Henrik Gabriel Porthan: Valitut teokset (keskiosa)

Valittujen teostensa keskiosassa valitsemansa teokset latinasta suomentanut Iiro Kajanto antaa Henrik Gabriel Porthanin (1739 – 1804) osoittaa miksi jälkipolvet ovat alkaneet kutsua häntä Suomen historian isäksi. Folklorististen tutkimusten jälkeen kirjasta löytyvän keskiosan muodostavat näytteet Porthanin historiallisista tutkimuksista.

Ensimmäisenä näytteenä on esillä Paavali Juustenin Suomen piispain kronikka huomautuksin ja asiakirjoin valaistuna. Minä ihan tosissani kuvittelin, että kirjassa olisi koko kronikka, kun kerran osiolla on pituutta satakunta sivua Pyhän Henrikin elämäkerta mukaan lukien. Mutta katin kontit. Siitä on esillä todellakin vain näyte. Pari sivua Piispain kronikan esipuhetta on kirvoittanut Porthanilta reilut nelkyt sivua huomautuksia, huomautuksille taustatukea tuovat viitteetkin vievät tilaa reilut kolkyt sivua. Lukeminen on hieman vaivalloista, kun on pompittava kommenteista viitteisiin ja kun viite on luettu, etsittävä se kohta, jossa oli menossa, kun viite ilmaantui. Ellei aihe olisi mitä mielenkiintoisin, olisin voinut vaikkapa vain kyllästyä tähän hommaan melko kerkeästi. Väitän kuitenkin, että Suomen kirjoitetun historian – siis sellaisen historian, joka edes jotenkin perustuu tapahtuma-ajankohtien seutuun kirjoitettuihin ja pääosin luotettavan tuntuisiin asiakirjoihin – alkuvaiheet arvostetun ja arvostettavan tutkijan, tämänpä Porthanin, yhteenvetäminä sekä valistunein ja perustelluin arvauksin täydennettynä vetävät kevätväsyneenkin mielen vireäksi. Tosin Porthanin pitkiä virkkeitä kaihtamaton tyyli saattaa tarttua, mutta niin saattaa flunssakin. Laitan näytteeksi Viipurin ja Turun piispan Paavali Juustenin (1516 – 1576) kirjoittamasta esipuheesta pienen kultakimpaleen:

Te, sivistystä saaneet miehet, muistatte varmaan, palauttaessanne mieliinne vanhojen kirjoittajien tietoja, että maineikkaan kuninkaan P. Eerikin hallitessa Ruotsissa, Herran vuoden 1150 vaiheilla, Suomi pakotettiin omaksumaan kristinusko, jotta se luopuisi pakanuudesta, kääntyisi elävän ja totisen Jumalan puoleen, tunnustaisi, uskossa kunnioittaisi ja avuksi huutaisi Häntä ja Hänen poikaansa, kaikkien meidän Vapahtajaamme Pyhässä hengessä.

Mikä dramaattinen alku Piispainkronikalle, josta siis on kirjassa Pyhän Henrikin elämäkerran (katkelman?) lisäksi vain tämä pieni pari sivua kattava esipuhe. Porthanin laatima Suomen piispain kronikka huomautuksin ja asiakirjoin valaistuna valmistui vuosina 1784 – 1788. Olisi tavallaan aika jännä lukea se kokonaan, mutta luullakseni päiväni päättyisivät ennen kuin siihen kykenisin. Niinpä olen kiitollinen tästäkin pienestä näytteestä, jota Porthanin selitysten ja muitten mietteitten tukemana luin vissiin viikon.

Huomautuksissaan Porthan joutuu usein ja merkittävissä kohdissa myöntämään, ettei hänellä ole faktatietoa esim. siitä, millaista elämä nykyisen Suomen alueella oli ennen ruotsalaisten ristiretkiä. Kajanto huomauttaa veikeästi suomalaisten eläneen tuolloin Porthanin ajan sanonnan mukaan luonnonmukaisen vapauden tilassa. Itse ristiretkistäkin löytyy harmillisen vähän tarkkaa tietoa. Mutta kuten Porthan käy päättelemällä ja varsinkin suomen kielen ominta sanavarastoa tutkiskellen läpi sen, millaista elämää Suomen alueella on luultavasti eletty, pyrkii hän myös eurooppalaisten laatimien, pohjoisten kansojen historiaa sivuavien dokumenttien ja ankaran harkitusti jopa saagojen kautta selvittämään itse ristiretkien historiaa. Porthanin päättelyn mukaan ruotsalaisilla valloittajilla, jotka väittivät itselleen käyvänsä pyhää sotaa, oli vastassaan suomalaisten, hämäläisten ja karjalaisten lisäksi ympäröivien kansojen ja heimojen (eestiläisten, venäläisten, vatjalaisten, inkeriläisten) tuki valloitettavien alueitten väestölle. Vaikka valloitus saattoi tiheistä ja tuuheista metsistä huolimatta sujua nopeasti, kristinuskon juurruttaminen oli takuulla vaivalloisempaa.

Pyhän Henrikin elämäkerta vaikuttaa sen verran lyhkäiseltä, etten tiedä onko se sisällytetty kirjaan kokonaan. Tosin päättyihän miehen elämäkin lyhyeen ja joskus muistelen kuulleeni arveluita, onko koko Henrikkiä ollut olemassakaan. Joka tapauksessa Heikinpäivä on olemassa tammikuun 19. päivänä nykykalenteissakin, sillä kerrotaan, että sinä päivänä joskus 1150-luvulla Lalli tavoitti piispa Henrikin. Missä tämä oikeesti tapahtui ja mitä sitten tapahtui on Porthanin pohdinnassa vähintään samassa määrin Henrikin muun elämän kanssa, mikä on ymmärrettävää, kun siitä muusta elämästä ei juuri mitään tiedetä. Porthanin huomautukset ja viitteet eli nootit laventavat asian käsittelyä aika tavalla. Mielenkiintoinen kansanruno Piispa Henrikin surmavirsi ei saa Porthanilta erityisempää mielenkiintoa, vaikka siinä sanotaan niin runollisen pahaenteisesti:

Täss' on syöty, täss' on juotu,

täss' on purtua pidetty.

Muinaisesta kveenien heimosta (1788), Pirkkalaisista (1786 ja 1789) ja Historiallisesta skeptisismistä (1792) ovat lyhyitä ”väittäreitä”, jotka keskittyvät otsikkonsa mukaisesti tietyn erityisen seikan valaisemiseen.

Kveenit ovat kuulemma olleet heimo, joka on asustellut pohjoisessa Ruotsissa Norrlannista aina etelään Hälsinglandiin saakka ja levittäytynyt jossain vaiheessa myös pohjoiselle Pohjanmaalle Kainuuta myöten. Tekstissä todistellaan, että kveenit ovat olleet enempi ruotsalaisille sukua. Kun lappalaiset ovat kutsuneet kainulaisiksi ruotsalaisia ja norjalaisia, savolaiset taas pohjoispohjalaisia ja vielä norjalaiset kveeneiksi suomenkielisiä, kiertyy kveenikansan asuinpaikkojen sijainti Länsipohjan seuduille Ruotsiin.

Pirkkalaiset ovat heidän historiaansa tutkivan väitöskirjan mukaan kauppiaita, jotka ovat hallinneet nimenomaan kauppaa lappalaisten kanssa ja viimein itse lappalaisiakin. Ja tietenkin Lapin kansan kannalta erittäin epäreilusti. Kustaa Vaasan ajoista lähtien pirkkalaisten erioikeuksia käydä kauppaa lappalaisten alettiin rajoittaa ja viimein heidän oli pakko siirtyä kaupunkeihin, kuten Mustasaareen, Ouluun, Tornioon ja Uumajaan puotejaan pitämään. Siellä he aikain saatossa sulautuivat muuhun väestöön. Pirkkalaisten arvellaan olleen osaksi Hälsinglandista Pirkkalan seuduille toisen ristiretken aikoihin (n. v. 1250) muuttaneita kveenien jälkeläisiä ja osaksi suomalaisia kauppamiehiä, jotka olivat jo ennen ruotsien tuloa käyneet kauppaa lappalaisten kanssa.

Historiallisesta skeptisismistä kerrotaan kymmenen sivun verran. Aluksi todetaan, että epäilyä voi olla historian tutkimuksessa joko liian vähän tai liian paljon – sekä tietenkin juuri sopivasti, mitä kuvataan lopussa tuumaamalla, että onnelliset pysyttelevät keskitiellä. Koska itse epäilen usein asioita enemmän kuin tarpeen olisi, minua kiinnostivat tekstin näkemykset liiasta epäilyksestä. Lähestyn asiaa pitkähkön tekstinäytteen kautta:

Historia tukeutuu usein sellaisiin todisteisiin ja perusteisiin, joita jokainen tervejärkinen tavallisessa arkielämässä uskoo. Jos se torjutaan, on samalla torjuttava ihmissuvun jokapäiväinen ja yleinen kokemus, jonka kaikki tunnustamme elämänmenon luotettavimmaksi opettajaksi. Milloin ei ole mitään syytä epäillä toisten, nuhteettomasta elämästään, viisaudestaan ja terävästä arvostelukyvystään tunnettujen henkilöiden luotettavuutta, voidaan heidän todisteisiinsa luottaa yhtä turvallisesti kuin omaan kokemukseemme.

Koska teoreettisen tekstin sulattelu käy yleensä helpommin päinsä, kun keksii jonkun itselleen tutun asian, johon tekstiä peilata, kaivoin jälleen kerran esille ajatukseni KuPS:an jalkapallopeleistä ja niistä kirjoitetuista Savon Sanomain artikkeleista. Vanha kokemukseni on ollut, että yleensä artikkeleissa kehutaan KuPS:aa niin paljon, etten tunnista käyneeni samassa ottelussa. Kuitenkin toimittajat ovat tehneet yleensä työtään vuosikausia eikä heidän asiantuntemustaan luulisi olevan aihetta kyseenalaistaa. Ilmeistä silti on, että kotiinpäin niissä artikkeleissa usein vedetään. Toisaalta viime syksynä kävin katselemassa pitkästä aikaa yhden KuPS:n pelin, jossa esiintyi niin pirteä, aloitteellinen ja tuloksekas KuPS, että enpä muista ennen nähneeni. Taisin lukea lehtiartikkelin, jossa HIFK:n valmentaja Muurinen suositteli jo nostamaan Urho Nissilän maajoukkueeseen. Olin itse ajatellut ihan samaa.

Kun käännän peilin näihin keskenään erilaisiin kokemuksiini, tulen omalla kokemuksellani siihen johtopäätökseen, että pelasipa KuPS miten tahansa, niin Mullikassa kyllä kehutaan. Joku voi väittää, ettei sanomalehtikirjoitus ole mitään historiankirjoitusta. Totta onkin, että jalkapallo-ottelusta voi objektiivisesti ottaen kertoa, että peli pelattiin, ketkä siinä olivat vastakkain, mikä oli lopputulos, kuka teki maalin, paljonko ilmoitettiin olleen maksaneita katsojia. Sen sijaan pelitapahtumain kuvaukset ovat isolta osin kunkin katsojan – siis myös toimittajan – subjektiivisia näkemyksiä, joitten on vaikeata uskoa olevan samoja kuin oma kokemukseni.

Uskon tämän pätevän kaikkeen historiankirjoitukseen. Sanonta voittajat kirjoittavat historian olkoon tästä jonkinlainen yleispätevä puolitotuus.

Historialliset tutkimukset käsittivät 163 sivua. Lukeminen vei aikaa pari viikkoa. Seuraavaksi on vuorossa lyhyt loppuosa ja jonkinmoinen yhteenveto.