Porgy and Bess

Ylen Teema-kanava esitti tänään Metropolitan-oopperassa tallennetun esityksen George Gershwinin säveltämästä oopperasta Porgy and Bess. Wikipediasta luin, jotta ooppera perustuu näytelmään, jonka kirjoitti Du Bose Heyward. Oopperan käsikirjoittajana on toiminut laulutekstien kirjoittaja, säveltäjän velimies Ira Gershwin. Ooppera esitettiin ensi kertaa vuonna 1935. Teeman nettisivulla kerrotaan, että tapahtumapaikkana on Charleston, kaupunki Yhdysvaltain itärannikolla.

Minun pitäisi tässä luetella kapellimestarin nimi ja orkesterin nimi ja pääroolien laulajat ja esityksen ohjaaja, mutta en jaksa etsiä niitä netistä. Hyvin osasivat kaikki tehtävänsä ja esitys oli onnistunut, kestikin melkein kolme tuntia.

Ooppera tapahtuu köyhien mustien asuinkorttelissa nimeltä Catfish Row. Lavasteet esitykseen oli laadittu siten, että kahdessa kerroksessa olevien asuntojen sisään pystyi helposti näkemään. Asunnoissa oli vain tukirakenteet osoittamassa missä kohdin seinät, ovet ja ikkunat sijaitsevat. No, oli niissä tietysti lattiatkin. Vain yksi pitempi jakso sijoittui muihin maisemiin.

Lähes kaikki esiintyjät olivat mustia. Poliisit ja kuolinsyyntutkija olivat ihonväriltään eurooppalaisia. Tavallaan esitys siis kuvasi omassa melko suljetussa elinpiirissään elävän mustan yhteisön eloa. Sillä tavoin se muistutti musikaalia Viulunsoittaja katolla, joka kuvaa elämää juutalaiskylässä jossain Ukrainassa. Kun näissä molemmissa tarinoissa on mukana paljon hahmoja, saadaan vissiin syntymään elävän tuntuinen kuvaus pienen yhteisön omasta maailmasta. Minun näkökulmastani hankalaa on se, että tällainen kuvaus ei muodostu riittävän kiinnostavaksi. Sekä Porgy and Bess että Viulunsoittaja katolla sisältävät hyviä musiikkiesityksiä, jotka antavat minulle ihan kivoja elämyksiä, mutta kun tarinan jännite ei tunnu riittävän jää taidenautinto epätasaiseksi.

Halusin katsella tämän oopperan, sillä nuoruudessani olin tullut hankkineeksi kasetin, jossa on niitä hittikappaleita ja kiinnosti tietää millainen tarina niitten ympärille oli rakennettu. Minulla on myös Miles Davisin levy, jolla hän esittää omia versioitaan näistä tunnetuista sävelmistä. Janis Joplinin herkkä Summertime sekä muutamia hänen hittejään tuli joskus 1980-luvun alussa radiosta ja nauhoitin ne ja niistä tuli minulle tärkeitä ja kuuntelin niitä usein eli minun tapauksessani useammin kuin kerran vuodessa keskimäärin.

Oopperasta jäi minulle sellainen vaikutelma, että noin puolet lyhyempänä se saattaisi toimia paremmin. Jos keskityttäisiin vain perustarinaan, saavutettaisiin tehoja kerrontaan eikä katsoja välttämättä jäisi kaipaamaan oopperan yhteisöllistä puolta. Joskus muuten senkin saa välittymään hyvin pienin maininnoin – semmoinen voi synnyttää taiteennauttijaan eräänlaisen nälän saada tietää lisää. Poliisin osuus oli kuvattu tällä tavoin erittäin tehokkaasti, samoin oopperan kahden muun pahiksen.

Olen nyt muutaman kerran katsellut näitä Metropolitanin esityksiä kuuluisista oopperoista ja musikaaleista. Wagnerin Sormus-trilogia tuli joitakin vuosia sitten ja youtubesta sain katsella South Pacific-musikaalin (se taisi olla taltioitu Carnegie Hallissa), joka oli todella upea, olisi kiva nähdä sekin tv:ssä. Todella kiva, että näitä esitetään, sillä mihinkään teattereihin en taida enää viitsiä lähteä vaikka miten tautitilanne hellittäisi.