Familjen ketjukolaaja firar jul

Vaimoni otti pian loppuunsa kuluvan vuoden joulupäivänä kuvan, jolla somistan vuoden viimeistä tekstiäni. Olimme tulossa anopin luota vierailulta, kun vaimo alkoi ihastella lumisadetta ja otti siitä kuvan. Ihailen vaimoani. Vaikka lumisade todellakin näytti lumoavalta kulkiessamme pimeyden keskellä katuvalojen lempeästi valaistessa lumen peittämää Asematietä, en ehkä itse olisi kehdannut pysähtyä kuvaamaan sitä pimeää kauneutta. Kuvaa katsellessani tunnen kiitollisuutta vaimoani kohtaan tästä otoksesta. Sen symboliikka venyy moneen ja soi kuin sydäntä särkevä kansanlaulu.

Olen pitänyt vanhasta kansanlaulusta nimeltä ”Oi lumi liitele”. Sen voi kuunnella netistä. Tärkeä syy siihen pitämiseen on se, että tätini kertoi miten hänen lapsuudenkodissaan oli tätä laulua laulettu. Kovin paljoa muuta en hänen lapsuudenkodistaan tiedäkään. Äitinikin joutui erkanemaan perheensä luota jo pienenä. Ajat olivat tiukat, sosiaaliturva oli hentoista kuin lastenkodin kauravelli, mutta eteenpäin silloinkin tarvottiin. Siihen saakka kuin päästiin.

Vaimoni ja minä pääsimme jouluillaksi kotiin. Saatiin poikakin kotiin ja saunottiin. Tapaninpäivänä tuli vielä tytärkin ja saunottiin lisää. Minä join aika paljon viinaa ja sammahtelin nojatuoliin. Kinkku oli torilta ostettua korviketta. Vaimo paistoi joulukanaa.  (Tosin tämän tekstin luettaan vaimoni sanoi, että minä olin kuulemma paistanut ne kanat.) Tänään vaimo teki kananjämistä keittoa. Joulun seutuun katseltiin monta elokuvaa. Yritin yhtenä aamuna herättyäni lukea Jaan Krossia, sain tavattua pari sivua, ajattelin ties mitä muita asioita.

Minulla ei ole oikeastaan paljon mitään sanottavaa, mutta luettavaa kyllä riittää. Kunhan vain saan itseni taas asettumaan yksinäisyyteni keskelle, alan varmaan lukea. Onhan se jonkinlainen kiinnekohta, vähän niin kuin kallio, jolle perustaa seuraavanlaisen kuntansa. Tervanjuojien veljeskunnan.

Hyvää Uutta Vuotta!