Edgar Vaalgamaa: Valkoisen hiekan kansa

Suomessa asunut liiviläinen pappi Edgar Vaalgamaa (1912 – 2003) kirjoitti vuonna 2001 julkaistun teoksen Valkoisen hiekan kansa. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja kuvaa Liiviläisten historiaa ja kulttuuria. Kirjan lopusta löytyy liiviläisen koulutarkastajan Valda Šuvcānen (1923 – 2007) laatima kirjoitus Liiviläiset toisen maailmansodan jälkeen, joka kertoo Latvian Kuurinmaalla Liivinrannaksi nimetyllä alueella elävien viimeisten liiviläisten elämästä toisen maailmansodan aikana, sodan jälkeisessä neuvostoyössä ja sen jälkeen aina vuosituhannen vaihteeseen saakka. Lisäksi kirjassa luetellaan pari sivua liiviläisiä käsittelevää kirjallisuutta. Ihan viimeiseksi on sijoitettu latvialaisen kirjallisuushistorian tutkijan Robert Klaustinšin vuonna 1993 Riiassa julkaistun referaatin pohjalta laadittu selkeä kuvaus Lätin Henrikin Liivinmaan kronikassa selostetusta liiviläisten kristinuskoon ja saksalaisen kalparitarikunnan alamaisuuteen siirtymisen vaiheista.

Edgar Vaalgamaa syntyi Kuurinmaalla tsaarin vallan aikaan. Kuurinmaa sijaitsee Latviassa Riianlahden etelärannalla ja siitä joitain kymmeniä kilometrejä etelään. Kuurinmaan liiviläinen väestö asui Kuurinmaan niemenkärjessä kalastajakylissä (vuonna 1911 liiviläisiä asui siellä 2400 henkeä) rannikkokaistaleella, joka ulottui Riianlahdelta Itämeren rantaan. Aluetta alettiin kutsua vanhan liiviläisasutuksen mukaan Liivinrannaksi, vaikka valtaosa asukkaista olikin latvialaisia. Liivinrannan aluetta ei ilmeisesti pidetty kovin houkuttelevana asuinseutuna, sillä alueen maaperä on hiekkamaata, joka soveltuu hyvin lähinnä perunanviljelyyn. Liiviläiset harjoittivat kalastusta, verkko- ja nuottapyynnin saaliit koostuivat kilohailista ja pikkukampelasta, jota savustettiin säilyvyyden parantamiseksi. Vaalgamaa kuvaa elävästi miten kalastajakylien arki hurisi kalastuksen ja pääosin kotitarpeeseen harjoitetun maatalouden töissä.

Toinen tärkeä aihe kirjassa on vastaaminen siihen kysymykseen, miten oli mahdollista, että liiviläiset, jotka olivat keskiajalla eräs alueen tärkeistä heimoista, olivat Riian pohjoispuolelta kokonaan kadonneet ja Liivinrannallakin heitä laskettiin vuonna 1989 elävän enää 140 henkeä. Sekä Šuvcāne että Vaalgamaa vastaavat tähän kysymykseen sekä esimerkkien kautta että yleisemmin. Vaalgamaa viittaa aluksi siihen, että liiviläiset asuttivat keskiajalla (tuolloin liiviläisiä oli arviolta 20 000) Kuurinmaan lisäksi Väinäjoen ja Koivajoen seutuja, johon Saksasta suuntautunut kristillinen lähetystyö miekkojen ja heittolaitteitten kera iski ensimmäiseksi. Tästä syystä saksalaiset vallanpitäjät nimittivät vuosisatojen ajan nykyisen Latvian ja Viron aluetta Liivinmaaksi. Liiviläiset pitivät aluksi sitkeästi kiinni omasta uskonnostaan ja sitä kautta myös vapaudestaan elää omien perinteittensä mukaisesti. Saksalaiset ammattisotilaat olivat kuitenkin ylivoimaisia. Liiviläiset joutuivat taistelemaan saksalaisten rinnalla Viron monia heimoja vastaan, mikä verotti liiviläisten lukua. Vaalgamaa kirjoittaa:

Edelleen vuosisatojen kuluessa Liivinmaa jäi Baltian alueella käytyjen ja toisinaan vuosikymmeniä kestäneiden tuhoisien sotien tantereeksi, mikä aikaa myöten kulutti pienen heimon elinvoimia. Vieraat sotajoukot toivat mukanaan kulkutauteja, jotka toistuvina vaativat sotien jalkoihin jääneiden keskuudessa runsaasti uhreja.

Vaalgamaa mainitsee taudeista ruton, isorokon ja punataudin.

Latvian itsenäistyttyä ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyi liiviläisyyden nousukausi suomalaisten ja virolaisten tutkijoitten kiinnostuessa Liivinrannasta. Perustettiin Liiviläisten Liitto, joka julkaisi omaa liivinkielistä lehtistä ja Uusi Testamentti käännettiin liivin kielelle. Toinen maailmansota merkitsi kuitenkin tylyä loppua tälle myönteiselle kehitykselle. Saksalaisten vallan aikana moni liiviläinen pakeni ulkomaille, eivätkä he yleensä palanneet Neuvostoliittoon ellei ollut pakko. Neuvostovalta teki Liivinrannasta suljettua rajavyöhykettä, rajoitti asukkaitten liikkumista ja kalastuselinkeinon harjoittaminen siirtyi kolhoosien haltuun. Liivinrannalta oli vaikea löytää työtä ja toimeentuloa, joten nuoret muuttivat sieltä pois. Vaikka 1970-luvulla kulttuuritoiminta alkoi uudelleen varsinkin liiviläisten laulukuorojen myötä, ei se riittänyt kääntämään nuorisoa liiviläisyyden pariin juuri muuten kuin harrasteen tasolla. Kirjan takakannessa mainitaan, että liiviä äidinkielenään puhuvia henkilöitä on jäljellä enää kymmenisen iäkästä henkilöä. Wikipedia tietää kertoa, että viimeinenkin heistä on kuollut muutama vuosi sitten.

Vaalgamaan kirja tarjoaa hienon omakohtaisen kuvauksen liiviläisten viimeisistä ajoista Liivinrannalla. Valokuvat elävöittävät kerrontaa. Kirjassa on 198 sivua. Taisi viikko vierähtää sitä lukiessa. Nyt luen vielä yhden kirjan Latviasta ja sitten on saksalaisen romantiikan vuoro.