Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia

Elina Tuomi (s. 1987) kirjoitti ja kuvitti vuonna 2018 julkaistun teoksen Itsenäisiä naisia: 70 suomalaista esikuvaa. Kirjassa esitellään seitsemänkymmentä jollain tavoin tunnettua suomalaista naisimmeistä siten, että jokaisesta itsenäisestä naisesta on aukeaman vasemmalla sivulla kuva ja oikealla sivulla tekstimuotoinen kuvaus hänen elämästään ja saavutuksistaan. Kirjoittaja tuntuu painottavan, että ollakseen todella itsenäinen vaikuttaja ihmisen ei tule antaa toisten kärkkäittenkään mielipiteitten painostaa muuttamaan omaa mielipidettä vaan ihmisen tulee kulkea itse valitsemaansa reittiä. (Kaupunkien katuja kulkiessa huomaa miten paljon tällaisia itsenäisiä vaikuttajia tuleekaan vastaan, eivät ole huomaavinaankaan, että muitakin on kadulla kävelemässä.)

Tuomi on siis itse kuvittanut kirjan. Henkilöistä on piirretty sivun kokoiset, kauniit, värikkäät kuvat, jotka luovat pirteän vaikutelman. Tekstisivutkin on sävytetty nätisti. Henkilöitten tekstikuvauksissa korostuvat itsenäisyyden lisäksi tasa-arvo, oman alansa pioneerityö ja ensimmäisenä naisena tiettyyn virkaan valituksi tuleminen (kirjassa puhutaan lasikaton rikkomisesta), koulutuksen merkitys sekä varsinkin nykymaailman naisia kuvattaessa monikulttuurisuus ja erilaiset seksuaaliset kipuilut.

Kirjassa kuvattavat naiset on järjestetty syntymävuoden mukaiseen järjestykseen siten, että nuorimmat ovat alussa. Niinpä alkupuolen naisissa on paljon sellaisia, joista en juurikaan ollut kuullut aikaisemmin. Toki sellaisia naisia on myös loppupuolella kirjaa. Monesti tuli mieleen, että eipäs ole tuossa Li Andersson tai Kaisa Mäkäräinen, mutta kirjailija kertookin joutuneensa karsimaan ainakin kahdensadan naisen joukosta nämä seitsemänkymmentä. Selvästikin kirjaan on pyritty valitsemaan naisia, jotka ovat lähteneet maailmalle Suomen joka kolkalta. Siilinjärvikin mainitaan pari kertaa, joskin kumpikaan kuvattava ei ole alunperin siilinjärveläinen.

Väkisin tuli mieleeni, että ovathan nämä valinnat tavallaan poliittisia, siis kuvastavat sitä, millaiseksi kirjailija tahtoisi Suomen kehittyvän? Venäjänkieliset ovat Suomen suurin kielellinen vähemmistö ruotsinkielisten jälkeen. Yhtään venäläislähtöistä suomalaista ei kirjassa kuitenkaan ole mukana, olisi vaikka Alina Tomnikov mahtunut joukkoon? Kun on kaksi nigerialaislähtöistä ja kaksi somalialaislähtöistä. Eikä ole bosnialaisiakaan mukana, saati irakilaisia. Jonkinlainen provosoinnin vaikutelma siinä syntyy. Tai onhan kirjassa tosiaan kaksikin Venäjältä muuttanutta suomalaista: Larin Paraske ja Edith Södergran.

Maria Jotunin kohdalta löysin seuraavan toteamuksen:

...feminismi tarkoittaa väärinymmärryksistä huolimatta nimenomaan tasa-arvoa kaikille.

Niinpä tunnustaakin erikoiselta, että kirjassa järjestelmällisesti vältetään mainitsemasta kuvattavan naisen aviopuolison tai isän tai veljen etunimeä (sukunimihän on yleensä sama). Puhuttaessa Sophie Mannerheimin perustamasta Lastenlinnasta todetaan:

Myöhemmin talon toiminta siirtyi hänen veljensä vuonna 1920 perustaman Mannerheimin Lastensuojeluliiton alaisuuteen.

Noin vuosi sitten luin Helmi Krohnin kirjoittaman teoksen Suomen suuria miehiä. Tuolloin haikailin teosta Suomen suurista naisista. Nyt sentapainenkin on sitten luettu. Sivuja on 155, aikaa kului kaksi päivää.

Sanoi Minna Canth

Vuonna 1987 julkaistiin Ritva Heikkilän toimittama kaksikielinen teos nimeltä Sanoi Minna Canth – Pioneer Reformer. Suomenkielisenä alaotsikkona on Otteita Minna Canthin teoksista ja kirjeistä. Kirja sisältää katkelmia Minna Canthin (1844 – 1897), pitkään Kuopiossa asuneen, tunnetun naiskirjailijan ja tasa-arvoa sekä naisten asiaa edistäneen vaikuttajan teksteistä. Ajattelin ensin tulisiko kolmesataa sivua pitkän kirjan lukemisesta mitään, kunnes tajusin, että puolet kirjasta sisältääkin samat tekstit englanniksi käännettyinä, kääntäjä Paul Sjöblom. Tästä syystä lukeminen sujui minulta neljässä päivässä ja niistäkin yksi päivä meni kokonaan lumitöitä tehdessä.

Ainut pisempi, kokonainen teksti on Minna Canthin itsensä norjalaista lehteä varten kirjoittama omaelämäkerta vuodelta 1891. Sen lisäksi mukana on aforistisia otteita hänen novelleistaan, näytelmistään, artikkeleistaan ja kirjeistään. Kirjeitten ajatuksia on esillä eniten. Ilmeisesti juuri mikään kirje ei ole kirjassa kokonaisuudessaan, sillä alkutervehdykset, tavanomaiset kuulumiset ja lopputoivotukset puuttuvat. Mukaan on sisällytetty kirjeitten ”kova ydin”. Lopusta löytyy lyhyt kuvaus kunkin kirjeen vastaanottajasta, joita ovat mm. teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom, Kauppis-Heikki, jota Minna Canth kannusti kirjoitustyössä, näyttelijä Olga Salo, jolle Canth antaa merkille pantavan moderneja ohjeita näyttelijäntyöhön, Canthin omat tyttäret Elli ja Maiju sekä opettaja ja näyttelijä Hilda Asp, jonka sisar Hanna Asp kirjoitti vuonna 1948 julkaistun muistelmateoksen Minna Canth läheltä nähtynä. Pisin yksittäinen kirjeen katkelma on vuoden 1890 kirjeestä Aleksanteri Järvenpäälle, joka oli työväenliikkeen johtohahmoja. Eräässä pienessä otteessa jostakin Canthin tekstistä sanotaan näin:

Hanna: Niin se on, pappa, oikeudenmukaisuudesta ja ihmisrakkaudesta ne lähtevät sekä naiskysymys että työväenkysymys, kuinka ne silloin voisivat olla kristinoppia vastaan?

Tämä repliikki vaikuttaisi aika pitkälti sisältävän Minna Canthin näkemystä aikansa suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen ongelmista sekä myös siitä, miltä pohjalta hänen oma arvomaailmansa ponnistaikse. Canth nähdäkseni ”uskoo Jumalaan, mutta ei niin kuin kirkko opettaa”, kuten nykyään on tapana sanoa. (Nuoruudestani saakka minun on ollut vaikea nähdä suurempaa eroa siinä jaetaanko porukoitten kesken ihokkaat vai tuotannontekijät.) Reaalikristillisyydestä Canth toteaa seuraavasti:

Kristinoppi on haudattu kirkon seinien sisään ja kiedottu dogmatiikan kahleisiin. Irroittukoon niistä ja tulkoon ulos keskuuteemme, opettamaan meille vapautta, tasa-arvoa ja rakkautta.

Ihan kaikilta osin ei lyhyitten katkelmien perusteella voi saada selvää Canthin aivoitusten perusteista. Niinpä seuraavat lausahdukset tuntuivat tussahtavan pahasti penkkaan:

Huolissa se juuri elämän paras onni piileekin. (No, ei muuten piile!)

Jalo työ ei ihmistä koskaan vahingoita. (Kysy vain kuinka pahasti voi vahingoittaa!)

Hieno tunnustus avoimessa kirjeessä kirjailija Teuvo Pakkalalle tuntuisi silti sopivan Canthin omiinkin teksteihin:

Paljon siinä on ihmisiä, köyhää väkeä kosolta. Ja kuitenkin olette niistä kaikista jaksanut saada eläviä, todellisia henkilöitä, joihin lukija mieltyy ja tutustuu, aivan kuin olisi hän elänyt ja ollut heidän keskuudessaan.

Kirjassa on kaikkiaan 280 sivua. Englanninkielisen osion skippasin.

Kulttuurinen muniminen

Niin, eikäkun kuuntelin tuossa äskön ratiosta kulttuurikeskustelua, siinä oli pari kirjailijaa ja kirjallisuudentutkija ja haastattaja. Kaikki olivat naisimmeisiä Minna Canthin päivän kunniaksi, siitä huolimatta ihan tuntuivat asiaa puhuvan. Vaikka niinhän ne naiset aina. Sanoivat, että menestyvän kirjailijan pitää olla hauska mies. Ja sitten puhuivat taas asiaa.

Sinänsä en ole menestyjä minäkään. Jo kauppaopistossa höristin korviani, kun joku oppilas”toveri” luonnehti halpaa kuopiolaista ravintolaa paikaksi jossa käy ”tosi menestyneen näköisiä” asiakkaita. Eikä hänestä itsestäänkään tullut kuin joku kaupunginjohtaja tai mikäpähän lie.

Ne naiset siinä ratiossa keskustelivat kulttuurisesta omimisesta. Sillä taidettiin tarkoittaa sitä, että onkohan oikein, jos kirjailija kuvaa kirjassaan itseensä nähden ihan erilaisessa elämäntilanteessa olevan ihmisen kohtaloa. Saattoiko siis vaikkapa Minna Canth kirjoittaa teoksessaan Köyhää kansaa siitä, mistä kirjan otsikko kertoo, kun kerran hän itse ei kuulunut köyhään kansaan? Samalla tavalla voisi kysyä, voinko minä tässä kirjoittaa kirjailijan oikeudesta kuvata mitä milloinkin, kun en itse ole kirjailija?

Keskustelussa esitettiin, että tilanne on muuttunut Minna Canthin päivistä siinä mielessä, että nykyään on useammalla hauskalla hemmolla mahdollisuus kirjoittaa vaikkapa romaanin käsikirjoitus ja saada se julkaistuksi kirjana. Eräskin firma mainosti ainakin jokin aika sitten julkaisevansa käsikirjoituksen kirjana alle satasella. Tässä palvelussa siis kirjoittaja maksaa kirjan painattajalle, joka markkinoi kirjaa. Sitäkin kautta oma sanottava on mahdollista saada paperille painetuksi ja e-kirjana julaistuksi. Tietysti tällaiseen blogiin tai muuhun sometukseen voi upottaa vaikka millaisia kuvauksia omista kohtaloistaan. Eikä maksa kuin ”maineen”.

Ei ole olemassa sellaista jumalaa, joka ratkaisisi tätä maanpäällistä vaellusta kestäessämme, kenen sanottavaa puolueettomasti arvioiden olisi viisainta tai tärkeintä kuulla, kenen kohtalosta pitäisi lukea. Menestyksen näkökulmasta pätee kaiketi Vox populi, vox Dei, tarkoittaen Kansan ääni on Jumalan ääni. Niin että saadakseen sanottavansa kuuluville kannattaa vedota laajoihin kansanjoukkoihin ja silloin on syytä olla viihdyttävä jollakin tavalla.

Mikä se sellainen kansa olisi, joka tahtoisi itkuvirsiä kuulla? Eihän sentään Kolumbuksen kovaksi keitetty muna ollut murehista muovaeltu? Ei, se oli sellainen muna, jonka lapsikin tajuaa. Ex ovo, munassa on totuus ja lasten ja imeväisten suusta Hän valmistaa meillen totuuden. Eikö hyvä kirjallisuuskin ole jylhää ja konstailematonta kuin Vaiennut viulu?

Miten tämä kaikki sitten liittyy siihen kulttuurisen omimisen asiaan? Onko minulla siitä jokin mielipide vai taasko blogeerataan nyrkillä tyhjyyteen? Ainakin aika monia suomalaisia ovat viehättäneet Kalle Päätalon omiin elämänvaiheisiin perustuneet autofiktiiviset tiiliskiviromaanit, joista jo Ihmisiä telineillä antoi kansikuvaansa myöten selvät viitteet tulevasta. Vaikka itse en saakaan Päätalon romaaneja luettua, näen kansan maun omakohtaisuuden osalta samansuuntaisena oman makuni kanssa. Oma kulttuur paras kulttuur. Kirjoittajan omaan elämäkokemaan perustuvat kertomukset kiinnostavat, mutta niitten kertomusten on sitten paras olla viihdyttäviä. Asiaa saa olla mukana sopivasti annosteltuna, kunhan pitää mielessään, että parhaat asiatekstit ovat muisteloita.

Antti Hyry: Aitta

Antti Hyry (1931 – 2016) kirjoitti vuonna 1999 julkaistun romaanin nimeltä Aitta. Luin sen.

Aitta kertoo siitä, miten vanhempi mieshenkilö, joka romaanissa esittelee itsensä puhelimeen ”se ja se täältä Kuivaniemestä päin”, kesän aikaan ostaa vanhan aitan Iijoki-varresta aikomuksenaan purkaa aitta ja pystyttää se sitten omalle tontilleen meren rannalle Kuivaniemeen. Aitta on todellakin vanha, sen hirret on kertaalleen käännetty (sisäpuoli ulospäin), kenties vuonna 1874, kuten myyjän mies arvelee.

Aitan ostava Kuivaniemen herra muistuttaa ajatusmaailmaltaan Pietaria, päähenkilöä Hyryn pienoisromaanista Maailman laita (vuodelta 1967). Aitta-romaanissa nimeltä mainitsematon ”Pietari” saa suuren kalansaaliin. Hänen lisäkseen tekstissä mainitaan useita miehen nimiä, jotka ovat joko suoraan Raamatusta tai ainakin omaavat raamatullisen alkuperän: Tapani, Johannes, Leevi. Silti kalansaalista suorempia yhteyksiä Raamatun kertomuksiin ei esiinny. Päähenkilöstä kerrotaan välillä minä- välillä hän-muodossa.

Tapahtumien ja luonnon kuvailu on tyypillistä Hyryä. Monenmoinen puuhaaminen on tärkeällä sijalla ja etenee sivupolkuja kaihtamatta. Niinpä Aitta-romaanissakin käydään kalassa ja piipahdetaan marjametsässä, tehdään tai jätetään tekemättä tarkoin harkittuja pärekauppoja unohtamatta tutkia päreitten myyjän hauenpäät ja kirveet. Vanha mies tekee matkaa muistoissaan, tarkkailee kunnioituksella luonnonilmiöitä, mutta samalla hän tarttuu myös toimeen rakentaakseen aittaa, jota ei oikeastaan tarvitse. Miksi kaikki on ja minne se katoaa, on eräs kirjan teemoista. Naapureilta sopii pyytää apua ja he voivat siitä avusta myös kieltäytyä, milloin on omia kiireitä. Tällöin oma apu on se paras apu.

Hän nosti takahirren takakivien päälle, sen paino tuntui leukaperissä. Näistä on maailma koottu. Kivistä ja harmaista hirsistä. Lisäksi on kenttää ja heinikkoa, villiviinimarjapensaita ja punaisia marjoja, tuomia ja takana pieniä katajia ja sinisiä marjoja ja isoja koivuja.

En muista erityisemmin huumoria Hyryn romaanista Maailman laita tai hänen novelleistaan. Tässä romaanissa on kuitenkin pieniä hauskoja sanontoja ja tarinanpätkiä, jotka ihan kivasti elävöittävät kerrontaa. Taisi Heikki Määttänen lukea joskus radiossa Aittaa. Siitä jäi mieleeni kohta:

Kuiva oja on oiva kuja, appiukko sanoi, kun mentiin hillaan.

Lisäksi taisi olla joku muukin sananmuunnos ja lapsen hauskoja mietteitä sekä ”Pietarin” ja hänen vaimonsa muisteloita nuoruusvuosiltaan. Niin ja ”anopinkuljetuslaatikko”, josta meillekin on tullut tuttu pilaileva nimitys auton katolle kiinnitettävälle suksiboxille.

Kuten muissakin mainitsemissani Hyryn teoksissa, myös Aitassa on mukana vaaran läsnäolo. Koulun käsityötunneilta jäi mieleeni vannesahan vieressä ollut huomautus, jossa sanottiin ”Vaara tarjona”. Varsinkin Hyryn novelleissa tämä vaara tarjoutuu useinkin. Kaksikerroksinen hirsiaitta on korkea rakennus, sen kattaminen päreillä ei suju keneltä tahansa.

Kiitokset JJ:lle lukuvinkistä! Aitta-romaanissa on 189 sivua ja se tuli luetuksi parissa päivässä. Muissa blogeissa romaanista ovat nauttineet mm. Liisa ja Pohjoissuomalainen kulttuuriblogi.

Pakinoita antiikin Roomasta

Paavo Castrén (s. 1938) suomensi muinaisen Rooman runoilijan Horatiuksen (65 – 8 eaa) satiirirunot. Suomennokset ilmestyivät vuonna 2013 kirjana nimellä Pakinoita antiikin Roomasta, alaotsikkona Horatiuksen satiirit.

Horatius kirjoitti kaksi satiireja sisältänyttä kirjaa. Castrén suomensi heksametrimittaisiksi sepitetyt satiirit ilman runomittaa proosatekstinä. Lisäksi Castrén käy seikkaperäisesti läpi joka ikisen satiirin selittäen sen pienimpiä yksityiskohtia myöten. Vaikka selitykset eivät merkittävästi ylitä itse satiirin pituutta, tuntuu kirjaa läpilukiessa selitysosion aikaansaama toisto välillä hieman ylenpalttiselta. Tietenkin selitykset voisi jättää lukematta, mutta toisaalta Castrénin teksti nostaa esiin sellaista, jota en ainakaan minä mitenkään lukiessani olisi voinut aavistaa. Horatiuksen teksti tällä tavoin selitettynä onkin ehkä parhaimmillaan pulahdus antiikin ajan maailmaan.

Satiirit ovat ivallisia tekstejä, joissa arvostellaan elämänmenoa. Mielestäni ne eroavat siitä, mikä on minun käsitykseni pakinasta. Pakina sisältää parhaimmilleen viritettynä hyväntahtoista hymyilyä ihmisen asenteita ja muita pikkuvikoja kohtaan. Horatiuksen satiirit, varsinkin ensimmäisessä satiirikirjassa, sisältävät ihmisten nimiä ja heidän elämänsä kuvailua tavalla, joka pahimmillaan saisi nykyiset juorumaakaritkin kääntämään lehteä. Niinpä Horatius muutamassa satiirissaan puolustautuu ja lopulta piiloutuu edeltäjänsä Luciliuksen luoman satiiriperinteen suojiin.

Toisessa satiirikirjassa sävy kehittyy siten, että runoilija alkaa kirjoittaa arvostelevaan sävyyn itsestään. Hän tekee sen kehittämällä itselleen satiiriinsa puhekumppanin, joka esim. puolustaa niitä ajattelijoita, joita Horatius on arvostellut (stoalaisia). Parhaimmilleen puhekumppanin käyttö muodostuu mielestäni satiirissa Luotto-orja Davuksen moraalisaarna, jossa Horatius antaa orjalleen luvan puhua suunsa puhtaaksi, kunnes alkaa etsiskellä kiviä ja nuolia, joilla orjaansa satuttaisi. Davuksella on yhtä sun toista sanottavaa muita arvostelleesta satiirikosta. Tämän lisäksi hän on perehtynyt stoalaiseen ajatteluun jututtamalla erään stoalaisen opettajan ovenvartijaa. Näin teräskuulamaisen napakka olisi Davuksen mielestä kuvaus vapaasta ihmisestä:

Kuka siis lopulta on vapaa? Vapaa on sellainen viisas, joka hallitsee itse itseään, jota ei köyhyys, kuolema eikä kahleetkaan pelota rohkeasti vastustamasta himojaan ja halveksimasta kunnianosoituksia ja joka on jo itsessään täydellinen ikään kuin sileä pallo, johon mikään ulkopuolinen ei voi sen sileyden takia tarttua ja jota mikään huono onni ei voi masentaa.

Horatius ei mene tällaiselle vaativuustasolle ainakaan itsensä suhteen. Hän vaikuttaa antavan ihmiselle oikeuden myös pieniin paheisiin. Tarkkaan katsoen Horatius on aikakautensa hyväosainen, Castrén arvelee hänellä olleen toistakymmentä orjaa, asunto Roomassa ja maatila sopivan matkan etäisyydellä kaupungista. Turvatusta asemastaan huolimatta hän vaikuttaa korostavan vaatimattoman elämän järkevyyttä. Hän ihailee tuttua maanviljelijää, joka puurtaa nurkumatta työntekijänä entisillä pelloillaan, jotka valtio on häneltä pakolla haltuunottanut ja lahjoittanut sotaveteraanille. Maanviljelijä nauttii päivittäin eineekseen hernekeiton tapaista muonaa, elää säästeliäästi ja hänen paheensa tuntuu olevan ajoittainen rento ryypiskely tutussa seurassa. Horatiuksen omat paheet ovat lukuisammat, mutta hänenkin ruokavalionsa tuntuu suosivan kohtuullisuutta.

Kirjassa on 234 sivua. Lukeminen kesti varmaan pari viikkoa. Taidan lukea seuraavaksi jotain Roomasta vähän syrjemmällä sijaitsevaa kohtuullisuutta ja harkintaa sisältävän teoksen.