Kielitieteilijä, professori Lauri
Kettunen (1885 – 1963) kirjoitti matkoistaan itämerensuomalaisten
kansojen pariin vuonna 1945 julkaistun muisteloteoksen Tieteen
matkamiehenä. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja kattaa hänen
matkoistaan Kaksitoista ensimmäistä retkeä 1907 – 1918.
Jo vuosiluvuista voi päätellä, että
mistään pikku piipahduksista ei ollut kysymys. Kettusen kuvausten
perusteella tuon ajan matkustaminen tuntuu minusta vaativalta
seikkailulta, jossa pitkäkestoisen matkustamisen vuoksikin oli
viisainta viipyä perillä hyvän aikaa, kielentutkija Kettusen
tapauksessa kuukausia kerrallaan. Kettusen matkakertomukset etenevät
aikajärjestyksessä, vaikka ne muisteloita ovatkin. Muisti saa
paikoitellen apua vanhoista muistiinpanoista, kirjan loppuvaiheen
vierailuissa vepsäläisten luona puheenvuoro siirtyy
päiväkirjamerkinnöille.
Kirja alkaa käynnistä professori E.
N. Setälän luona. Setälä suosittelee nuorelle opiskelijalle
matkaa Ruotsiin, Värmlannin (kirjassa Vermlanti) metsäsuomalaisia
tapaamaan. Tätä ennen professori Kaarle Krohn on ohjannut Kettusta
opettelemaan viron kieltä. Yön yli mietittyään Kettunen päättää
matkustaa Värmlantiin, hän saa Setälän lupauksen mukaan myös
yliopistolta avustusta matkaansa varten. Paitsi matkoja ja niitten
sattumuksia, Kettunen kuvaa kirjassaan myös tutkijapiirien
keskinäistä kakunjakoa, eikä hän aina kätke kärjekkäitä
kommenttejaan. Syntyy se vaikutelma, että kielentutkijat olivat
jakaneet itämerensuomalaiset kansat omiin marikkoihinsa, joihin
toisia tutkijoita ei aina toivottu.
Kettusen kokemus Värmlannin
metsäsuomalaisten keskuudessa osoittautuu antoisaksi. Hän solmii
lämpimät suhteet Juholan talon väkeen. (Kirjassa talon nimenä on
Juhoila, paitsi talon väen itsensä kirjeissä!) Alkaa
kirjeenvaihto, jonka perusteella Kettuseen on suhtauduttu kuin
sukulaispoikaan. Mutta Kettunen on kiinnostunut myös Virosta. Ensi
käynnillä hän luo suhteita paikalliseen oppineistoon ja tutustuu
maahan.
Toiselle matkalle hänelle osoitetaan
tutkimuskentäksi Kodaveren murre, jota puhuttiin Peipsi-järven
rantaseuduilla. Riittävän tutkimusaineiston saavuttamiseksi
Kettunen kartoittaa Kodaveren murrealueen ja käy vieläpä
keräämässä tietoa murrealueeseen rajautuvien alueitten murteesta.
Tutkijana toimiessaan hän ei kysele ihmisiltä niitä näitä, vaan
kerää murretta sana sanalta ylös taivutusmuotoineen. Kuten olettaa
sopii, kaikki kansan keskuudessa eivät tätä noin vain ymmärrä,
eivätkä kaikki puhu puhdasta murretta. Kettunen etsii
kielenoppaikseen henkilöitä, jotka ovat mieluiten asuneet samoilla
seuduin koko ikänsä ja jotka lisäksi ymmärtävät heidän
yhteisen vaivannäkönsä merkityksen. Tässä hänellä on
kertomansa mukaan toisinaan hyvää, toisinaan vähän kehnompaa
tuuria.
Kodaveren murrealue on lähellä
setukaisten asuinseutuja, joten Kettunen ulottaa retkensä myös
sinne. Hän liikkuu hiihtäen mikä herättää virolaisväessä
ihmetystä. Kuvaus hiihdosta Peipsi-järven lahtien yli kevättalvella
jäitten risahdellessa käy ihan kaunokirjallisuudesta. Viron jälkeen
on vuorossa Inkeri, jossa Kettunen kerää sanastoa vatjalaisilta.
Sen jälkeen ovat vuorossa Äänisjärven eteläpuoliset vepsäläiset.
Kettusen vieraillessa vepsäläisten luona tapahtuu Venäjällä
bolshevikkien vallankumous ja Suomikin itsenäistyy, mutta lyhyen
kotona käväisyn jälkeen tutkija lähtee vuodenvaihteessa 1917 –
1918 uudelleen vepsäläisten luo ääntä vahalieriöille
tallentavan fonografin kanssa. Tästä pieni katkelma päiväkirjasta
25.2.1918:
Vieläpä sana Darjasta. Hän oli
hauska runollinen mummo, joka vähällä ystävystyi yhteisestä
harrastuksestamme ja hyväili hellien fonografin alumiinitorvea:
Rjaha sä kurkuinje, oi sinä hopeakurkku! (Hyväillessä
muuten taaskin rjaha, vaikka muuten raha.)
Kettunen huomasi, että vepsäläiset
liudensivat sanojaan ikään kuin venäjää muistuttavaksi
hellitellessään, esim. lapsille. Varsinaista kielitiedettä
Kettunen ei ole kirjaansa liiaksi sisällyttänyt, sen vuoksi sitä
pystyykin lukemaan kuka tahansa.
Suomen sisällissodasta Kettunen lukee
vähän kerrassaan Venäjälle saapuvista Suomen lehdistä vasta
helmikuun puolivälissä. Lehdissä olevat tiedot huolestuttavat
häntä – sitä paitsi paikallinen väki luulee häntä toistuvasti
saksalaiseksi vakoojaksi, sodan ei näet tiedetä loppuneen, vaikka
seudulta sotaan lähteneistä monet on jo kotiutettu. Maaliskuun
puolivälissä Kettunen palaa Pietarin kautta kotimaahan. Kirja
loppuu tähän, mutta tapahtumia sen jälkeen kuvataan kahdessa
matkakirjassa, jotka olen hankkinut jo lainaan Kuopiosta.
Kirjassa on 410 sivua + sis.luettelo,
takakannessa kaunis lainauskortti vuodelta 1945. Lainasin kirjan
26.10.2018 ja nyt se on sitten luettu. Olen jo vähän selaillut
jatkoa... Niin, sekin vielä, että Kettunen oli Kuopion yhteiskoulun
oppilaita kuten sittemmin ketjukolaajakin.
Kiitokset Jorma Jormitolle jälleen kerran hienosta lukuvinkistä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti