Virolainen Viivi Luik (s. 1946)
kirjoitti vuonna 2010 julkaistun omaelämäkerrallisen romaanin
nimeltä Varjuteater. Anja Salokannel suomensi teoksen,
joka ilmestyi vuonna 2011 suomeksi nimellä Varjoteatteri.
Luin sen.
Luikin romaani alkaa neuvostoajan
puhdistuksen jälkinäytöksestä vuonna 1949. Kolmivuotias tyttönen
löytää poiskyyditetyn perheen tyhjästä asunnosta kirjan, jossa
on kuva Colosseumista. Luik väittää siitä lähtien tehneensä
matkaa Roomaan.
Koska Roomaan johtavat kaikki tiet,
Roomaan saavutaan useamman ulkomaan kautta. Luik kertookin
romaanissaan paitsi elämästä itsenäistyvässä Virossa, myös
oleskelustaan Viron suurlähettilään puolisona Helsingissä,
Berliinissä ja lopulta Roomassa. Tosin loppu ja alku ja keskivaihe
vaihattelevat paikkaansa Luikin kerronnassa. Enemmänkin hän tuntuu
hahmottelevan kerrottavaansa jotain kokoavaa havaintoa näkemänsä
ja kokemansa pohjalta. Syntyykö sellainen, riippunee lukijasta, minä
en ihan vakuuttunut.
Suomi on maa, jossa asuu vakaa ja
juureva kansa. Pariisissa matkaillut suomalainen kertoo nähneensä
matkallaan ahvenen. Uskon tämän, sillä itse arvelen nähneeni
Lontoossa, Westminster Abbeyssä hauen, vieläpä useampia.
Berliinissä on turkkilaisia,
bratwursteja, kerjäläisiä metrossa, varkaita busseissa ja paljon
lehtipuitten reunustamia katuja. Berliinissä asuu myös kirjan
tärkeä sivuhahmo, virolaislähtöinen kirkonmies Atspol.
Rooma on vanha kaupunki, ikuiseksikin
mainittu. Niinä Rooma on lukemattomien edeltävien sukupolvien
kaupunki. Mutta se on myös nykyisin elävien italialaisten kaupunki.
Lisäksi se on kaiken maailman turistien kaupunki. Ja paavin
kaupunki. Sekä tietenkin kerjäläisten kaupunki. Ja vielä
varkaitten kaupunki. Nämä kaikki ryhmät nousevat esille Luikin
kuvauksissa.
Nykypäivän roomalaiset kuvataan
elämästä nautiskelijoina, joitten työmoraali on toisenlainen kuin
pohjoisilla kansoilla. Asentaja ei saavu paikalle sovittuna aikana
vaan muutaman päivän myöhässä, koska ilma oli niin kurja.
Talvella lämmitys asunnoissa ei toimi. Tarjoilijat käyttäytyvät
niin kuin heitä varten pitäisi kohottaa asiakaskunnan tasoa. Kaikki
vaikuttaa olevan peliä, jossa tärkeintä on ulkoinen vaikutelma, ei
se mikä on totta tai muulla tavalla oikein. Kuitenkin Luik selvästi
viehättyy Rooman näkymistä. Hän antaa paljon tilaa ympäristön
kuvaukselle, välillä hieman ylenpalttisestikin. Ikuinen kaupunki on
suuri, punaisen langan saatikka sitten lapsuuden ruohonkorren
katoaminen tapahtuu helposti. Liitän tähän loppuun näytteen
mystisestä antiikin yhteyden kokemuksesta, joka vähän
johdatteleikse kirjaan, jota ajattelin kokeilla seuraavaksi:
Tiheä hiljaisuus ja kaukainen melu ja
voimakas maustetun ruuan tuoksu hallitsivat jonkin aikaa tällä
muurien rajaamalla, pylväiden reunustamalla aukiolla, sitten äänet
sammuivat ja etääntyivät ja hiljaisuus voitti.
Ystävämme, joka muistutti mustaa
gondolia, kysyi:
”Näkivätköhän Hadrianuksen väet
meidät?”
Kirjassa on 264 sivua. Luin sen
kolmessa päivässä, eilen pidin välipäivän.
Luin tämän joskus mennneisyydessä ja mieleen jäi vai tuo Rooman kuvaus. Bella figura on italialaisille tärkeää - sisällöstä viis, kunhan muodollinen puoli on kunnossa.
VastaaPoistaParempaa Luikia on Seitsemäs rauhan kevät, jossa Viron kohtalokkaita historiankäänteitä katsotaan lapsen silmin.
Erehdyin tällä kertaa luottamaan suosituksiin, joitten mukaan tämä olisi parempi kuin Seitsemäs rauhan kevät. Ehkä minun pitää kokeilla vielä sekin kevät. Mutta ensin kokeilen lukea Kalevipoegin. Krossin mammuttiromaanin jouduin jättämään kesken.
Poista