Omenakasvoinen morsian – Mordvalaista kansanrunoutta

Raija Bartens (s. 1933) valikoi ja suomensi kirjan verran mordvalaisia kansanrunoja ja itkuvirsiä, jotka julkaistiin teoksena nimeltä Omenakasvoinen morsian alaotsikoltaan Mordvalaista kansanrunoutta. Runonnuksen teki runoilija Kai Nieminen. Kansikuvan taiteili Mika Launis.

Kirjan lopussa Bartens kertoo, että Venäjän alueella asuvat kieleltään suomensukuiset mordvalaiset ovat aikain saatossa eriytyneet toisistaan ja puhuvat kahta eri kieltä: mokšaa ja ersää. Lukemani kirja sisältää molempien kansojen runoutta.

Kyse on siis kansanrunoista ja itkuvirsistä. Niistä välittyy kuva mordvien luonnonuskonnosta, jonka hallitseva ylinen jumala on nimeltään Njiške. Muitakin jumalia ja tarunomaisia johtajahahmoja mainitaan. Tärkeässä osassa mordvilla on myös vainajien muistaminen. Heihin ollaan yhteydessä mm. silloin, kun antilas (morsian) laulaa itkuvirsiään siitä suuresta surusta, että joutuu jättämään lapsuudenkotinsa. Bartens vertaa morsiamen öisiä itkuvirsiä shamaanin matkoihin manalisten maailmaan. Näytteissä on tosiaan jossain määrin sen tyyppistä materiaalia. Morsiamen itkuvirsiä koskettavampina koin kyllä itse kuolleille rakkaille osoitetut itkut.

Kaunis on myös Mehiläisemon juhlan laulu, joka ei varsinaisesti ole itkuvirsi vaan kunnioittavan rukouksen omainen tervehdys mehiläisten kuningattarelle (tai haltijalle?). Kirjan selityksissä kerrotaan, että mehiläisemolle vietetään ersäläisessä kylässä kahdesti vuodessa juhlaa, jossa nuori vaimo nuorten tyttösten kanssa kulkee talosta taloon ja lopuksi mehiläistarhaan, jossa he tanssivat ja kaikki kyläläiset kumartavat heitä. Mehiläisemolle osoitetun laulun suomennos on kauniisti onnistunut, tavujen lukumäärään perustuva metriikka toimii mainiosti varsinkin tässä pienessä näytteessä:

Saavuit laaksoja, notkoja,

tummien metsien lomitse,

valkokukkien ylitse.

Jalat keltaista silkkiä,

ruumis kultasamettia,

suussa on vaskitorvi,

päässä on hunajakenno.

Mukana kirjassa on myös runoja mordvien menneisyydestä, jolloin toiset kansat tylyttivät heitä, ajoivat kodeistaan ja syyllistyivät raakuuksiin. Kansan omatkaan tavat eivät aina ole olleet parhaimmasta päästä, tyttöjä on naitettu lapsisulhasille, jopa kehtolapsille. Mordvien runot kertovat usein pulmatilanteista, joita ihmisten väliset elämäntilanteet aiheuttavat. Luonnonuskontoa harjoittavalla kansalla luonto on tärkeällä sijalla runoissa.

Oma mielenkiintonsa on mordvalaisen kansanrunouden keruun ja julkaisun etenemisessä. Mordvien runoutta vuosina 1889 – 1901 kerännyt Heikki Paasonen (1865 – 1919) ei ehtinyt nähdä kovin paljoa keräämästään aineistosta julkaistuna, sillä pääosa hänen työstään julkaistiin parikymmentä vuotta ja ylikin hänen kuolemansa jälkeen. Mordvalaisten tutkijoitten kokoama kansanrunousteos ilmestyi samalla hitaan etenemisen taktiikalla vuodesta 1963 alkaen ainakin vuoteen 1982.

Kirjassa on 196 sivua, lukeminen sujui noin viikossa.