa yleisistä pelisäännöistä – tieto on perustunut tarkastettavissa olevaan tietoon ja lukijan on siten pitänyt tietää mistä sen tiedon voi tarkastaa. Kaikki tämmöinen perusteellisuuden pyrkimys herättää kunnioitusta vielä nykyäänkin. Ehkä nykyään vielä enemmän, sillä tiedon lähteille on tuohon aikaan ollut aika paljon konstikkaampi päästä.

Jypäkintä antia minulle olivat lyhyet tekstit Historiallisesta skeptisismistä ja em. kaksi ensimmäistä kielitieteellistä tutkimusta. Niissä on jonkin verran sävyjä pohdiskelevasta mielipidekirjoituksesta juhlapuheen koreuteen puettuna. Joissain kohdin ajatusten ilmaisu toi mieleeni Goethen tuon ajan kohuromaanin Nuoren Wertherin kärsimykset – olkoonkin ettei näitä tutkimustekstejä varmaankaan ollut tarkoitettu romanttissävyisiksi.