Suomalaisia kuunnelmia 1952 – 63 I osa

Suomalaisia kuunnelmia 1952 – 63 I osa julkaistiin vuonna 1964. Alussa on teoksen toimittajan Jyrki Mäntylän esipuhe nimeltä Nelikymmenvuotias kuunnelma. Mäntylä määrittää kuunnelman taidemuotona saaneen alkunsa 40 vuotta ennen kirjan julkaisuajankohtaa. Jonkin matkaa on ehditty edetä niistä ajoista, jolloin Yleisradion ensimmäiseen kuunnelmakilpailuun vuonna 1929 pyydettiin osallistumaan kuullelmilla, joissa on korkeintaan kolme näytöstä ja kestoa korkeintaan tunti. Mäntylän mukaan kuunnelmasta on kehittynyt oma taiteenlajinsa, jolla on yhteistä eri kirjallisuudenlajien kanssa. Hän arvelee kuunnelmalle löytyvän tilausta maailmassa, jossa ihmiset elävät keskellä kuvatulvaa.

Kauko Valta Ylänne: Aurinko nousee huomenna. (1952) Amerikkalaisessa vankilassa tapahtuva öinen välikohtaus, jossa vankilaan tuotu uusi vanki kohtaa lähdössä olevan istujan. Kauko Käyhkö on saanut vetääkseen komean roolin kokeneempana vankina.

Kalervo Siikava: Viimeinen vaunu. (1952) Härkävaunussa matkataan juutalaista laulua laulellen. Alkaa sen pohdinta miten tältä olisi voitu välttyä, tunnelma kiristyy. Lyhyt tunnelmapala tämäkin.

Anna Bondestam: Yhteenkasvaneet. (1951, Sammanvuxna, suom. Marja Rankkala) Äiti ja tytär käyvät keskustelun, joka olisi pitänyt käydä jo aikoja sitten ja jonka he tulevat luultavasti käymään vielä monta kertaa uudelleen samalla menestyksellä.

Eino Koivistoinen: Silkkipurjeet. (1953) Onneksi on huumoriakin mukana, vaikka tämmöistä mustanpuhuvata. Muistelen lukeneeni saman tarinan novellimuotoisena valikoimasta Sähke Jumalalle. Kuunnelmana nauratti jonkin verran, ehkä ivalliseksi viheltelyksi kuvaillun välimusiikin ansiosta. Veijaritarina.

Helvi Erjakka: Kun on yksin. (1954) Irma saa kevyet konttoriraivarit ja lähtee kesken päivän kotiin, jossa sitten pui tapahtunutta ja muistelee menneitä, onnellisempia aikoja, jolloin hänellä oli oma rakas ja miettii lopulta omaa sielullista rakennettaan, että onko se jotenkin viallinen, kun yrittää kestää enemmän kuin jaksaa. Kirjailijan itse esittämä monologi. Kesto 24 minuuttia. Luullakseni ihan toimiva esitettävä.

Lauri Leskinen: Kevätjuhlan jälkeen. (1955) Edellisestä kuunnelmasta jo tuli vahvasti mieleen joulun seutuun katseltu liikuttava dokumenttiohjelma Neiti Aika, jota suosittelen. Sama sävy jatkuu tässä kuunnelmassa, jossa vanha maalaiskoulun opettaja on jäämässä eläkkeelle ja käy vaimonsa kanssa läpi menneitä.

Lars Hamberg: Sälli tulee vieraisille. (1955, En bose gör visit, suom. Eila Raisalo) Kuunnelma päättyy gongiin, jonka jälkeen seuraa kuunnelman vaihtoehtoinen loppu, joka päättyy gonggongiin. Prokuristin sällimäinen veli kiristää häneltä rahaa. Säntillinen mies on inhan veljensä edessä puolustuskyvytön. Kuunnelma tavallaan kysyy, kumpiko veljes on yhteiskunnalle vaarallisempi yksilö ja miten hänen turvallisuutensa voidaan taata, jep-jep.

Erkki Koivusalo: Kuollutta ei voi murhata. (1955) Juonikas rikoskuunnelma. Paljon auttaa eläytymisessä, kun näyttelijöinä olivat olleet mm. Matti Ranin, Maj-Brit Heljo, Leo Riuttu, Keijo Komppa. Siinä saa helpolla äänet ja luonteen kuunnelman hahmoille.

Leo Apo: Mikael ja joutsenet. (1956) Mikael ja Joni rakentavat purjevenettä. Kevät muuttuu kesäksi ja vene valmistuu. Elma tulee katsomaan miesten puuhia ja ruskettuu päivä päivältä, oo-ja. Veneestä kiinnostuvat muutkin. Merihenkinen kertomus ystävyydestä, joka joutuu koetukselle.

Kirsti Siiskonen: Baarin puolelta. (1958) Alkoholiin vaipuvainen ravintolanemäntä kertoo elämästään tiskaajalle, jonka on palkannut pitämään silmällä uutta miestään ja tytärtään.

Reino Lahtinen: Yks Väiski vaan. (1959) Kaupunkilaisen teinipojan kertomus alkaa nimellisellä vitsinväännöllä ja kohoaa pusutason kuvaukseksi suurten ikäluokkain parinmuodostuksen esiasteista. Välivihellysten kera.

Vieno Hamara: Langennut lehmä. (1959) Lyhyt mutta huomiotaherättävän nasevasanainen sekä erityisen vauhdikas kuvaus kiusallisena aiturina tunnetun lehmän elämän parhaista hetkistä, jotka huipentuvat lauman jukolalaiseen karkumatkaan metsäiselle kukkulalle. Sitä ennen katoava lypsykarjanhoito saa oman ylistyslaulunsa:

Pöh... ei mikään ole kuin entisten hyvien piikojen aikana. Maanittelivat, toivat jauhojuomaa, laulella hyryyttivät. Sekin vanha-emäntä vainaa, miten sielukkaat kädetkin sillä oli, lypsäminen kuin runoa. Tuli vastaan leipäpala kädessä... se oli lehmällistä aikaa se. Nyt ne eivät osaa edes laulaa, lypsykoneet. Radiot niillä vinkuu ja gramofoonit...

Kirjassa on 266 sivua. Lukaisin sen vuoden kolmen ensimmäisen päivän aikana.

 PS Kuolema vierailee näistä kolmessa tai neljässä kuunnelmassa laskutavasta riippuen. Alkujaan ruotsinkielisiä kuunnelmista on  2/12.