Andrejs Pumpurs: Karhunkaataja

Latvian kansalliseepos Lāčplēsis – Latvju tautas varonis ilmestyi vuonna 1888. Sen kokosi ja sepitti latvialaisten kansantarujen ja historiallisten kronikoitten aineksista Andrejs Pumpurs (1841 – 1902). Teoksen suomensi latvian kielestä Latviasta kotoisin ollut liiviläinen, Suomessa elämäntyönsä tehnyt pappi Edgar Vaalgamaa. Runonnuksen viimeistelyssä avusti Anna-Maija Raittila. Suomennos ilmestyi vuonna 1988 nimellä Karhunkaataja. Alaotsikon mukaisesti myyttinen voimamies Karhunkaataja on Latvian kansallissankari. Kirjassa on hyödynnetty kuvituksena Riiassa vuonna 1957 ilmestyneen laitoksen laulujen alkusivuja, joissa olevat puupiirrokset teki Zigurds Zuze. Kirjan alussa Edgar Vaalgamaa kertoo suomennoksen vaiheista. Lisäksi alusta löytyy kuvaus Andrejs Pumpursista sekä aakkosellinen seliteluettelo eepoksessa mainituista taruhahmoista ja todellisista historiallisista henkilöistä sekä paikannimistä.

Eepos tarkoittaa runomittaista kertomusta. Tämä ”latvialaisten Kalevala” on yhtenäinen kertomus, jonka tapahtumat voidaan ajoittaa 1100-luvun lopulle ja 1200-luvun alkuun. Se kertoo aluksi nuoresta voimamiehestä, jota kutsutaan nimellä Karhunkaataja tai lyhyemmin Kaataja. Vaalgamaa selittää, että nimi tarkoittaa karhunrepijää, sillä Kaataja oli kyennyt surmaamaan metsän petoja tarttumalla niitä leuoista ja repäisemällä pedon kuoliaaksi. (Oikeesti niin ei voi tehdä.) Eepos noudattaa vaihtelevia runomittoja, ainakin daktyyliä ja trokeeta on parhaimmillaan käytetty, monin paikoin mitta on vapaampi. Toisin paikoin on venytty loppusointuihin, parhaiten mitallisesti ja loppusointujen kannalta soi Neljäs laulu. Siinä liiviläisten päällikkö Kauppo vierailee Roomassa paavia tapaamassa ja Riian kaupunki perustetaan (vuonna 1201) ynnä muuta tarunomaisempaa. Eepos kasvaa kertomukseksi saksalaisten kalparitarien ristiretkestä Baltiaan, mikä siis tarkoitti kansojen orjuuttamista kristinuskon verukkeella. Baltiasta käytetään välillä saksalaisten keksimän nimityksen, Marian maan, mukaelmaa Māra. Baltiaa asuttavat latvialaiset ja liiviläiset esitetään rauhaa rakastavina viljelijöinä, joita saksalaiset riistäjät saapuvat törkeästi jymäyttämään. Karhunkaataja asettuu puolustamaan kansaansa voimiltaan ylivertaisena.

Täysin sinisilmäisen myönteistä kuvaa Baltian asukkaista ei sentään luoda. Noituus rehottaa ja pirun kanssa tehdään sopimuksia. Muuta juonikkuutta harjoittavat niin latvialaiset kuin liiviläisten päällikkö Kauppokin. Jollain tavoin Kauppoa jopa yritetään ymmärtää, hänen katsotaan tavoittelevan nimensä mukaisesti hyviä kauppoja saksalaisten kanssa. Näin menetellessään hän kuitenkin kääntyy omiaan vastaan. Henrikin Liivinmaan kronikassa Kauppo taistelee naapuriheimoja vastaan saksalaisten rinnalla. Pumpurs mainitsee eepoksessaan myös Henrik Lättiläisen. Vaalgamaakin tuntuu olevan sitä mieltä, että Henrik olisi alkujaan latvialainen eli lätti. Roomassa Kauppo näkee loistoa ja voimaa ja monenlaisia etuja, suutelee paavin tohvelia ja paavi lyö hänet ritariksi lahjojen kera. Samaan aikaan Karhunkaataja eksyy harharetkille Pohjolaan. Monet tapaukset tällä laivareissulla tuovat mieleen kreikkalaisen eepoksen purjehtijat. Samoin eepoksen alussa järjestetty Baltian jumalien kokous.

Kaiken kaikkiaan Karhunkaataja miellyttää tarinan yhtenäisyydellä, joka on seurausta siitä, että kirjoittaja on taitavasti sulattanut tarut ja kronikoitten tiedot samaan keitokseen. Suomennoksen mitan vaihtelukin on oikeastaan ihan piristävää. Viimeisessä eli Kuudennessa laulussa koetaan sekä juhlien riemua että tappion karvautta. Karhunkaataja kaatuu itse, mutta Pumpurs haluaa luoda Latvian kansaan uskoa siihen, että vielä tästä omin voimin noustaan. Karhunkaataja kasvaa latvialaisten vapauden toivon vertauskuvaksi.

Kirjassa on 144 sivua. Se tuli luetuksi muutamassa päivässä.