S. I. Baranovski: Suuriruhtinaanmaa Suomi

Luin venäläisen tiedemiehen Stepan Ivanovitš Baranovskin (1817 – 1890) kirjoittaman teoksen, joka julkaistiin Venäjällä vuonna 1882 osana Venäjän keisarikuntaa maantieteellisesti kuvailevaa sarjaa Живаписная Россия. Отечество наше (Maalauksellinen Venäjä – meidän isänmaamme). Kyseessä on 20-osaisen kirjasarjan toinen osa, joka käsittelee Venäjän luoteiskolkkaa, Suomen suuriruhtinaskuntaa.

Kirjan alussa kerrotaan teoksen ”uudelleen löytymisen” vaiheista, esipuheen kirjoittaja Rainer Knapas kertoo, että 1990-luvun alussa itärajan takaa alkoi tupsahdella Suomen kirjakauppoihin näköispainoksina mielenkiintoisia kirjoja ja yksi niistä oli tämä Suomea kuvaileva osa Maalauksellista Venäjää. Knapas kertoo laajasti teoksen historiasta, Suomi-osan kirjoittajasta, kirjasarjan päätoimittajasta (P. P. Semjonov) sekä kirjan painattajasta (M. O. Wolff) – varsinkin kuvien osuus on kuvailtu tarkoin piirroin. Kirjan kirjoittanut Baranovski asui useita vuosia Suomessa ja toimi Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston (nykyään Helsingin Yliopisto) professorina. Hän oli innostuneesti keskusteleva henkilö ja osallistui suomalaisten sivistyksellisten hankkeitten edistämiseen. Kirjan suomentaja ja toimittaja Marja Itkonen-Kaila huomauttaa, että Baranovski kirjassaan monessa kohden hyödyntää päälähteenään Suomen Tilastollisen toimiston viisivuotiskatsausta vuosilta 1871 – 1875. Jotta eiköpä liene luotettavaa tietoutta, vaikka joitakin kohtia on suomennoksessa korjailtukin.

Voisin kuvailla tätä kirjaa pitkäpiimäisesti jakso jaksolta, mutta koska piimäni alkaa jo olla vedellä jatkettua sintua, poimin joukosta vain muutamia sykähdyttävimpiä kohokohtia. Aluksi kumminkin sen verran kirjan rakenteesta, että alusta löytyy oikein mukavan pituinen historiajakso, josta pidin selvästi eniten. Kirjan lopun yhteenveto kiteyttää venäläisen näkemyksen Suomesta ja ehkäpä siitäkin mikä on Suomelle parhainta eli elo Venäjän keisarikunnan osana ja sitä tehen sitten taloudelliset hyödyt, joita hyötyjä en itsekään haluaisi kiistää. Varsinainen Suomen maantieteen kuvaus jää hieman pliisuksi harppomiseksi, tosin mitäpä kuvailtavaa Suomen maantieteessä olisi – kun olet yhden pajukon nähnyt, olet nähnyt ne kaikki. Baranovski tekee kuitenkin asiaa Suomen vesireiteistä. Lopussa sitten huomautetaan, että aika monia vesireittejä ei pääse kovinkaan pitkälle. Saimaan kanavaa sentään kehutaan, sehän valmistui Venäjän vallan aikana. Ja sitä pitkin Kuopioonkin on saatu kuljetettua kaiken maailman tavaraa, meillekin pitäisi tulla acaziapuinen tv-taso tuossa kuun vaihteessa, jos ei Suezissa satu olemaan rekka poikittain.

Historiakatsauksessa huomiotani herätti selkeän myönteinen näkemys Suomen suuriruhtinaskunnalle myönnettyjä erioikeuksia kohtaan. Suomi sai säilyttää Ruotsin lait, oman uskontonsa ym. Baranovski jopa toteaa Aleksanteri Ⅰ:n ajatuksia arvaillen:

Keisari näki selvästi, ettei hänen suuri Venäjänsä vielä ollut valmis niihin tärkeisiin parannuksiin, joita hän piti tarpeellisina ja toivottavina. Mutta kun hän havaitsi, että Suomessa oli jo lujasti juurtuneena sellaista mitä hän olisi toivonut myös koko omalle kansalleen, oli luonnollista, että hän päätti säilyttää tämän hyvän ja sen vuoksi hyväksyä toistaiseksi tuon erottamattomasti Venäjään yhdistetyn maan erityisaseman.

Minua hämmästytti Baranovskin tarkkanäköisyys hänen tarkastellessaan Suomen lehmien lukumäärän ja lehmänvoin tuotantomääriä suhteessa kilpailijamaihin. Pietarissa vuonna 1879 pidetyn maitotalousnäyttelyn perusteella Suomi sijoittui molempien osalta Euroopassa kärkikolmikkoon maitten väkiluvut huomioonottaen. Suomen maitotaloudella on siis perinteitä! Eipä ihme, jotta juustossa löytyy! Ilman talouspakotteita venäläiset söisivät Suomen meijerit ruplaähkyyn.

Kirjan päättävässä loppukatsauksessa, joka on laitettu kirjasarjan päätoimittajan nimiin, sävyt terävöityvät. Suomalaiset nähdään eristäytyneenä ja itseensä sulkeutuneena heimona, jolta on puuttunut kyky muodostaa itsenäistä valtiota ja joka on siten joutunut alistumaan voimakkaampien naapureittensa valtaan. Suomen talous nähdään paitsi riippuvaisena Venäjästä, myös selkeästi ja monin tavoin Venäjän kaupasta hyötyvänä.

Tämä kirja on alle 200 sivua pituudeltaan, mutta lukeminen kesti joitakin viikkoja. Alku sujui ihan liukkaasti, maantieteen kuvaus rupesi sitten tökkimään. Kirjasta on kertonut näkemyksensä myös Jorma Jormito. Hän on löytänyt paljonkin mielenkiintoista kirjasta, ehkä minulta pääsi hitaasti lukiessa keskivaiheen jutut vähän unohtumaan?