Kulttuurinen muniminen

Niin, eikäkun kuuntelin tuossa äskön ratiosta kulttuurikeskustelua, siinä oli pari kirjailijaa ja kirjallisuudentutkija ja haastattaja. Kaikki olivat naisimmeisiä Minna Canthin päivän kunniaksi, siitä huolimatta ihan tuntuivat asiaa puhuvan. Vaikka niinhän ne naiset aina. Sanoivat, että menestyvän kirjailijan pitää olla hauska mies. Ja sitten puhuivat taas asiaa.

Sinänsä en ole menestyjä minäkään. Jo kauppaopistossa höristin korviani, kun joku oppilas”toveri” luonnehti halpaa kuopiolaista ravintolaa paikaksi jossa käy ”tosi menestyneen näköisiä” asiakkaita. Eikä hänestä itsestäänkään tullut kuin joku kaupunginjohtaja tai mikäpähän lie.

Ne naiset siinä ratiossa keskustelivat kulttuurisesta omimisesta. Sillä taidettiin tarkoittaa sitä, että onkohan oikein, jos kirjailija kuvaa kirjassaan itseensä nähden ihan erilaisessa elämäntilanteessa olevan ihmisen kohtaloa. Saattoiko siis vaikkapa Minna Canth kirjoittaa teoksessaan Köyhää kansaa siitä, mistä kirjan otsikko kertoo, kun kerran hän itse ei kuulunut köyhään kansaan? Samalla tavalla voisi kysyä, voinko minä tässä kirjoittaa kirjailijan oikeudesta kuvata mitä milloinkin, kun en itse ole kirjailija?

Keskustelussa esitettiin, että tilanne on muuttunut Minna Canthin päivistä siinä mielessä, että nykyään on useammalla hauskalla hemmolla mahdollisuus kirjoittaa vaikkapa romaanin käsikirjoitus ja saada se julkaistuksi kirjana. Eräskin firma mainosti ainakin jokin aika sitten julkaisevansa käsikirjoituksen kirjana alle satasella. Tässä palvelussa siis kirjoittaja maksaa kirjan painattajalle, joka markkinoi kirjaa. Sitäkin kautta oma sanottava on mahdollista saada paperille painetuksi ja e-kirjana julaistuksi. Tietysti tällaiseen blogiin tai muuhun sometukseen voi upottaa vaikka millaisia kuvauksia omista kohtaloistaan. Eikä maksa kuin ”maineen”.

Ei ole olemassa sellaista jumalaa, joka ratkaisisi tätä maanpäällistä vaellusta kestäessämme, kenen sanottavaa puolueettomasti arvioiden olisi viisainta tai tärkeintä kuulla, kenen kohtalosta pitäisi lukea. Menestyksen näkökulmasta pätee kaiketi Vox populi, vox Dei, tarkoittaen Kansan ääni on Jumalan ääni. Niin että saadakseen sanottavansa kuuluville kannattaa vedota laajoihin kansanjoukkoihin ja silloin on syytä olla viihdyttävä jollakin tavalla.

Mikä se sellainen kansa olisi, joka tahtoisi itkuvirsiä kuulla? Eihän sentään Kolumbuksen kovaksi keitetty muna ollut murehista muovaeltu? Ei, se oli sellainen muna, jonka lapsikin tajuaa. Ex ovo, munassa on totuus ja lasten ja imeväisten suusta Hän valmistaa meillen totuuden. Eikö hyvä kirjallisuuskin ole jylhää ja konstailematonta kuin Vaiennut viulu?

Miten tämä kaikki sitten liittyy siihen kulttuurisen omimisen asiaan? Onko minulla siitä jokin mielipide vai taasko blogeerataan nyrkillä tyhjyyteen? Ainakin aika monia suomalaisia ovat viehättäneet Kalle Päätalon omiin elämänvaiheisiin perustuneet autofiktiiviset tiiliskiviromaanit, joista jo Ihmisiä telineillä antoi kansikuvaansa myöten selvät viitteet tulevasta. Vaikka itse en saakaan Päätalon romaaneja luettua, näen kansan maun omakohtaisuuden osalta samansuuntaisena oman makuni kanssa. Oma kulttuur paras kulttuur. Kirjoittajan omaan elämäkokemaan perustuvat kertomukset kiinnostavat, mutta niitten kertomusten on sitten paras olla viihdyttäviä. Asiaa saa olla mukana sopivasti annosteltuna, kunhan pitää mielessään, että parhaat asiatekstit ovat muisteloita.