Unihiekka lentää ja puunukke pyörii

Sitä annetaan ymmärtää, että toisinaan olisi terveellistä tarttua kirjaan, joka ei ihan lähellä omaa maailmanpankkoa makoile. Lienenkö sitten tervehtynyt lueskellessani Sigmund Freudin suomennettuja esseitä vuosilta 1906 – 1937 kirjasta nimeltä Suru ja synkkämielisyys sekä muita esseitä. Kirjan suomensi Markus Lång ja se ilmestyi vuonna 2017.

Oikeastaan kirja kiinnosti minua, koska olin hiljattain lukenut E. T. A. Hoffmannin (1776 – 1822) kirjoittaman kertomuksen Der Sandmann (vuodelta 1816). Luin J. A. Hollon laatiman suomennoksen nimeltä Sannoittaja vuodelta 1952. Huomasin netistä, että Freud on käyttänyt kyseistä kertomusta esimerkkinä esseessään, jossa hän käsittelee jotain, jonka hän nimeää epämukavan tai kammottavan kokemukseksi. Esseen saksankielinen nimi on ”Das Unheimliche” ja se on julkaistu vuonna 1919. Tämän yhden esseen ja muutaman muun taidetta käsittelevän esseen lukeminen muodostui minulle siinä määrin pitkän matkan painiksi, että en yrittänytkään koko kirjaa lukaista, vaikkei se sivumääräisesti kovin pitkä olekaan. Freud on sen sortin tiedemies, etteivät hänen ajattelunsa ahtaat paalukujat minulle kutsuvina avaudu. Mutta pari esseetä lukaisin ja niistä muutama sana.

Mainitsen aluksi, että Freud on saanut sanan Unheimlich erään tutkijan varhaisemmasta tekstistä. Freud on sisällyttänyt omaan esseeseensä muutaman sivun verran saksan kielen sanakirjan kuvailua siitä, millaisia merkityksiä tunnetaan sanalle heimlich. Nyt saa riittää, kun sanon sen merkitsevän mm. kodikasta, turvallista, kesyä sekä myös kätkettyä ja salaista. Kätketty ja salainen juontanevat juurensa siihen, mitä kodin seinien suojissa, piilossa ulkopuolisten katseilta saattaa majailla. Etuliite un kuvaa samaa kuin monien kielten etuliite non eli se muodostaa joko vastakohdan tai vähintäänkin poikkeaman. Niinpä eräs esimerkkilause määritteli sanan unheimlich tarkoittavan jotain minkä oli määrä pysyä salassa, mutta mikä on nyt paljastunut. Esseen suomennoksessa sana unheimlich on suomennettu tapauskohtaisesta sanalla epämukava tai sanalla kammottava.

Hoffmannin Der Sandmann on kauhukertomus. Freud kuvailee sen juonen lyhyesti noin kahdella sivulla! Yritän hieman tiivistää. Nuori ylioppilas Nathanael on nuorna poikana saanut kokea isänsä kuoleman, johon on liittynyt hänen kodissaan vieraillut epämiellyttävä henkilö, asianajaja Koppelius. Isä on tehnyt Koppeliuksen kanssa iltaisin kemiallisia kokeita, joitten yhteydessä tapahtuneen räjähdyksen seurauksena isä on kuollut. Koppelius on kadonnut kaupungista. Opiskelukaupungissaan Nathanael arvelee kohdanneensa Koppeliuksen, joka tosin on kertonut nimekseen Coppola. Nathanael järkyttyy miehen kohdatessaan, mutta hänen tyttöystävänsä Klara ja tämän veli saavat hänet rauhoittumaan. Jatkaessaan opintojaan Nathanael näkee naapurissaan kauniin neidon, johon ihastuu. Coppola myy hänelle taskukiikarit, joilla tiirailla neitoa. Nathanael tutustuu Olimpia-neitoon, rakastuu häneen, kunnes hänelle paljastuu, että Olimpia onkin ”isänsä” ja Coppolan rakentama puunukke. Nathanaelin mieli järkkyy uudelleen, mutta taas järkevä tyttöystävä Klara saa hänet rauhoittumaan. Lopussa Nathanaelin mieleen hiipinyt sairaus saa hänestä vallan ja tapahtuu kauheita.

Freud selittää tätä kertomusta kovin eri tavoin kuin minä. Hän myös nostaa siitä esiin varsin pitkässä juoniselostuksessaan eri asioita kuin mitä minä pidin merkittävinä. Saksankielisessä wikipediassa todetaan, että Hoffmann käsittelee kertomuksessaan monenlaisia teemoja. Siinäkään ei silti nosteta esiin sitä, mikä minusta näyttää tärkeimmältä. Ehkä sitä ei nosteta esiin, koska se on aika selkeästi kuvattu ja ajatellaan, että kai tuon nyt kaikki huomaavat? Toisaalta eikö juuri ilmeisin selitys ole se mistä kannattaa aloittaa? Ehkä siihen voisi lopettaakin.

Minun mielestäni Nathanael lähinnä pysyttelee yhdessä Klaran kanssa, koska taloudellisista syistä molempien perheet pitävät tätä hyvänä ratkaisuna. Klara kehuu Nathanaelin runoja silloin, kun ne ovat valoisia ja iloisia, muttei silloin, kun ne ovat synkkiä ja surullisia. Sen sijaan Olimpia, joka ei varsinaisesti puhu kuin muutamia fraaseja, toistelee kaikista Nathanaelin runoista ”Ah, ah!” tai jotain vastaavaa. Hän on palvova kuulija, joka jaksaa kuunnella kaikki Nathanaelin runot ja ihastelee niitä aina yhtä palavasti. Nuoret neitoset ovat nimeään myöten helppoja selitettäviä. Klara, saksan sanasta klar, selkeä, kirkas ja Olimpia, viittaus antiikin isäjumalan Zeuksen pyhättöön. Klara on jalat maassa elävä toveri, joka selittää Nathanaelin isän kuolleen alkemian tutkimusten yhteydessä tapahtuneen räjähdyksen seurauksena. Hän yrittää pitää Nathanaelinkin jalat maassa, mutta helppoa se ei ole. Olimpia sen sijaan palvoo itseään runonerona pitävää Nathanaelia. Nathanael järkyttyy tajutessaan, että ainut, joka hänen runojaan kuuntelee, onkin puunukke! Kas, kun ei hakurobotti! Nathanaelin isä oli kenties alkemisti. Hän yritti oikaista rikkauteen keksimällä tavan valmistaa kultaa. Nathanael ei usko Klaran selitystä vaan epäilee vastenmielistä Koppeliusta isänsä kuoleman aiheuttajaksi. Nathanaelin viimeinen, järjetön tuhon yritys kohdistuukin järjen ääneen hänen vierellään, Klaraan.

Freud ei tietenkään tyydy näin selkeisiin selityksiin. Hän ei itse asiassa mainitse alkemiasta mitään. Tuskin kukaan häntäkään on erehtynyt pitämään sielunelämän alkemistina. Kuningas Oidipus aikoinaan tappoi isänsä ja meni naimisiin äitinsä kanssa. Tosin molemmissa tapauksissa tietämättään. Freud soveltaa tähän kertomukseen samantapaista selitystä. Nathanael kokee isänsä kahdentuvan: hyvä isähahmo kuolee pahan Koppeliuksen toimesta. Ilmeisesti äiti on tykännyt kovasti pojastaan, kun Nathanael hyväksyy rakkautensa kohteeksi mieluummin palvovan Olimpian kuin järkevän Klaran. Freud selittää kaikenlaista kastraatiopelosta ja siitä miten silmät kuulemma symboloivat miesväen sukuelintä! Kertomuksessa näet Sannoittajan (Sandmann) sanotaan olevan hurjemman puoleinen nukkumatti, joka vie lapsilta silmät päästä, jos eivät nukahda. Koppelius esittää tämänsuuntaisen uhkauksen nuorelle Nathanaelille. Freudin mukaan kastraatiopelko se vasta aiheuttaakin miehessä äkillistä taantumista lapsen tasolle, mikä siis tarkoittaa tuon epämukavan, kammottavan, jo lapsuuteen jääneen kokemista. Freud ei erityisemmin tuo esille Nathanaelin runoharrastetta. Hänen toinen esseensä (Kirjailija ja mielikuvitus, vuodelta 1908) kyllä osoittaa kiitettävää paneutumista kirjailijan luomisprosessin tutkimiseen. Mahtaako Freud silti antaa riittävästi arvoa nuoren runoilijan herkkyydelle, kun runoille ei löydykään ymmärtäjiä?

Lukaisin kirjasta vielä esseen nimeltä Huumori (vuodelta 1927). Paikoitellen Freudin käsitys huumorista vaikutti siltä kuin lähimmäisen kustannuksella harjoitetun leikinlaskun ja huumorin välille voisi vetäistä yhtäläisyysmerkit. Mutta hienoimman yksittäisen sitaatin bongasin tästä esseestä. Liitän sen tähän:

Torjuessaan kärsimyksen mahdollisuutta huumori liittyy keinoihin, joita ihmisen sielunelämä on synnyttänyt välttyäkseen kärsimyksen pakolta ja jotka nostavat päätään neurooseissa, huipentuvat mielisairauksissa ja joihin kuuluvat päihtymys, transsi ja hurmio.

Luin tätä kirjaa kuutisenkymmentä sivua. Siihenkin meni viitisen päivää surua ja synkkämielisyyttä. Seuraavaksi jotain aivan muuta.