Anna Žīgure: Latvian maa ja taivas

Entinen Latvian Suomen suurlähettiläs Anna Žīgure (s. 1948) kirjoitti vuonna 2000 julkaistun teoksen Latvian maa ja taivas. Kirjan suomensi Hilkka Koskela. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja sisältää Kertomuksia Latvian historiasta ja nykypäivästä. Alussa on johdanto suomalaiselle lukijalle, siinä Žīgure huomauttaa, että Latviassa kevät koittaa varhemmin kuin Suomessa.

Kirjalla on upea nimi, minä olisin tykännyt enemmän nimestä Latvian pilvenpuskijat. Kuulemma latvialaiset katselevat ihaillen taivaalle ja näkevät pilvissä sekä kauneutta että ennusmerkkejä, pilviä katselemalla voi myös pohtia oman elämän kynnyksellisiä kysymyksiä:

Joka tapauksessa monet ovat Latviassa vieläkin sitä mieltä, että pilvien seuraaminen kehittää mielikuvitusta ja on suositeltavaa vaikeissa elämäntilanteissa, jolloin ongelmiin ei tahdo löytyä ratkaisua. Kuluu vähän aikaa, ja kas: pilvet ovat hajonneet ja ajatukset selkiytyneet.

Muuten Žīgure kertoo Latvian neljästä maakunnasta: Vidzemestä, Kurzemesta (Kuurinmaa), Latgalesta (Latgallia) ja Zemgalesta (Semgallia), niitten ominaispiirteistä ja tärkeimmistä kaupungeista. Mukana on sekä historian parhaita paloja että katkerain menetysten hetkiä – esim. neuvostoaikana latvialaisia kuljetettiin suuria määriä Siperiaan ja muihin kaukaisiin paikkoihin eikä heidän oletettu sieltä palaavan. Monet sinnittelivät kuitenkin hengissä ja palasivat takaisin, toiset läksivät maanpakoon ajoissa ja loivat itselleen uuden elämän kaukana ulkomailla. Paluumuuttajia on Latviaan tullut uuden itsenäisyyden myötä paljon, mutta heidän elämänsä on silti reväisty kahtia pariinkin kertaan, sellaista ei ole helppo kestää.

Jo aikaisempina vuosisatoina sotajoukot ovat trampanneet Latvian yli ja hävitys on ollut kauheaa mennen tullen. Siinä ovat tuhoutuneet monet kodit ja heimot, jäljelle jääneitten asukkaitten on pitänyt yrittää selviytyä miten ovat taitaneet. Latvian kansalliseepos Lačplēsis (Karhunkaataja) kertoo 1200-luvun tapahtumista, jolloin silloisia asukkaita, lättiläisiä ja liiviläisiä, alettiin käännyttää kristinuskoon ja alistaa saksalaisten ritarien toimesta.

Tietysti Žīgure kertoo myös nykypäivästä, joka tarkoittaa monessa kohdin sen korjaamista ja uudelleen käyttöön ottamista, mikä sodan ja sitä seuranneen neuvostoyön aikana sai kärsiä huolenpidon puutteesta. Jonkin verran lisää olisin kaivannut tietoa nuorison pyrinnöistä ja harrasteista. Esimerkiksi nykyisestä urheiluelämästä ei taida juuri löytyä mainintoja. Riian Dynamo on Suomessakin tunnettu jääkiekkoseura. Jopa monet neuvostokiekon suuret nimet pelasivat tai valmensivat Dynamossa. Latvian laulujuhlista on pari mainintaa, enemmänkin olisi voinut löytyä. Mutta sinänsä on ihan kiintoisaa lukea kansasta, joka arvostaa kukkia ja mehiläisiä, pilviä ja hautuumaita.

Kirjassa on 224 sivua, selkeitä, havainnollisia kuvia sekä mainio kartta. Lukemiseen kului muutama päivä. Teksti on sujuvaa kieltä ja vaikka kertoja joissain kohti antaa kerrottavan rönsytä, on perusjaottelu tehty lukijalle todella selkeäksi. Tästä innostuin niin, että taidan vielä lukea muutaman kirjasen Latviasta ennen kuin siirryn saksalaisen romantiikan pariin.